lauantai 12. marraskuuta 2016

Burn baby, burn


Vaihteeksi painavampaa asiaa. Pikku pohdinta ja avautuminen aiheesta loppuun palaminen ja uupuminen. Ei kovin harvinaista hevosten parissa työskentelevienkään keskuudessa... ja myös jonkin verran tabu. 
Usein vasta jälkeenpäin tajuaa minkälaisessa kuopassa sitä on tullutkaan räpiköityä. 

Tämä artikkeli aiheesta ei ole yhtään hullumpi. Lukaisepa. http://yle.fi/uutiset/3-9250657

Hevosmaailmassa on edelleen aika kovat arvot, ja ankara kilpailu. Pitää olla fyysisesti ja psyykkisesti tosi kova ja kestävä, että kelkassa kysyy mukana, ihan jo taloudelliseltakin kannalta. Ihanteellinen heppamuija on kova kuin teräspalkki. Yhtä väsymätönkin. Tallinpitäjän/valmentajan työ on fyysistä ja kuormittaa kehon lisäksi myös päätä, vaikka kyse useimmiten onkin kutsumusammatista. Matikka on ollut nelonen ja uskonto kymppi. Rahahuolet vievät yöunet, vaikuttavat perhesuhteisiin, investoinnit painavat niskassa ja alati kiristyvä kilpailu painaa hintoja alas. Tuttua varmasti monien muidenkin alojen yrittäjille. 
Hevosalalla on vielä ikävä tyyli painaa alas muita - sen sijaan että kollegat auttaisivat toisiaan ja tekisivät yhteystyötä, langetaan turhan usein keskinäiseen kyräilyyn, katkeruuteen, pitkävihaisuuteen, haalitaan asiakkaita kollegoille nauramalla ja levitetään perättömiä juoruja. Kuka aloitti, kuka puolustautui, kuka teki virheen, kuka oli syyllinen; samat saippuaoopperat näyttävät toistuvan henkilöistä, paikkakunnasta ja tallista riippumatta. Tiedätte kyllä ilmiön. No, siihen on hevosalalla kaiketi kaikkien totuttava. 
En ole synneistä vapaa itsekään ja etenkin nuorempana tuli innokkuuksissaan tyhmäiltyä, anteeksi on kyllä pyydetty moneen kertaan toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneita mokia. Ja voin pyytää uudestaankin. Silläkin uhalla että itseltä ei ole kaiketi kukaan pyytänyt - annan anteeksi pyytämättäkin. Ihmisiä me kaikki ollaan, ja toivottavasti ihmisen jatkuvaan oppimiseen ja kehitykseen uskovat opitaan mokistamme. Emmekä katkeroidu vaikka olemme yrittäneet kannustaa ja auttaa alalle uusia yrittäjiä ja toimijoita saaden vastineeksi lähinnä moraaselkään- osastoa. Silläkin riskillä kannattaa silti auttaa muita jatkossakin, koska katkeruus nyt vaan on perseestä. Aina on kuitenkin niitäkin, jotka apua todella arvostavat. Hyvä lisää hyvää sitten kumminkin. Oikeesti! 



Yhtä kaikki, väsymys vaanii ahkeraa ja innokasta. Leipä on tiukassa ja sen eteen on tehtävä muutakin kuin mitä kello ja kalenteri antaa myöden. Yksäritallinpitäjä ryhtyy myös kengittämään, tai pitämään tunteja. Tallinpidolla ei kateta edes osaa lainasta, tallinpitäjä on huomannut jo alkuinnostuksen jälkeen. Jäi katetuottolaskelmat tallia rakentaessa tekemättä. 
Perus valmentaja ajaa muiden töidensä jälkeen vanhalla surkealla autollaan pikkuteitä räntäsateessa muutaman oppilaan perässä keskelle ei mitään. Valmennuksen hinta kattaa kilometrit, alvin, ja ABC sämpylän. 
Ratsastuskoulunpitäjästä en edes ala. Good luck with that. 
Joku yrittää myydä henkensä pitimiksi lisäksi rehuja, varusteita, naamarasvoja, hevoshierontaa, taikamattoja, koiratarvikkeita, satuloita, kuivikkeita, jopa hevosia (eih, rakkaat älkää! :'D) 

Mies valittaa turpeesta matolla, räjähtäneestä autosta, kodinsäästöstä ts siellä käydään vain nukkumassa, rahaa ei ole mihinkään ja töitä tehdään 90 tuntia viikossa. Aika monella muulla alalla sillä panostuksella tienaisi jo jotain. Ei voi edes halata puolisoa koska Poni heitti alas ja selkä on kipeä. Sitäpaitsi pikkuiset heinäpaalit pitäisi kantaa vintille, tuletko auttamaan kymmeneltä illalla. Niitä on vain 400. 


Sitä väsyy. Ei muista kaikkia sovittuja menoja, ei pääse aamulla tarpeeksi ajoissa liikkeelle, unohtaa miten kahvinkeitin toimii, yrittää avata tallin oven auton kaukosäätimellä. Olo on kuin reikäisellä kumisaappaalla vesisateessa. Mikään ei ole niin turha. Eniten vituttaa kaikki. Tarhan rikkonut hevonen muuttuu nopeasti silmissä kebab-eläimeksi jonka paras potentiaali tulee esiin savustettuna. Asiakas soittaa ja reklamoi ponista joka kolmen ratsastuskouluvuoden jälkeen pukitti ensimmäisen kerran. Onhan se toki järkyttävää. Empatiaa ei tahdo riittää. Unohtuu käydä kaupassa. Unohtuu syödä. Uni tulee viinilasin voimalla. Ratsastus on silti ihan jees ja kisoissa on ihan kiva käydä. 

