Kazakstanin aroilla, 8/2017

Torstai/perjantai. Moskovan lentokentällä luxusputiikit ja maatuskamyymälät jatkuvat silmänkantamattomiin. Reitti F-terminaaliin mutkittelee kahviloiden ja ostosalueiden läpi, mutta kiireinen matkaaja ei ehdi jäädä pällistelemään näyteikkunoita eikä hörppimään vahvaa venäläistä teetä vaan kirmaa juoksujalkaa kohti porttia 52, jossa jo boardataan Astanan koneeseen.

Hengitys tasaantuu koneeseen jonottaessa, ja huomio kiinnittyy kanssamatkustajiin. Maailmannäyttely joka pidetään tänä herran vuonna 2017 Astanassa, kerää koneeseen kansainvälistä porukkaa. Mekin olemme matkalla aiheeseen löyhästi liittyen. Venäläistä eläinkuosi-eleganssia, keski-aasialaista hiukan 70-luvulle jämähtäneisyyttä, italialaista ajatonta tyylikkyyttä... melkoinen sillisalaatti. Ihmiset haukottelevat. Lento on hiukan myöhässä. Porttihenkilökuntaneidillä on pieni lentokone tatuoituna korvansa taa.

Uni painaa silmät kiinni. Yölennot ja tuleva muutaman tunnin aikaero motivoivat nukkumaan edes sen vähän mitä on mahdollista. Välillä havahdun viereisen penkin ikäneidon terävään kyynärpäähän kyljessäni. Rouva myös yrittää riistää puoliunessa vilttiäni. Kamppailemme. Unen ohuen harson läpi kuulen miten kapteeni varoittaa turbulenssista. Hetken kuluttua säpsähdänkin jo hereille kun renkaat ottavat kiinni Astanan lentoaseman kiitorataan, jota arka aamuaurinko valaisee keskellä ei-mitään. Olemme Kazakstanissa.

Hyytävän kylmä arotuuli pureutuu läpi ohuen neuletakin. Ilma on ohutta ja kuivaa. Pieni retkueemme suuntaa hotellille ahtauten jousilaukkuinemme autoon, jossa soi kazakkiräppi. Meininki on hyvä. Ihmettelen Astanan futuristista arkkitehtuuria automme pyyhältäessä halki vielä unisen pääkaupungin. Sinisenä hohtavaa peililasia, world expon huikeat hallit ja expopallo, Keski-Aasian korkein pilvenpiirtäjä, viivottimella vedetyt korttelit ja pääkadut, kiveä, lasia, komeita kaaria ja steampunk-leijona joka katsoo peiliin, tikkarin näköiset tornit... jopas on. Kaikkialla on puhdasta ja siistiä.

Rojahdan matkavaatteet päällä hotellin punkkaan enkä edes syö aamiaista. Kolmen tunnin nokosten jälkeen olo on kuin uudella. Lounaaksi on salaattia, tosi hyvää keittoa, tuotetta leipää ja suussasulavaa appelsiinijuustokakkua. Sitten käymme ihmettelemässä paikallista ruokakauppaa. Ihan parasta aina uudessa maassa missä ei ole ennen ollut! Hyvä vertailla mitä maksaa pullo tai tölkki kokista eri maissa. Heti kaupan sisäänkäynnillä on litran kokispulloja; hinta n 60 senttiä. Ok. Tutkin paikallisia tuotteita ja mietin mitä ostaisin tuliaisiksi. Kauniissa kääreessä olevaa suklaata? Taidokkaita pikkuleipiä? Heppavodkaa? Kumissi eli tammanmaidosta tehty alkoholijuoma ei taida säilyä Suomeen asti. Kieli on jännä yhdistelmä turkkia ja jotain muuta. Yritän muistella kyriilisiä aakkosia.

Palaveri tulevista kisoista. Huomenna lauantaina ja sunnuntaina karautamme yleisön edessä Astanan laukkaradan etusuoraa. Koitos sisältää kolme osakisaa. Säännöt aiheuttavat hiukan puhetta, kaikki toivovat sääntöjä suosien hitaampaa hevosta mutta täällä ei ole hitaita hevosia. Osallistujia on useasta eri maasta: Romaniasta, Unkarista, Puolasta, Kazakstanista, Mongoliasta, Japanista, Kirgisiasta, Turkista, Malesiasta ja minä Suomesta. Piti olla yksi kisaaja per maa, mutta parista maasta on kaksi ja kotimaasta toki useampi. Taidan olla ainoa naiskisaaja. Eikun Mongoliasta on yksi neiti myös. Rukoilen hevosta jonka kanssa en pääse hengestäni. Vain osa käytettävistä hevosista on kuulemma tottunut jousiammuntaan. Suuta kuivaa. Kaikenlaisiin juttuihin sitä on tullut lähdettyä. Illallisella suuta ei enää kuivaa, ruoka buffetissa on herkullista. Suklaakakku kruunaa kokonaisuuden ja saattelee leppoisasti Nukkumatin matkaan.

Lauantai. Herätyskello pärähtää soimaan puoli seitsemältä ja patistaa ylös vaativaan sävyynsä. Joku on vaihtanut yön aikana jalkani betonisiin, eivätkä ne meinaa millään lähteä liikkeelle. Herkullisen aamupalan jälkeen lähdemme bussikierrokselle Astanan keskustaan, joka on aivan hotellin lähellä. Käymme ihmettelemässä mm valtavaa keskuspuistoa jossa on paljon paikallista taidetta. Yksi patsaista esittää historiallista ratsastajaa ratsuineen, mutta näyttää siltä kuin tyyppi ottaisi selfieitä.

Kaikki on siistiä ja kaunista, miljoonan asukkaan kaupunki on täysin uusi. Kävelemme Astanan kuuluisimpaan nähtävyyteen jonka jo ristimme chupa chups torniksi ulkonäön perusteella. Sinne pitää jonottaa pitkään. Hissi vie kerrallaan muutaman kymmentä ihmistä ylös korkeaan torniin, josta avautuu huikeat näkymät koko Astanan kaupungin ylle.

Tornin ylimmällä tasolla on kultainen kädenjälki jonka koskettaminen tuo onnea. Sinnekin pitää jonottaa. Moni tarvii onnea. Otamme ryhmäkuvan. Ellei muuta niin olo on onnekas kun voi matkustaa tällaisella kivalla porukalla.

Jatkamme matkaa vielä paikalliseen jättimoskeijaan. Kazakstanissa on tilastojen mukaan 47% muslimeja ja 44% ortodoksi kristittyjä. Astana on kuitenkin selvästi enemmän muslimikaupunki. Katukuvaan se ei kylläkään vaikuta, mutta moskeijoita on useampi. En ole jostain syystä koskaan ennen käynyt moskeijassa. Minulla ei ole oikein sopivia vaatteita ja joudun lainaamaan eteisestä turkoosin väristä hupullista kaapua. Muut seurueesta hiukan hihittelevät minulle. Moskeija on sisältä tosi hieno, sisälle mahtuu tuhat ihmistä. Nyt on aika tyhjää.

Lounas. Ajatukset ovat jo hevosissa ja tallilla. Syömme nopeasti ja lähdemme taas bussilla kaikkine kamoinemme kisapaikalle, Astanan laukkaradalle. Käytävä kansainvälinen kisa on osa World Expoa, ja ensimmäinen laatuaan ikinä Kazakstanissa. Olemme koekaniineina. Jännittää niin että olen kerrankin tosi hiljainen.

Tallilla meitä odottaa kymmenkunta oria. Arabeja, arabiristeytyksiä, venäläisiä hevosia -ehkä budjonnyitä, turkmeenihevosia, paikallisia kazakkihevosia... kaikki aika suuria ja vahvoja. Etukäteen jännitimme että kaikki hevoset olisivat hullun nopeita mutta ei suinkaan. Kisasäännöt ovat jännät, ajalla ei ole merkitystä ellei ylitä enimmäisaikaa. Kaikki haluavat siten hitaan hevosen. Niitä onkin monta. Kokeilen mustaa oria joka näyttää valmiiksi hiukan väsyneeltä. Orin nimi on Limon. Se ei laukkaa radalla ilman että sille antaisi reilusti perinteistä kädessä pidettävää lyhyttä ruoskaa pyllylle lähdössä. Vaihdan hevosta. Hyppään kiltin oloisen harmaan arabiristeytysoriin selkään. Hevosen nimi on Baytar tai jotain sinne päin. Sillä on vielä pienet hampaat ja lapsen naama, mutta se on kovasti kiltti. Sillä on kiltti ilme. Jalustinhihnat ovat aivan liian lyhyet eikä niitä oikein saa säädettyä koska ne ovat vaan köyttä. Jännittävää. Ekan testilaukan vaapun kyydissä jockeyjalustimilla ja hevonenkin stoppaa kuin seinään jo ennen maalia. Pakko pidentää jalustumia. Värkkäämme niitä porukalla pidemmiksi. Ne jäävät vähän eri mittaisiksi mutta ei se haittaa.

Jaan ratsuni kahden paikallisen kanssa. Monella hevosella on 3 ratsastajaa. Ensimmäinen osakisa pyörähtää käyntiin heti avajaisseremonian ja Yabusame- shown jälkeen. Avajaisseremoniassa tervehdimme yleisöä ja sitten ammumme kaikki yhtä aikaa ilmapalloilla päällystettyä isoa maalia ja konfettipaukku räjähtää hevosten pyllyjen takana. Kultalamesateen läpi näen miten yksi ratsastaja putoaa ja toinen keulii. Evakuoidun hiukan.

Yabusame-show on hieno. Taidokkaat japanilaiset perinneasuineen ovat kyllä komeaa katseltavaa. Ensimmäinen osakisa pitää sisällään kolmen ratsukon ryhmissä tapahtuvan ammunnan jossa jokainen ampuu paikalla seisovan hevosen selästä 10 sekunnissa niin monta nuolta maaliin kuin ehtii. Ratsuni ei seiso yhtään paikallaan ennen vuoroaan mutta tilanteessa kyllä. Yritän ampua liian nopeasti ja missaan 2 ekaa nuolta, kaksi viimeistä osuu tauluun. Pisteet lasketaan niin että jos osuu kahden pistealueen rajalle, osuma tulkitaan huonomman mukaan. Toki ammuin nuolet juurikin rajalle. No, osuin kuitenkin pieneen tauluun joka oli aika kaukana edes kahdesti. Jee.

Toinen osakisa käydään heti perään. Kolmen maalin side shotti, maalit ovat noin 10 metrin päässä radasta ja aika pieniä. Nuolia saa ampua niin monta kuin ehtii. Vain puunuolet ovat kisassa sallittuja. Ensimmäisellä kierroksella kaikkiin tauluihin ihan liian aikaisin ja tietysti kaikki täpärästi ohi. Armas hevoseni on tosi hidas ja tekee vielä lopussa sivuliirron nosturikameran kohdalla. Äh. Sisuunnun.

Toiselle ja viimeiselle kierrokselle lähden adrenaliinin maku suussa ja sohlaan lähtömerkin kanssa, kun liputtajan ratsu (...) pyörähtää juuri pahasti eikä hän voikaan liputtaa lähtöä. Ajalla ei ole joka tapauksessa mitään väliä, mutta minut kuulutetaan takaisin alkuun. Osuin kivasti ekaan tauluun. Laukkaan takaisin ja lähden uudestaan - osun kahteen ekaan tauluun! Oujee! Muistin nyt olla ampumatta liian aikaisin. En edes yritä ampua viimeiseen tauluun joka on ihan maalilinjan tuntumassa, pelottava kurkikamera ahdistaa ratsuani ja se tekee taas näyttävän sivuliikkeen. Olen tosi iloinen osumista.

Yleisön eteen lavalle kuulemaan kaikkien päivän kokonaispisteet. Paikallinen tosi lahjakas nuori ratsastaja jonka kanssa jaan ratsuni, johtaa kokonaiskisaa. Perässä täpärästi parin pisteen erolla puolisoni Mihai Cozmei ja kolmantena ekan päivän jälkeen Christoph Nemethy. Ei huono. Vielä jää aikaa poseerata lukuisissa kuvassa ja jutella ihanan kannustavan yleisön kanssa ennen paluuta hotellille, jossa meitä odottaa herkullinen gaalaillallinen.

Sunnuntai. Luulen saavani nukkua hiukan pidempään ja loikoilen tyytyväisenä hotellihuoneemme superleveässä sängyssä. Aikataulua on muutettu ja meidän pitääkin lähteä heti alueelle valmistautumaan - Kazakhstanin presidentti ja kaksi ministeriä ovat tulossa katsomaan tapahtumaa. Laittaudumme nopeasti valmiiksi ja nappaamme aamiaispöydästä sämpylät mukaamme. Tapahtuma-alueella on mittavat turvajärjestelyt, ja kaikki ajoneuvot, laukut ja tavarat tutkitaan. Viikonlopun aikana sinne on ilmestynyt jurttakylä ja runsaasti näytteilleasettajia, ostos- ja ruokakojuja, muusikoita ja tanssijoita.

Aamun aurinko paistaa todella lämpimästi ja hellii edellispäivänä kylmettämiämme luita. Ei tuule juurikaan, joka on valtavalla lättänällä ruohoarolla melko epätyypillistä. Kierrämme hetken markkina-aluetta, ihastelen valtavan upeita huovutettuja tuotteita ja käsitöitä. Onneksi ei tullut juurikaan rahaa mukaan. Parhaiten näyttää myyvän perinteinen lyhyt käsiruoska jonka kahva on tehty joko puusta tai vuohen jalasta, sekä pienet söpöt huovutetut laukut, hatut ja puukäsityöt. Kazakkinaiset perinneasuissaan tanssivat, tekevät näytösluontoisesti käsitöitä ja keinuvat isoissa puukeinuissa. Monet heistä ovat todella kauniita. Kasvonpiirteet ovat jotain ottomaanien ja mongolien väliltä. Korkeat poskipäät, hienostuneet jalot piirteet, mantelinmuotoiset tummat silmät ja tuuhea tukka.

Pöllötämme kahden kaverin kanssa paikalliset perinnetrubaduurit soittamaan monelle meistä tutun turkkilaisen soturiralli dombiran. He eivät tunne kappaletta, joten etsimme sen ensin YouTubesta ja hoilaamme sitten mukana. Huvittavalla tavalla vanhat perinteet ja modernit hapatukset kohtaavat. Joku ottaa videota. Moni ottaa videota. Naurattaa.

Siirrymme laittamaan hevosia. Kuulemma ensin meillä on paraati, kun se presidentti ja ministerit tulevat. Kukaan ei tiedä milloin, mutta pitää olla valmiina. Ensin minulle annetaan iso rautias ori paraatia varten mutta hedelmäpelin lailla pyörivät silmät eivät vakuuta, ja vaihdamme sen mustaan pikku Limoniin jota kokeilin eilen. Sillä on kuitenkin toinen ratsastaja joka hiukan tuohtuu tilanteesta. Onneksi tilanne ratkeaa kaikkia miellyttävällä tavalla, kun saan alleni tutun ratsun Bayturin.

Odotamme tallin seinustan varjossa. Tulen alas selästä ja annan hevoseni syödä ruohoa. Harmaaharjainen nuori ratsuni nakertaa tuulen tuivertamaa aroheinää onnellisena. Taivas on sininen eikä tuule yhtään. Hiki. Käsky käy valmistautua ja loikkaan kyytiin, mutta vieläkään ei tapahdu mitään. Laukkaradalta pyyhältää ratsastajia luoksemme, toisella ei ole satulaa. Hevoset ovat hurjan vahvan näköisiä. Ehkä budjonnyitä. Kaksi ratsastajaa tulevat hevosineen hymyssä suin aivan kiinni ja haluaa paiskata kättä, ja hypistellä joustani. Kaikki hevoset tallilla ovat oreja, ja hiukan kuumottaa kun ratsukot piirittävät heppani aivan seinän viereen niin etten pysty livahtamaan kauemmas. Onneksi hevoset eivät potki toisiaan. Toinen ratsastajista haluaa kokeilla hauistani. Toiselta puuttuu hampaita. Täällä on muuten monella aika nuorellakin miehellä jo kultahampaat.

Pitkän odotuksen jälkeen siirrymme radalle jossa odotus jatkuu. Ikiliikkujaratsuni haluaa vihdoin seistä. Torkumme paahtavassa auringossa, ja musta villainen kaftaani alkaa tuntua huonolta idealta. Tänään meillä on taas eri satula, jalustimet ovat tuskallisen lyhyet eikä niitä saa säädettyä. Lepuutan koipiani ilman jalustumia ja saan ihmetystä omituisen pitkistä jaloistani. Kerrankin näin. Lopulta kuulemme kun yleisö villiintyy ja tiedämme että VIP henkilöt ovat paikalla. Järjestäydymme nopeasti riviin ja lähdemme yleisön eteen. Tervehdimme yksi kerrallaan kuulutuksen mukaan yleisöä ja tärkeitä vieraita ja laukkaamme jonossa täyttä häkää takaisin lähtöalueelle, josta meidät ohjataan tallialueelle. Yabusame-show on ennen kilpailua. Aikataulusta poiketen show onkin tosi lyhyt ja kiiruhdamme saman tien takaisin. Kisa alkaa heti.

Finaalikisassa radalla on kolme maalia: n 20 sentin kokoinen ilmassa telineessä riippuva pyöreä lämiskä, joka kieppuu villisti unestaan heränneessä tuulessa. Ensimmäinen maali on pronssin värinen ja 8 metrin päässä radan reunasta, toinen hopeinen ja 10 metrin päässä ja kolmas kultainen ja 12 metrin päässä. Todella vaikeaa. Lisäksi voittaa ns jättipotin jos osuu maalia pitävään ohueen lankaan ja pudottaa maalin. Yeah, right. Aika ei ratkaise tässäkään paitsi tasatuloksessa, ja jos ylittää enimmäisajan 24 sekkaa (radan koko pituus 150 m). Strategiani on yrittää parhaansa ja ratsastaa hyvin ja niin kauniisti kuin minijalustimilla pystyy.

Ratsullani on tänään neljä ratsastajaa. Ensimmäisenä sillä karauttaa mongolialainen kisaaja, minä olen toisena. Jalustinten lyhyys alkaa sattua polviin ja nilkkoihin odotellessa, joten hyppään selkään vasta lähellä omaa vuoroani. Yhteensä meitä kisaajia on 17. Lähtömerkki ja aikaliputukset tulevat myös hevosella ratsastavien merkkihenkilöiden antamana. Astelen radan alkupään eteen, tv-kamerat seuraavat herkeämättä tapahtumia. Matkaan! Ratsuni etenee kuin juna tasaisen rauhallista mutta sopivan reipasta laukkaa. Yritän osua kaikkiin mutta yllätys yllätys ei toivoa. Moni ei osu yhteenkään. Maalit ovat mahdottoman pieniä ja kieppuvat tuulessa. Annan ratsuni seuraavalle kisaajalle joka on tosi taitava nuori kazakki. Hän osuu keskimmäiseen maaliin, ja yleisö villiintyy.

Ratsuni alkaa olla syystäkin väsynyt ja hiukan hermostunut. Kävelytän sitä ennen toista ja samalla kisan viimeistä rataa. Aviomieheni Mihai on kokonaiskisan toisena ennen tätä viimeistä osakisaa. Hän ampuu matkaan peräti viisi nuolta, ja osuu hopeiseen ja kultaiseen maaliin!! Yleisö hurraa ja Mihai tuulettaa. Jännäksi menee. Lähden omaan koitokseeni ja ammun taas ohi, mutta todella läheltä sekä ensimmäistä että toista. Mutta lähelle ei lasketa. Nuolen pitää myös jäädä kiinni maaliin; muutama kisaaja osuu mutta nuoli pomppaa tai vain hipaisee ilmassa pyörivää pientä maalitaulua.

Kisat ovat ohitse, laukkaan takaisin tullessa kädet ilmassa yleisön ohitse joka huutaa nimeäni ja hurraa vaikka en on osunutkaan tänään monen muun lailla mihinkään. Se tuntuu yhtä aikaa aika omituiselta mutta myös toki mukavalta. Vuorossa on palkintojenjako, mutta sitä ennen otamme ryhmäkuvia ja kättelemme ja halaamme kaikkien kisaajien kesken, ja onnittelemme toisiamme suorituksista ja hyvästä meiningistä. Yhteistä kieltä ei juuri ole mutta se ei haittaa. Lämmin kädenpuristus ja hymy ovat kansainvälistä kieltä.

Palkintojenjako. Keräännymme riviin yleisön eteen lavan viereen, ja meidät kutsutaan lavalle järjestyksessä aloittaen viidennestä sijasta. Se menee Malesian edustajalle. Neljäs sija Unkariin, kolmas Kazakstaniin..... jännitys tiivistyy.... toinen Kazakstaniin.... silmäni sumenevat liikutuksen kyynelistä, voittaja on Mihai Cozmei!! Konfettisade ja suoraa huutoa mukana elävä yleisö kruunaavat tunnelman. Viisi parasta saavat mitalit ja shekit, voittaja vielä valtavan pokaalin. Mietin jo miten ihmeessä se tungetaan matkalaukkuun. Palkinnot jakaa herra Bilal Erdogan, Turkin presidentin poika, joka oli kutsuvieraana tapahtumassa. Kah. Paikalla oli myös tärkeä kazakkiministeri, urheilusellainen, presidentti meni jo. Myös me muut kilpailijat kutsutaan lavalle ja purskutellaan hiukan lisää kullanväristä konfettia. Paikallinen musiikkistara laulaa luikauttaa mukaansatempaavan rallin, halaamme taas kaikki toisiamme lavalla ja taputtelemne selkiä. Mikä ihana perhe ja yhteisö!

Palkintojen jaon jälkeen Mihaita raahataan pressiin ja me muut yritämme lähteä lounaalle, ja lähdemmekin, mutta vasta noin tuhannen yhteiskuvan ja selfien jälkeen. Yleisö rynnii yli ja ali aitojen kuviin ja nostaa pikkulapsensa aidan ylitse poseeraamaan. Pieni kazakkivauva joka vispataan aidan yli käsilleni haistelee hassua karvahattuani ja nauraa. Saan pieneltä tytöltä muovikukkasen ja pusun. Olen kamalan liikuttunut, ja hiukan hämilläni. Ja nälkäinen.

Kävelemme tapahtuma-alueen läpi jurttakylään jonne meille on katettu perinteinen ateria. Riisumme aseet ja kengät ja kumarrumme sisään jurtan matalasta oviaukosta. Keskellä on suuri pöytä jonka ääreen istumme lattialle. Jurtan seiniä koristavat todella kauniit huovat ja silkit, satulat, sudentaljat, kilvet ja susiturkki, joka painaa varmaan kymmenen kiloa. Kokeilen sitä päälleni ja ymmärrän miten joku voi pärjätä täällä talvella 40 asteen pakkasessa ja hyisessä tuulessa. Tutkin samalla lopputuloksia ja huomaan ilokseni olleeni 12. tässä aika kovassa seurassa. Kah.

Lounaan jälkeen Mihaikin palaa taas porukkaan, häntä riepoteltiin televisioon ja lehdistön eteen. On aika lähteä takaisin hotellille. Siellä meitä odottaa vielä kamojen ahtaminen laukkuihin, yhteinen illallinen ja pieni juhlinta, sekä haikeat jäähyväiset. Until the next... Kiitos Kazakstan!!



Katariina Cozmei

"Ei se määränpää, vaan se matka."

Mikä ihme saa keski-ikäisen joka paikan jo kertaalleen teloneen naisen päättämään lähteä johonkin keskelle ei-mitään laukkaamaan naama lepattaen ilman käsiä ja leikkimään ylikasvanutta soturiprinsessaa? Sitä minäkin tässä edelleen ihmettelen! :D

"Olen matkoilla". Hyvin useasti tullut lausahdettua tässä viimeisen muutaman vuoden aikana. Sen lisäksi että olen matkannut jo pitkään hevosten ja nyt viime vuodet ratsastusjousiammunan parissa pitkin maailmaa, olen tehnyt melkoista sisäistä matkaa, jota tämä erilaisissa kiperissäkin tilanteissa toistuvasti viipyily on vauhdittanut ja osittain muuttanut matkan määränpäätä, suuntaa ja tapaa.

Hevosten parissa matkailu lähti tosissaan käyntiin, kun majailin Espanjan maaseudulla puolet vuodesta 2003. Innostuin espanjalaisista hevosista, ja aloin myöhemmin tuoda niitä Suomeen. Olen (ja varmaan olen vieläkin) hiukan naivi idealisti asian suhteen, eikä hommaa voinut kehua kovin kummoiseksi businekseksi. Ehdin kuitenkin tuoda vuosien varrella ihan kivoja hevosia Espanjasta ja Portugalista, joissa ramppasin itsekin aherasti. Aloin tuoda hevosia muistakin maista, kuten Baltian alueelta ja Unkarista. Voi niitä aikoja. Tuli seikkailtua pitkin Itä-Eurooppaa jos jonkinlaisilla reissuilla ja tavattua mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä ja hevosia, nähtyä todellista maalaiseurooppaa ja kokeiltua satoja erilaisia hevosia. Osan selässä olin varmaan ensimmäisenä ratsastajana, joka luonnollisesti tuli aina ilmi vasta sitten myöhemmin... kaikenlaisia kommelluksia ennen ja jälkeen pikku vodkasnapsien jotka kuuluivat tietysti asiaan Itä-Euroopassa kauppaa tehdessä. Ihme etten kertaakaan loukannut itseäni tai muutenkaan joutunut mihinkään mahdottoman pahaan kiipeliin niiden vuosien aikana, ehkä sanonta siitä että "Herra pitää huolen hölmöistä" pitää paikkansa. Näistä vuosista saisi oivallisen kirjan, mutta valitettavasti se johtaisi varmaan jo erilaisiin kunnianloukkaussyytteisiin tai vähintäänkin lukuisiin herneneniin vaikka nimet olisivatkin muutettuja - niin hauskoja ja outoja kuvioita tähän elämän episodiin mahtui kaikenlaisten kommellusten merkeissä.

Varsinaisesti tämä reissaamishomma (ja moni muukin homma) lähti lapasesta, kun keksin kokeilla ratsastusjousiammuntaa. Ystäväni oli hommannut perinnejousen, jota piti sitten tietysti kokeilla. Heti ekasta nuolesta lähti valtava himo saada heti äkkiä oma jousi ja ampua kaiket päivät! Etenkin kun sitä pääsi myöhemmin kokeilemaan hevosen selästä, vaikkakin ihan vaan käynnissä. Kohta minulla olikin jo oma ensimmäinen jouskari, jolla sitten pääsin harjoittelemaan Alma-tamman selästä. Kiitos Nina Virtaselle tästä nuolenpistosta, joka johtikin aivan toisenlaisiin kuvioihin, mitä olisin äkkiseltään aavistanut. Sekä tietysti Mikke Reinikaiselle joka värkkäsi ensimmäisen jouseni ja tsemppasi alkuun, koska en tuntenut yhtään ketään muita ratsastusjousiampujia ja koitin opetella hommaa lähinnä katsomalla YouTube-videoita, heh.

Tässä kuvassa ammutaan aivan alkuaikoina hienosti Alman kanssa primijousella kolmella sormella. (Kuva muuten aiheutti aikoinaan facessa kauhean kypärägaten, jestakkoo) Kuva luottokuvaaja Johanna Mäkynen <3

Kun olin ampunut itsekseni jousella pari kuukautta ja ekat tutisevat nuoleni laukasta, äkkäsin Facebookin feedissäni hienon kuvan jossa olivat lumihuippuiset vuoret, valkea hevonen, ja kotka laskeutumassa jonkun vakuuttavan näköisen tyypin käsivarrelle. Tykkäsin kuvasta kädet täristen ja taisin kommentoidakin jotain "amazing" tyyppistä. Vau, jollain on oma kotka! Kauniit vuoret, kotkat ja hevoset ovat olleet kovasti sielua vavisuttava yhtälö minulle jo tovin, ja olin aivan kylmissä väreissä. No, kohta jo päädyinkin tsättäilemään kotkasta ja vuorista, ja parin kuukauden päästä tästä jotenkin jännästi löysin itseni ihmettelemässä tätä kotkaa Iranin maaseudulla ja pitelemään sitä hennolla käsivarrellani, sekä laukkaamassa päätöntä vauhtia pitkin Alborzin vuoristoa ihanilla hevosilla henkeäsalpaavissa maisemissa. Sittemmin kävin Iranissa useammankin kerran ja olin aivan rakastunut paikalliseen luontoon, vanhaan persialaiseen kulttuuriin jne, mutta olen nyt ainakin toistaiseksi poistanut varmuuden vuoksi eetteristä kaikki niitä reissuja koskevat bloggaukseni jo jokin aika sitten saamani kovan palautteen takia vaikka ne innostivat kaiketi muutamia muitakin lähtemään reissuun ja toivottavasti toivat erilaista ja positiivista kuvaa tästä historiallisesta ja pittoreskista maasta. En mielestäni ole kirjoittanut mitään kovin negatiivista käymistäni maista, vaan pyrkinyt antamaan aika realistisen kuvan kokemuksistani sekä korjaamaan perusmedian vääristämiä negatiivisia ajatuksia monista maista. Jokaisessa maassa on hyvät ja huonot puolensa, omat ominaisuutensa, ja valtamedian antama kuva täällä Pohjoismaissa on usein aika erilainen verrattuna siihen minkälaisena arki kyseisissä maissa näyttäytyy maaseudulle paikalliseen arkielämään matkaavan silmin. Moni kammoksuu Turkkiin matkustamistakin vallitsevan tilanteen takia, mutta voin kertoa, että arki jatkuu sielläkin aivan normaalina. Tiettyjä alueita (monissa maissa) on toki turistin syytä välttää, mutta maaseudulle tuttujen kontaktien luokse matkaava heppailija on suhteellisen turvassa kuitenkin. Joka tapauksessa, otan nyt taas varmaan riskin kun kerron avoimesti ajatuksistani näistä sillä jos joku haluaa välttämättä lietsoa epäsopua ja ymmärtää väärin, ymmärtää varmasti väärin... mutta menkööt. Minusta tämä on tärkeää.

Tämä ensimmäinen ratsastusjousiammunta-aiheinen reissuni helmikussa 2015 muutti tosi monta asiaa. Olin juuri eronnut erittäin pitkästä parisuhteesta ja tulevaisuus näyttäytyi synkkänä ja melko päämäärättömänä, olin aivan loppu töistä ja muutoksista ja pitkästä maatilaremontista joka oli vielä kesken, eikä oikein mikään ovi tuntunut aukeavan eikä mikään polku vetävän. Kaverit ja tuttavat yrittivät kovin toppuutella lähtöäni Iraniin, pääosin juurikin länsimaisen median antaman kuvan perusteella, ja itseänikin hiukan pelotti lähteä sinne koska en tuntenut ketään joka olisi käynyt Iranissa. Minulla oli kuitenkin niin vahva tunne siitä että sinne on lähdettävä, että ostin tiketit ja ampaisin matkaan. Olin perillä kuin Liisa Ihmemaassa ja ylitin itseni moneen kertaan tehdessäni asioita joita en uskonut rikkinäisellä keholla ja umpiväsyneellä hiukan luovuttaneella päälläni pystyväni ikinä tekemään. Tästä olen ikuisesti kiitollinen Ali Ghoorchianille, joka ei pelkästään avannut ovea uuteen Minään vaan jopa tuuppasi isällisesti kulkemaan läpi siitä ovesta! Mahtavaa. Ja näin sen hitsin kotkankin, joka oli eräs elämäni hienompia kohtaamisia minkään elollisen olennon kanssa. Se on vallan tässä Alin ottamassa kuvassa. Hoomay <3

Tästä kisareissuhommasta tekee jännittävän se, etten ole ollut koskaan kovin kilpailuhenkinen ja ratsastuksen lajeissa kisaaminen on ollut aina minulle pikkuisen ristiriitainen asia. Tykkäsin kisata koulua (ja sitä ennen esteitä ja kenttää) koska kisoissa näki tuttuja ja kollegoita, oli usein ihan kivaakin, mutta se kilpailuaspekti oli aina vähän plääh. Eikö kaikilla voisi vaan olla kivaa? I know, I know. Ajattelin että en enää kilpailisi missään lajissa koulukisaamisen kerran lopetettuani, mutta niin vaan kävi että vaivaiset puoli vuotta jousella ammuttuani lähdin reippaasti Turkkiin korkkaamaan ratsastusjousiammuntakilpailun maailman. Voi jestas, mikä reissu se oli. Varsinainen tulikaste. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä kannattanut aloittaa Euroopan kisoista, mutta toisaalta, selvisin siitä kyllä ja oli tosi hauskaakin. Jatkoin samoilla lämpimillä Turkista AMM Archeryn leirille Puolaan, jossa otin kaiken irti treeneistä ja imin infoa kuin pesusieni, olisin alkuinnostuksissani jaksanut ampua ja ratsastaa vaikka koko päivän. Oli valtavan hauskaa, tutustuin kertarytinällä isoon nippuun ratsastusjousiampujia ja tunsin löytäneeni heimoni. Jee!
Aloin tutustua myös suomalaisiin ratsastusjousiampujiin, joita oli tässä vaiheessa vuonna 2015 vielä aika vähän, meillä oli esimerkiksi samana vuonna käydyissä ekoissa SM-kisoissa häthätää 15 osallistujaa (2017 30 osallistujaa, vau!). Aivan ihanaa porukkaa, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitossa oli niin hyvä meininki ja jengi tuntui isolta perheeltä, jossa oli hyvin vähän mitään kitkaa. Mikä ihana raikas tuulahdus hiukan ummehtuneeseen perusratsastusmaailmaan verrattuna jossa jengi vetää kisoissa pääosin aika kireällä nutturalla ja paheksuu kaikkea mitä ei ole tehty vielä viittäkytä vuotta samalla tavalla. Ratsastusjousiammuntaa voi tehdä tosi monella eri tyylillä ja tavalla, ja todellakin monta tietä vie Roomaan, ja on ollut hienoa päästä kokemaan kansainvälisen yhteisön yhteishenki ja keskinäinen kannustus huolimatta etnisestä taustasta, uskonnosta, iästä, sukupuolesta, sosiaalisesta statuksesta jne. Ihan parasta.

Sittemmin onkin tullut käytyä aika monessa maassa kisaamassa tai treenaamassa, tai vetämässä itse treenejä. Turkissa jo viidesti ja tänä vuonna tulee vielä kuudes kerta, Iranissa neljä kertaa, Etelä-Afrikan savannilla, Puolassa, Ranskan EM-kisoissa joissa sain suuren kunnian olla osana Suomen joukkuetta, Korean MM-kisoissa viime vuonna ekoina suomalaisina yhdessä Anna Minkkisen kanssa, Malesiassa jossa olimme itse järjestämässä kisoja (notes to self: älä vaan enää ikinä järjestä kansainvälisiä kisoja missään roolissa :'D), Romaniassa elokuvan kuvauksissa, Latviassa vetämässä kursseja ja esiintymässä showssa, Qatarin aavikolla, Bulgarian maaseudulla sekä juhannusyönä Ruotsissa laukkaamassa hameenhelmat lepattaen järven rannalla käydyssä kisassa. Olen todella kiitollinen että olen päässyt kokemaan näitä juttuja ja kaikenlisäksi löysin yhdestä Turkin kisasta vielä itselleni aviomiehen, ei huono! Hehheh... En kylläkään ajatellut että hänestä tulisi vallan aviomieheni, vaan olimme ensin pitkään vain ystäviä, mutta elämässä ei koskaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa putkahtaa. Ja hyvä niin.


Kuva Mari Soiniitty

No mikä se sisäinen matka tässä nyt sitten on ollut? Jatkuva reissaaminen ja urheilukilpaileminen ei ole pelkästään hauskaa, kuten kaikki reissussa asuvat tietävät. Stressi kotiin jäävistä hevosista hyvistä huoltojoukoista huolimatta, jatkuva univelka, fyysinen kuormitus, pienet loukkaantumiset ja kehon kivut, kaikki tavarat väärässä laukussa tai maassa tai vähintään paikassa, mittavat järjestelyt yritystoiminnan ja duunien suhteen vaikka enenevässä määrin yritystoimintani tapahtuu myös ulkomailla, jatkuva pikku kaaos kamalasta rahanmenosta puhumattakaan joka taas aiheuttaa itsensä pientä työhön tappamista väliajoilla. Onneksi osa kisamatkoista on sponsoroituja ja klikoille matkat ovat aina toki maksettuja ja niistä saa vielä palkkaakin. Hyvä stressinsietokyky ja harjoiteltu ominaisuus nukkua melkein missä ja milloin tahansa auttaa, ja samallapa niitä tulee treenattua.

Samaan tahtiin kun oppii ymmärtämään vieraita kulttuureja ja tapoja, arvostaa enemmän helppoa Koti-Suomea. Täällä on niin puhdasta ja toimivaa, virkamiehiin ja poliisiin voi periaatteessa luottaa, ruoka on puhdasta ja maailmanlaajuisessa mittapuussa melkoista luomua, byrokratia loppupeleissä suhteellisen toimivaa vaikkakin rasittavaa ja osin ehkä hiukan turhaa, kulttuuriimme kuuluu rehellisyys ja suoraselkäisyys, ja onhan täällä ihan tosi turvallista. Toisaalta taas hiukan kutistun aina kun palaan Suomeen. "Kel onni on se onnen kätkeköön" - "kannattaa pitää kynttilää vakan alla" - "mies se tulee räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta"... niinpä niin. Huonoiksi puoliksi Suomessa laskettakoon ärtyisä ja tummasävyinen kansanvire, johon kuuluu hyvin usein naapurin kyttääminen ja kadehtiminen; muiden repiminen alas jos raukat hiukan pääsevät kiipeämään tikkaita ylöspäin jonkin taidon, ominaisuuden tai peräti omaisuuden suhteen; itsensä ja muiden jatkuva vähättely; vakavuuden, totisuuden, raatamisen ja muiden perusluterilaisten hyveiden loputon ihannointi; muutoksen ja tuntemattoman kova pelko... Näissä meillä olisi kyllä vielä kehittymisen varaa. Aika reippaastikin.

Tuleeko tähän tekstiin mitään huipentumaa? Kysyy kärsimätön lukija. Tulee tulee.
Aloitin siis tämän päättömän jousiharrastuksen vajaa kolme vuotta siksi, että oli pakko. Sisäinen pakko. Oli vaan ihan pakko saada oma jousi ja ampua nuolia. Nopeasti jousiammunta muuttui totiseksi treenaamiseksi, mutta se oli silti hauskaa. Aloittelijan tuurilla ja vailla mitään sen kummempia tavoitteita ja paineita osuinkin aika hyvin, jopa kisoissa. Neuvoja sateli joka suunnalta, koska tätä lajia voi tehdä ihan miljoonalla eri tavalla. Jousia, viineitä eli nuolikoteloita, nuolia, ja tekniikoita on todella montaa erilaista ja jokainen liputtaa omansa puolesta. Kokeilinkin montaa eri tyyliä, ja sain pääni aivan sekaisin siitä sillisalaatista joka eri tekniikoita yhdistellessä kehittyi. Näin käy helposti muuten myös ratsastuksen suhteen, mutta sitä olen tehnyt jo ihan ammatiksenikin niin kauan, että pää ei mene enää kyllä sekaisin vaikka jotain muuttaisikin. Sain myös huomata, että vaikka tämä heimo onkin ihan paras heimo, ihmisten välisiltä draamoilta ei voi välttyä tässäkään jengissä. Missä ihmisiä, siellä selkkauksia... Kerrassaan kurja huomata jälkeenpäin, että selän takana oli pyöritetty pitkään melkoista saippuadraamaa joka oli vielä lähtenyt aika absurdisti liikkeelle, ja josta oli toki ollut itse ihan tietämätön ja naivisti kuvitellut jotain ihan muuta ja toiminut sen mukaan... Äh. Tämä oli toisaalta erittäin oivallinen oppiläksy kiitos siitä - jospa nyt neljänkympin korvalla vihdoin oppisi olemaan luottamatta ihan niin hövelisti ihmisiin ja olemaan vähemmän avoin niillekään, joihin siinä hetkessä kokee voivansa luottaa. Ainakaan jos ovat naisia, ja ainakaan jos ovat alta kolmekymppisiä, haha! Näköjään kylläkään en, koska nyt kerron teille armaat lukijat tästä muutaman vuoden sisäisestä matkastani aika avoimesti, mutta sovitaanko että aloitan epäluottamusharjoitukset sitten huomenna!

Kilpaileminen on tosiaan tuonut aivan uusia aspekteja omaan matkaani. En ole nauttinut siitä "entisessä heppaelämässäni", enkä ole järin kilpailuhenkinen muutenkaan, ja joka kerta kun valmistaudun tuolla jossain maailmalla radalle mietin aina että mitä hitsiä minä täällä taas teen. Alkuun ratsastusjousiammunnassa kisaaminen oli itseasiassa ihan hauskaa koska ei ollut minkäänlaisia paineita, eikä kukaan odottanutkaan keltanokalta yhtään mitään. Ratsastusjousiammunta on siitä jännä laji, että maailmalla kisataan yleensä hevosella, jota et ole edes nähnyt aikaisemmin. Kisasta riippuen sen voi vähän valita itse, tai ei voi, ja aikaa tutustua on mitä tahansa viiden minuutin ja tunnin välillä. Aika usein Aasian maissa lähempänä sitä viittä minuuttia. Euroopassa hevoset ovat keskimäärin aika kilttejä, hommaan koulutettuja ja aika keskivauhtisia, mutta Aasian kisoissa voi saada kaikenlaisia hevosia, ja silmä kehittyy nopeasti bongaamaan mitä ei ehkä kannata ottaa ja minkä kanssa tällainen täti ehkä selviää hengissä, heheh. Radat ja säännöt ovat erilaisia Euroopassa ja Aasiassa - esimerkkinä aikasäännöt. Se mikä Euroopassa (ja USAssa) on minimiaika, on Aasiassa maksimiaika, vrt 90 metrin radalla Europassa on aikaleikkuri 9 sekunnin kohdalla jolloin aikapisteitä ei saa enempää vaikka menisi nopeammin ja osuisi kaikkiin tauluihin, Aasiassa 100 metrin radalla enimmäisaika on monissa kisoissa 10 sekuntia, jonka ylitettyään ratsastaja alkaa saada aikasakkoja. Metkaa eikö. Koska aloitin kisaamisen Aasian kisoissa ja muutenkin treenaamisen nopeilla hevosilla, oli vaikea sopeutua Euroopan kisoihin. Tunnelma on hyvin erilainen, hevoset ovat rauhallisia ja kilttejä, painopiste on enemmän urheilussa kuin kulttuurihistorian vaalimisessa. Puolensa kummassakin. Koska minulla on toistaiseksi sihti vähän vähemmän jiirissä, nautin Aasian kisojen show-meiningistä, hienoilla arabioreilla pyyhältämisestä ja historiallisiin asuihin pynttäytymisestä. Ehkä sitten kun sihti paranee ja ehkä murran vielä vähän lisää luita, alan arvostaa eurooppalaisia hissuratsuja ja painottumista puhtaasti jousiammuntapuoleen enemmän kuin ratsastustaitopuoleen :p Suap nähdä.


Eikö ole pitkät jalat tällä arabiorilla. Niillä pääsee kovaa! Kuvaaja joku hyvä turkkilainen, nimi hukassa, anteeksi.

No mitä siellä kisoissa on sitten tapahtunut? Ensimmäisen aika hyvin menneen kauden jälkeen kohtasin varmaan monelle tutun ongelman: alun rentomeiningin ja aloittelijan tuurin jälkeen kuvaan astuvat suorituspaineet, turhautuminen, ja hirveä vtutus. No niin kävi. Viime kaudella en olisi osunut kisoissa edes talon seinään, ja mielessä kävi muutaman kerran jo koko touhun tauolle laittaminen. Vanha muija laittaa kaikki resurssinsa tällaiseen mesoamiseen, mikä järki.... Korjasin korjaamasta päästyäni tekniikkaa, ostin parempia jousia, kokeilin kaikenlaisia muutoksia, mutta ei - kisatilanteessa kaikki levisi käsiin ja nuolet suihkivat sinne tänne, onneksi en sentään tappanut lokkeja tai muita viattomia luontokappaleita, heheh! Se turhautumisen määrä on niiiiiin käsinkosketeltava. Tunnistaa virheensä, mutta ei pysty korjaamaan niitä. Katsoo kuvia ja videoita ja näkee miten vetokäsi on väärin ja asento kuin ankalla, grippi jousesta heikko, lapatuki jäänyt talliin ja ilme yhtä rento kuin itäsaksalaisella kuulantyöntäjällä (anteeksi itäsaksa). Kauheaa! Showjutuissa tätä ongelmaa ei ollut, nautin flow-tilasta, ammuin hienosti maaliin kaikki nuolet ja laukkailin rennosti isonkin yleisön edessä. Ihme juttu. Ja tosi raivostuttavaa. Samaan aikaan tietää sen, että tämäntyyppinen aallonpohja on aika normaalia lajissa kuin lajissa, jossa pääkopan merkitys näyttelee minkäänmoista roolia. Ratsastusjousiammunnassa yksi suoritus kestää radasta riippuen usein vain 8-14 sekkaa, kaikki tapahtuu nopeasti ja tehokkaasti, lihasmuistin merkitys on aika suuri. Liikeradat pitää tulla selkärangasta, joka vaatii valtavaa toistomäärää. Ainakaan nykyisessä elämäntilanteessani en pysty omistautumaan jousella harjoitteluun niin paljoa kuin tilanne vaatisi todella edistyäkseni nopeammin, mutta asian kanssa on vaan elettävä ja kestettävä sitä turhautumista. Se jos jokin on matka sisäiseen maailmaan! Kysellä itseltään, miksi turhauttaa, mitä väliä sillä on onko viimeinen vai ei, jos on pitänyt kuitenkin hauskaa ja oppinut jotain? Miksi pakka leviää kisoissa, jos show-tilanteessa tai kameroiden edessä kaikki on hyvin? Ja ennenkaikkea - MIKÄ saa kaikesta huolimatta silti matkustamaan maan ääriin vaan todetakseen, että tälläkään kertaa sihti ei ole kohdallaan? Hulluus, sula hulluus! Kai se on se itsensä jatkuva kehittäminen: kilpailu itseään vastaan, että olisi joka päivä vähän parempi ihminen kuin eilen. Ylittäisi omassa päässään kehiteltyjä kuvitteellisia rajojaan, kokeilisi kehonsa toimintaa ja kestävyyttä, luottaisi omaan kokemukseen ja ammattitaitoon hevosten ja ratsastuksen suhteen, heittäytyisi tilanteisiin joissa on tosi kaukana omalta mukavuusalueelta. Kerta toisensa jälkeen.



Ensi viikolla matkaan armaan siippani kera Kazakstaniin, jossa World Expo 2017- systeemien yhteydessä on iso ratsastusjousiammuntakilpailu. Lisämaustetta kisaan tuo seuraavat seikat: kilpailu käydään Astanan laukkaradalla, oletettavasti entisillä (I hope!) laukkahevosilla, joita ei kauheasti pääse tyyppaamaan ennen kisaa. Jokaisesta maasta on vain yksi edustaja. Olen ilmeisesti ainoa nainen. Glup. Jos haluatte lukea jatkossakin näitä höpsöjä tekstejäni, pitäkääpä hiukan peukkuja etten tällä kertaa haukannut hiukan liian isoa palaa tästä seikkailukakustani... :D

Katariina Cozmei