Jonain päivänä ratsastuskaan ei ole enää ihan jees. Mutta tätähän olet aina halunnut tehdä?! Pitää tallia, olla kutsumusalallasi, olla hevosten kanssa? Kaikki kaverisikin ovat samalla alalla, mitä muuta sitä voisi edes tehdä? Ihmisten naamat vituttaa. Oma naama ärsyttää peilissä. Mistä nuo uudet rypyt ovat tulleet?! Hevosten naamat potuttaa. Pankkitili potuttaa. "Ai että sulla on unelmaelämää", toteaa hevosia heinäkuun kauniina päivänä katsomaan tullut leidi. "Ai että mä olen sulle kateellinen!" Sitä hymyilee vinosti. Ostaa lohdukkeeksi alehyllystä hiukan liian pienen pikeurin paidan, Ponille siihen sointuvan huovan ja ottaa lasin viiniä. 



Keho on yrittänyt sanoa jo vuosia. Hei, hidasta. Pidä vapaata. Pankkitili vastaa että dream on baby. Pää ei anna periksi eikä sydän malta luovuttaa. Keho on viisaampi. Selkää särkee, uni loppuu puoli neljään joka yö, sydän tykyttelee. Kuinka mones flunssa tämä oli tälle vuodelle? Mikä vuosi tämä edes on? Mitä tapahtui kaksi vuotta sitten? Mutta ei tässä mitään hätää ole. 

Kaverit huolestuvat. Pitäiskö sun pitää lomaa? Vaikea siihen on vastata. Pitäisi varmaan, mutta siihen ei ole mitenkää varaa, asiakkaat karkaavat kilpailijoille, sovitut hommat pitää hoitaa ja ennen kaikkea mitäs jos siitä saa laiskan leiman otsaansa? Se olisi paha. Eikä tästä nyt voi niin vaan lähteä. Hevoset pitää hoitaa. Jos laitan pillit pussiin, miten käy työntekijälleni josta välitän, vaikka hän ei välitä minusta. Mitä sitten sen jälkeen? Ei, kyllä mä jaksan. 

Keho sanoo sopimuksen irti. Se ei toimi. Typerä pää yrittää silti mennä eteenpäin. Keholla on vastaisku jos toinenkin. Ei tässä hätää, aina voi ottaa buranaa

Burana ei enää riitä. Sattuu. Joka paikkaan. Hanska putoaa etkä jaksa edes nostaa sitä. Ihan sama. Paleltukoon käsi. Itkettää. Istut autossa etkä jaksa kävellä viittä metriä kotiovelle. 


Huomasin itse 2011 että tilanne alkaa olla huono. Rakastin kovasti työtäni mutta en sen vaatimaa hintaa. Tulehtunut ilmapiiri tallilla, ainainen huoli toimeentulosta, sen myötä miljoonaan suuntaan itsensä repiminen ja kaikille mieliksi oleminen johtivat aika hurjaan loppuunpalamiseen. Kaularankani poksahti lopullisesti alkuvuodesta 2012, jonka jälkeen tein päätöksen laittaa pillit pussiin tallinpitäjänä, ratsuttajana ja hevoskauppiaana. Jatkoin vain valmentajana, joka on ollut aina itselleni voimakas kutsumusammatti. Saattohoidin äitini, mursin pahasti jalkani ja istuin olkkarin matolla tuijottamassa seinää. 

Hirveän hyvänä ideana tuli ostaa iso huonokuntoinen maatila ja rempata se täydelliseksi kodiksi meille ja hevosillemme. Olen ikäni haaveillut maalla asumisesta, omien hevosten käyskennellessä pihassa, ihanaa. Valitettavasti vallitseva vakavan uupumuksen takia unelma muuttui nopeasti painajaiseksi, ja johti siihen että häpeäkseni myönnettäköön -- en muista juuri mitään vuosista 2013 ja 2014 ellen katso kuvia. Ai tommosta oli. Ok. Oli varmaan ihan kivaa kyllä. Ja olikin. Mutta varaparistot eivät riittäneet kovalevyn ylläpitoon. 

Olen hyvällä tiellä toipumisessa. Vielä kun saan maatilan myytyä ja vapautettua itseni näistä kahleista, voin hengittää vapaammin. Olo on hyvä. Rakastan edelleen työtäni valmentajana ja ratsastuskin on taas ihanaa. Klassinen kouluratsastus, hölkkä pellolla, akateeminen taideratsastus, esteet, jousiammunta täyttä laukkaa paahtavan hevosen selästä, working equitation, maastokävely, ihanaa. Mulla on ihan parhaat oppilaat. Olen kiitollinen. Ja onnellinen. 

Ratsastusjousiammunnan parissa matkailu oli olennaisena osana paranemista. Totesin samalla että olen mieluummin rutiköyhä kuin tapan itseni työntekoon. Moni haaveista kuoli mutta moni myös syntyi.

Valitettavasti rytäkkä vei mennessään muutaman elämänmittaisen haaveen, pitkän parisuhteen, paljon asiakkaita, muutamia ystäviä joille muutuin siististä tyypistä murheineni taakaksi, sekä oli tietysti itse itselleen kauhea pettymys. Kyllähän minä jaksan ja selviydyn kaikesta! 

Ei me aina jakseta eikä selvitä kaikesta. Eikä edes tarvi. 

Pidä huolta itsestäsi. Sinä. Juuri sinä. Olet arvokas. Sinua on vain yksi. 

-Katariina Cozmei (os Albrecht)  

Ei kommentteja: