Räntäsade piiskaa märkää asfalttia kiitävän bussin ikkunoihin ja kurittaa jo ennestään melko masentavan näköistä marraskuista varsinais-suomalaista maisemaa. Olemme puolisoni kera jälleen kerran matkalla lentokentälle. Olen tehnyt koko syksyn töitä aivan hirmuisella tahdilla, ja pikku irtiotto arjesta - niin mukavaa kuin se arki onkin ollut kiireestä huolimatta - tuntui sopivan tähän kohtaan paremmin kuin hyvin. Ensimmäinen lento Helsingistä Istanbuliin on tapansa mukaisesti melko lailla myöhässä, mutta ehdimme silti Teheranin koneeseen, koska sekin on myöhässä. Tapaamme lähtöportilla myös saksalaisen kollegan joka on tulossa samoihin kisoihin. Istumme hassusti kaikki erillämme toisella lennolla, enkä pääse puolisoni viereen. Sen sijaan istun kahden paikallisen karpaasin välissä keskipenkillä, eikä nukkumisesta tule mitään. Herrat istuvat niin leveästi että vähän väliä jomman kumman kyynärpää napsahtaa kipeästi kylkeeni tai polvi jalkaani. Äh. Yritän silti nukkua edes vähän, koska kokemuksesta sitä jo tietää, että univelka ei ole ystävä. Vajaa kolmen tunnin yöunetkin olisivat jo kova juttu mutta toiveeni on turha. Kyynärpää herättää minuutin välein, siitäkin huolimatta että huomautan asiasta. Luovutan ja selaan näytöltä jonkin kivan leffan jota katsoa. Löydänkin, mutta se on leikattu ja sensuroitu niin oudosti että juoni hiukan kärsii. Paskat. Yritän nukkua uudestaan kyynärpäästä huolimatta.
Laskeudumme Teheraniin, yhä unettomana. Kyynärpäiden lisäksi sankarit alkoivat myös piereskellä, onneksi huivi oli jo valmiina hollilla koska se toimii hyvin myös ilmansuodattimena. Jonotamme muiden saapuvien ulkomaalaisten kanssa viisumia, jono on tällä kertaa aika pitkä. Muistelen ensimmäistä reissuani helmikuussa 2015, jolloin olin kuin Liisa Ihmemaassa, silmät teevadin kokoisina tuijottamassa äkeää viisumivirkailijaa. Paljon on muuttunut siitä, ja viisumiralli menee totutusti hitaasti mutta varmasti ja paljon helpommin kuin ennen. Meillä alkaa olla jo kiire, sillä juna maan keskiosissa sijaitsevaan historialliseen kaupunkiin Yazdiin lähtee melko pian ja rautatieasema on kaukana lentokentältä. Passintarkastaja alkaa höpistä Suomesta ja pohdimme hetken miksi Nokia jäi kehityksen jalkoihin ja olisko Suomessa muuta kiinnostavaa yritystä ja päädymme siihen että Microsoft on vähän perseestä. En viitsi olla epäkohtelias kun kerrankin viranomaistaholta on noin lupsakka meinkinki, mutta silmäilen vaivihkaa kelloa. Kylmä hiki nousee otsalle: näinköhän missaamme sen junan ja joudumme odottamaan aika monta tuntia seuraavaa. Meitä ollaan onneksi vastassa, kurvaamme ensin lentokenttäbussilla parkkialueelle ja siitä varsinaisella persialaisella raketilla halki Teheranin 15 miljoonan asukkaan aamuruuhkan. Kuski sukkuloi taidokkaasti kaistojen välissä ja onnistuu pelaamaan tetristä niin hyvin että saavumme asemalle kymmenen minuuttia ennen kuin juna lähtee, vaikka jossain vaiheessa näytti jo hiukan huonolta. Kipitämme laiturille, kilsan mittaisen junan toiseen päähän ja sisälle vaunuun kaikkien pakaasien kanssa vain huomataksemme että meillä on väärät junaliput. Kuskiparka juoksee kuin hirvi halki rautatieaseman ja pihan hakemaan autostaan oikeat liput, ja samalla kun astumme takaisin junaan, se lähtee. Huh! Junamatka halki aavikon alkaa.
Matka Teheranista Yazdiin kestää hyvät 6 tuntia ja rapiat päälle, jonka aikana ikkunasta näkyy matalaa vuoristoa, ja sitten kilometrikaupalla aroa ja aavikkoa. Juna pysähtyy muutamassa kaupungissa ja kylässä radan varrella. Kauempana sivistyksestä kännykkäverkko katoaa ja näen ikkunasta monen sadan kilometrin verran pelkkää aavikkoa. Mietin mitä tapahtuisi jos juna hajoaisi sinne, tai joku saisi vakavan sairauskohtauksen… parempi että ei. Junahenkilökunta tarjoilee hyvää vahvaa teetä ja pikakahvia. Junalipun hintaan kuuluu myös vesipullo sekä ateriaboksi jossa on pientä murkinaa. Yritän taas nukkua, ja nukunkin katkonaisesti muutaman minuutin pätkiä, ja yhden pidemmän ennen kuin selkää alkaa taas särkeä ja on pakko vaihtaa asentoa. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, maisema vaihtelee piikkipensasaron ja kaukana siirtävien länsivuorten välillä. Vihdoin juna jarruttaa pydähdyksiin perille Yadzin ruuhkaiselle asemalle, jossa vastassa on kymmeniä innokaasti palveluaan tarjoavia taksikuskeja. Yhdelle osaan jo vastata napakasti farsiksi, ja tilanteesta riemastunut vieressä kävellyt paikallinen mummo kapsahtaa käteeni kiinni ja alkaa halaamaan ja hihittelemään ja sopottamaan farsia. En ymmärrä mitään mutta halaan takaisin ja toivotan siunausta. Moni tuijottaa sekalaisen näköistä ulkomaalaista kolmikkoa. Joku ottaa meistä kuviakin kännykällä. Sitten näemmekin jo meitä vastaan tulleen kuskin, ahtaudumme paikalliseen automerkkiin Saipaan ja huristelemme halki Yazdin melko lähellä olevaan ikivanhaan Sar Yazdin kaupunkiin. Odotan jonkinlaista maagista tunnelmaa kun olin nähnyt Yazdista unia viimeisen muutaman vuoden ajan, mutta päädynkin yskimään kaulahuivin läpi parhaat päivänsä nähneiden kuorma-autojen pakokaasuja ja aavikon pölyä. No ehkä sitten jos pääsen kurkkaamaan historialliseen osaan Yazdia.
Historia-annos tuleekin aivan tuotapikaa lautaselle, kun saavumme perille Sar Yazdiin, jossa majoitumme historiallisessa majatalossa joka toimi sotilaiden ja lähettien majapaikkana. Jokaisen huoneen edessä oli paikka ratsulle. Rakennus on vähintään tuhat vuotta vanha, ja osa ympäröivistä raunioista 2500-3000 vuotta vanhoja. Hiekkainen maaperä on täynnä ikivanhoja ruukun palasia. Tuurilla saattaa löytää jonkun tosi vanhan kolikonkin. Raahaamme kapsäkkimme huoneeseen, joka on linnoituksen sisällä. Paikka on todella upeasti restauroitu, ja tunnen miten monen historian kerroksen kasaama tunnelma nostaa ihokarvat pystyyn ja saa hengen pikkuisen salpaantumaan. Kävelemme ulos katsomaan hevosia ja rataa. Paikalla olisi myöhemmin viikolla isot kansainväliset ratsastusjousiammuntakilpailut, joihin en nyt tällä kertaa itse kylläkään osallistu, mutta halusin silti tulla paikalle aviopuolisoni assistenttina ja täyttämään pitkäaikaisen haaveeni että näkisin Yazdin. Onnekseni tämä onnistui. Hevosetkin on majoitettu todella vanhaan linnakkeeseen, jota on restauroitu. Niitä on kaikkiaan 17; toinen toistaan kauniimpia persialaisia hevosia sekä muutama paikallinen darrfour- rodun edustaja. Nämä jälkimmäiset eivät näytä kummoisilta mutta ovat raketinnopeita ja kestäviä ratsuja, joiden genetiikka pohjautuu paikallisiin muinaisiin arohevosiin. Pussailen hevosia ja käyn moikkaamassa myös kamelit. Kaksi isoa persialaista dromedaaria vetää lonkkaa pihalla ja syö heinää. Puolisoni ottaa kuvan meistä, mutta kameli näyttää siltä että se joko sylkee tai jopa syö minut. Päätän ottaa vähän etäisyyttä. Tapu tapu kiltti kameli. Melko äkäisen oloinen tyyppi. Tyydyn vatuamaan jalalla maata, josko aavikon hiekasta löytyisi vanhoja kolikoita.
Odottelemme muuta porukkaa saapuvaksi ja loputkin hajaantuvat; yksi lähtee kävelylle, yksi ampumaan ja yksi pikareissulle Teheraniin hakemaan uutta viisumia. Hupsista. Nukuttaa. Facebookki on kuitenkin pakko päivittää, onneksi VPN toimii ja löydän WiFin, kylläkin vain rakennuksen katolta roikkumalla puoliksi kaiteen yli, mutta huomattavasti parempi kuin ei mitään. Käytän tilaisuuden olla yksin hyväkseni ja istun hiljaa linnoituksessa kuuntelemassa hiljaisuutta. Ainoa ääni on vaimea läheisen kyyhkyslakan kujerrus joka kuluu vain unenomaisesti paksujen tiiliseinien läpi. Tiensä päähän tuleen sähkölampun kalpea valo värisee katossa ja yöperhonen kiertää sitä levottomana. On niin hiljaista, että voin kuulla tuhat vuotta vanhat askeleet ja hevosten äänet. Hmm. Nukuttaa jo ihan todella. 24 tunnin yhtämittainen matkustus ilman kevyttä muutaman minuutin torkahtelua alkaa painaa luomia. Mikä päivä nyt on? Mikä aikavyöhyke täällä on? Yöperhonen kiertää edelleen värisevää lamppua. Puntaroin eri strategioita miten pysyä hereillä illalliseen saakka. Herään tiistaiaamuun hiukan tokkuraisena, vaikka nukuin kuin tukki pimeässä kammiossamme. Yön aikana paikalle on tullut melkein kaikki loput kilpailijat, ja jälleennäkeminen on sydämellinen. Mikä ihana porukka.
Aamupalapöytä notkuu ihania persialaisia herkkuja: lampaanmaitojuustoa, paikallista hunajaa, porkkanahilloa, pieniä makeita kurkkuja, tomaatteja ja tuoretta lämmintä leipää. Laitan leivän päälle paksulti voita ja hunajaa jotka huuhtelen alas mukillisella höyryävän kuumaa tanakkaa teetä. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Aamupalan jälkeen seurue lähtee ulos katsomaan hevosia ja rataa, ja kaikki kokeilevat hevosia ensin aavikolla kävellen ja sitten siirtyivät radalle. Puolisollani on aivan mahtava musta raketti, aavikon pieni kukkanen, noin nelivuotias tamma, joka oli paikallinen laukkakisachampionaatti. Tamma on hermostunut ja tanssii kun sitä satuloidaan, sekä näyttää kaikenlaisia naamanilmeitä. On vaikea päästä satulaan, tamma haluaisi jo juosta. Sen kiiltävän musta talvikarva on ohutta ja läikehtii auringossa kuin öljy. Sen pitkät jalat ovat kuivat ja jänteikkäät, reisi pitkä, takapuolessa on voimaa kuin pienessä kylässä. Syvään rintakehään mahtuu paljon ilmaa keuhkoihin. Tamma on luotu juoksemaan kovaa. Ratsukot siirtyvät radalle ja saavat kokeilla hevosia laukassa. Musta kukkanen lähtee kiihdyttämään ja sen kivikovat kengättömät kaviot nielevät rataa uskomattomalla vauhdilla. Hengitys salpaantuu katsellessa, ja unohdan ottaa kuvia. Poetry in motion. Seuraavalla kierroksella puolisoni ampuu maahan muutaman nuolen testatakseen miltä tamma vaikuttaa, eikä se välitä ampumisesta. Myös muut hevoset ovat todella hienoja ja kauniita, ja käyttäytyvät hyvin vaikka alueella on orien seassa myös pari tammaa. Hoidamme pienen kukkasen takaisin karsinaansa, ja siirrymme lounaalle. Persialaista riisiä ja kasvismuhennosta. Ahmin kuin en olisi ruokaa nähnytkään. Miksi täällä on koko ajan nälkä? Voisin syödä todella paljon.
Lounaan jälkeen siirrymme läheiselle linnoitukselle, joka on sassanid-ajalta, eli noin 1700 vuoden takaa. Linnoitus on myös UNESCOn maailmanperintölistalla, ja melko uniikki - melkein hehtaarin kokoinen rakennus on rakennettu keskelle erämaata savesta, ja on toki osin jo raunioina, mutta silti vielä tutustumisen arvoinen kohde. Linnoituksen sisällä on neljä kerrosta ja noin 400 pientä huonetta, ja se on varsinainen labyrintti johon voisi eksyä helposti. Linnoitus on ollut muinaisina aikoina Iranin suurin - ja yksi maailman suurimmista “kassakaapeista” jossa on säilytetty kultaa, aseita ja viljaa. Käymme sisään ja tutkimme linnaa. Kiipeilemme kapeita kuluneita portaita edes takaisin kerroksia ja hiivimme kumarassa pienitä käytäviä linnan osista toiselle. Katolta ja vahtitorneista maisema on aikamoinen. Kierroksen päätteeksi nautimme linnan sisäpihalla perinteistä kuumaa vahvaa kahvia, joka maistuu hiukan kaakaolta. Todella hyvää ja virkistävää. Linnassa on erikoinen energia, ja puhelimeni lakkaa toimimasta aivan kokonaan. Myös kamera alkaa herjata “korttivikaa”, ja kummasti sekä puhelin että kamera heräävät henkiin paikalta poistuttuamme. Erikoista. Takaisin palattuamme onkin jo illallisen aika. Kaikilla on kova nälkä. Sosekeittoa, tomaattimunakasta ja leipää. Ahmin vatsani täyteen. Illalla syömme vielä tuoreita granaattiomenoita ja pidämme pienet juhlat. Nauru raikaa ja puheensorina täyttää majapaikkamme salin. Kohta on aika mennä nukkumaan.
Keskiviikkoaamu sarastaa jo vuorilta mutta kammiossamme on pilkkopimeää. Ajantaju katoaa ikkunattomassa tilassa jonne päivänvalo ei pääse. Kömmin aamupalalle ja voitelen tuoreen leivän paksulla kerroksella voita ja hunajaa. Aavikon puutarhassa kasvanutta herkullista kurkkua kyytipojaksi. Porkkanahillo on uusi tuttavuus mutta aika hyvää, vähän kuin marmeladia. Aamiaisen jälkeen retkue suuntaa taas talleille treenaamaan kisaa varten radalle. Aurinko hellii maisemaa ja mieltä, on aika lämmintä. Ehkä jopa 20 astetta. Vuorilla on ollut kylmä yö ja etelässä siintävät vuoret ovat saaneet ylleen lumipeitettä Satuloimme hevoset ja autan taas siippaani pikku kukkasen kanssa joka on tänään jo rauhallisempi. Suuntaamme radalle, otan kuvia ja videoita ratsastajista ja juoksen nuolia tauluista. Kaikilla menee aika mukavasti, vain pari ratsastajaa haluaa vaihtaa hevosta. Nuolet viuhuvat tauluihin, tuuli nostaa aavikolta pölyä ja tunnelma on sopivan hektinen. On taas lounaan aika. Kaikilla on sudennälkä. Jännä miten täällä on koko ajan ruokahalu tapissa ja uni maittaa, ainakin tuntee elävänsä täysillä ihan kehollisestikin.
Lounaan jälkeen teemme pienen ekskursion Sar Yazdin “keskustaan” eli pieneen hiljaiseen kylään jossa on kaksi minimaalisen pientä kauppaa. Molemmissa myydään muutamia elintarvikkeita. Sar Yazdissa asuu 2006 väestönlaskennan mukaan 421 henkilöä, 141 perheessä. Ei näytä siltä että väestö olisi kasvanut tuosta. Kävelemme kylän halki ja muutama harva vastaantulija tööttää ja morjestaa, talojensa edustalla istuvat vanhat miehet tervehtivät iloisesti erikoisen näköistä kansainvälistä joukkiota. Vanha mies hymyilee komeasti hampaatonta komeaa hymyä ja sopottaa jotain farsiksi, erotan vain sanat “siunattuja olkootte”, kiitän kohteliaasti. Vihdoin näemme nurkkakaupan, ja sukellamme sisään ihmettelemään paikallisia tuotteita. Ostan teen kanssa nautittavaksi kivoja keksejä, valtavan ison purkin halvaa ja maallisesti ihan tavallisia sipsejä. Kauppias on kovasti iloinen tulostamme, ostamme paljon kaikenlaista. Hän on vaan hiukan pulassa vaihtorahan kanssa, koska kaikilla on isoja seteleitä. Iranissa on kova inflaatio ja esimerkiksi miljoona rialia on noin 30 euroa. Tämä osa maata on melko köyhä, ja hinnat ovat huokeita. Pussillinen tavaraa maksoi noin 4 euroa. Kaupalla tapaamme miehen joka puhuu englantia. Hän lähtee näyttämään meille paikallista aluetta, jossa on muutamia muinaisia rakennuksia ja jonkin sortin nähtävyyksiä. Ikkunattomat savitalot ja muurit ovat monen sadan vuoden takaa, osa varmasti vanhempiakin. Kiitämme miestä ja hiippailemme takaisin hotellille. Osa kisaajista lähtee harjoittelemaan vielä maasta ammuntaa ja fiksaamaan rataa, lähden parin tyypin kanssa talleille vielä kuljailemaan. Juttelemme paikallisten ratsastajien kanssa, käyn vielä pussaamassa mustaa kukkasta. Aurinko alkaa laskea ja tuuli navakoitua, on aika lähteä kävelemään takaisin hotellille. Tongin taas hiekkaa kengänkärjelläni mutta en vieläkään löydä kolikoita tai kovin hienoja ruukunpalasia. Ehkä huomenna.
Valmistaudumme illalliselle, ja lähdemme bussikuljetuksella Yazdiin. Perillä meitä odottaa suuri ravintola-hotelli-spa-whatnot- kompleksi jossa on upea puutarha, altaita ja istutuksia. Nautimme herkullisen buffet-illallisen, joka on kasvissyöjän dream come true. Tässä maassa ei ole muuten aivan helppoa olla kasvissyöjä mutta seisovasta pöydästä löytää aina jotain syötäväkseen. Tapaamme tärkeitä ihmisiä ja poseeraamme kuvissa. Vatsa on täynnä. Nyt kyllä uni maittaa.
Torstai. Uni olisi maistunut vielä hetken mutta tauonnut puheensorina tarkoittaa että aamiainen on katettu. Tarvitaan paljon kuumaa mustaa teetä että saan silmät auki. Porukka valmistautuu avajaisseremoniaan, käymme katsomassa paikan joka on hotellin ja radan välissä oleva restauroitu linnoitus sekin, ja sitten satuloimaan hevoset. Musta pieni kukkanen on jo tottunut meihin ja rapsuttelen sitä odotellessa. Katson sen hampaat ja kauhukseni totean että se on ehkä kolmen. Voi lasta… aikaisin on hänkin aloittanut uransa, kun on jo voittanut paikallisia laukkakisoja. Opetan tammaa syömään sokeria kädestä. Helpompi mennä selkään, kun sen jälkeen saa pienen herkun ratsastajalta. Homma toimii, tamma seisoo jo paljon paremmin paikallaan eikä lähde enää suoraan lähtökuopista suuntaan x kuten se teki ekana päivänä. Fiksu pieni tamma. Otetaan kuvia aavikolla, kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Jäätävän kylmä tuuli puhaltaa aavikolla ja saa vaatteet lepattamaan, silmät ja nenän täyteen hiekkaa. Pitelen kiinni huivistani, joka uhkaa lähteä koko ajan lentoon. Iranissa on hijab-pakko myös ulkomaalaisille, eli huivi on oltava päässä aina julkisilla paikoilla. Tässä aavikkoilmastossa se ei haittaa yhtään, jos se vaan pysyisi päässä.
Kävelen edeltä sisään paraatipaikalle ja minut istutetaan korealaisen ylimestarin pöytään yhdessä toisen ulkomaalaisen kanssa. Tästä on hyvä paikka ottaa kuvia. Paraatin ja avajaisseremonian aloittaa kamelikulkue, jonka viimeisenä tepsuttaa pieni kameli. Vauva ei pidä hommasta, ja rimpuilee riimunsa köyteen vastaan haraten äitinsä perässä onnistuen rikkomaan kujan muodostavaa aitaa. Hups. Seuraa kaikenlaisia puheita ja vihdoin ratsastajien lippuparaati, jonka avaa kisan isäntä hevosellaan. Jokainen ratsukko ratsastaa linnoituksen läpi lipunkantajan perässä. Osa hevosista on pikkuisen hermostuneita mutta kulkevat pääosin kiltisti halki aplodeeraavan monilukuisen yleisön. Kuulemme sen jälkeen perinteistä kansanmusiikkia, lisää puheita, kuurojen lipunkantajien viittomakielisen tanssin ja lasten runonlausuntaa. Hörpin tuulen paleltamana kuumaa teetä niin paljon että alan jo haaveilla vessasta. Seremonia onkin onneksi jo loppupuolellaan ja pääsemme lounaalle. Majapaikkamme salin valtaa parisataapäinen hitusen kaoottinen vierasjoukko jolle on katettu notkuvat lounaspöydät.
Kilpailu oon määrä alkaa lounaan jälkeen, ja kilpailijat alkavat syötyään valmistautua koitokseen. Radan varrelle kerääntyy paljon yleisöä. Maisema on aivan eri näköinen kuin aamulla, jolloin paistoi aurinko. Taivas on tumma ja vuorilta valuu pahaenteisen näköisiä mustia pilviä, vyöryttäen edellään myrskylukemiin nousevia tuulenpuuskia. Aavikolla sataa todella harvoin, eikä nytkään, vaan sade jää vuorille. Sen sijaan tuuli ja hiekka kurittavat yleisöä ja odottelevia ratsukoita. Vihdoin kilpailu alkaa, mutta joutuu keskeytymään tuon tuosta tuulen kaataessa ajanottolaitteita ja aiheuttaessa kaikenlaista häiriötä. Ensimmäisenä luokkana kilpaillaan single shot eli radalla on vain yksi maali, joka on hiukan totuttua kauempana. Rata on haastava etenkin psykologisesti, ja moni ampuukin vähän liian hätäisesti ja siten ohi. Puolisoni musta raketti kiittää radalla melkoista vauhtia ja hän saa hyviä osumia. Kierroksia käydään kaksi, ja ryhmiä on neljä, koska monella hevosella on kaksi ratsastajaa ja lisäksi kisassa on vielä kolme vasenkätistä, jotka kisaavat rataa eri suuntaan. Hiekkamyrsky yltyy ensimmäisen ryhmän aikana todella hurjaksi, ja peittää maiseman. Aavikolla näkyy normaalina päivänä helposti yli sadan kilometrin päähän - nyt näkyvyyttä on ehkä parikymmentä metriä. Hiekka tunkeutuu silmiin ja korviin, kamera alkaa pätkiä, yskittää. Kiedon huivia tiukemmin pään ympäri ja suun eteen, aurinkolasit ovat hyvät estämään pahimman hiekan tunkeutumisen piilolasien ja silmän väliin. Tuuli on purevan kylmä ja tunkee läpi kaikkien vaatekerrosten. Huh, nyt ollaan todellakin aavikolla! Kisa ei silti keskeydy vaan urheat soturit kiitävät radalla ja yrittävät osua myrskyssä yksin seisovaan tauluun. Saavat hyviä osumiakin.
Otan kuvia kädet sinisenä, videoiden kuvaaminen on vaikeaa kun kädet tärisevät kylmästä. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa kisaajien on nokittaa eli laittaa nuoli jänteelle jäätyneillä sormilla tässä tuulessa… Kisa menee onneksi olosuhteet huomioon ottaen hyvin eikä satu mitään onnettomuuksia. Kaikkien ryhmien jälkeen näyttää siltä että siippani armain on ykköspaikalla single shotin jälkeen! Jipii! Kisan jälkeen kaikki säntäävät pölyisinä ja viluisina kuumaan suihkuun ja odottamaan illallista kieli pitkällä. Vatsa kurnii pitkän kylmettyneen päivän jälkeen ja ahdamme kitaamme paksua kuumaa keittoa leivän kanssa ja herkullista munakasta kuin heikkopäät. Keskustelu polveilee värikkäänä mutta alkaa hyytyä - selkeästi alkaa olla jo nukkumaanmenoaika. Seuraavasta päivästä on tulossa taas pitkä ja pölyinen.
Perjantai. Olin ollut fiksu tyttö edellisenä iltana ja mennyt nukkumaan jo aikaisin, ja kyllä se uni maittoikin. Nousin pirteänä ennen seitsemää, vaikka uni keskeytyi brutaalisti hiukan varhain aamuyöllä - naapurustossa majaileva hirmuisen lihava iso kollikissa avasi oven kun unohdin laittaa sen hakaan ja säikähdin kuollakseni keskellä yötä parkaisten narahtavaa ovea ja kissan heittämää oudon näköistä varjoa seinällä. Hahah. Historiaa havisevilla paikoilla mielikuvitus alkaa laukata helposti. Hiljaisen ja laiskan aamiaisen jälkeen retkue valuu kisapaikalle valmistelemaan hevosia. Tänään keli hellii meitä, tuuli ei ole vielä herännyt ja aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaalta. On jopa suorastaan mukavan lämmin ja voin heittää päällimmäisen takin pois. Tänään on vuorossa korealainen double shot, jossa ammutaan ensin viistosti eteenpäin suunnattuun ja sitten viistosti taaksepäin suunnattuun maaliin. Puolisoni ratsu kiitää radalla vielä eilistäkin nopeammin, ja osumat eivät ole ihan niin hyviä kuin eilen jolloin tuli napakymppejä. Taulut ovat korealaisia tauluja, joissa on keskellä tiikerin pää. Siitä saa viisi pistettä, muista osista sitten alenevasti 4-3-2-1 pistettä. Tällä kertaa ei tule tiikereitä. Toisella kierroksella hänet hylätään kun hän muka koski nuolta ennen lähtöporttia, mutta kun katsomme myöhemmin videolta, näin ei ole. Ilman diskausta hän olisi ollut tällä radalla toinen, koska vaikka taulupisteet eivät olleet niin hyvät, hän sai hyvät lisäpisteet vauhdista. Reklamaatio ei tuota tulosta, ei voi mitään.
Heti double shotin jälkeen alkaa serial shot, jossa on viisi taulua melko lyhyin välimatkoin. Yleisö elää mukana ja hurraa kaikille, ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Alkupään porukka takoo todella hyvää tulosta ekalla kierroksella, tiikerinpäitä putoilee. Siippani ratsu menee aina vaan kovempaa ja tuntuu melkein yliluonnolliselta että hän pystyy ampumaan tuosta vauhdista jokaiseen tauluun. Sinne ne vaan silti napsuvat, molemmilla kierroksilla, ja hän voittaakin tämän luokan! Jipii! Serial shotin päättymisen jälkeen kirmaamme lounaalle, joka on katettu läheiseen telttaan. Riisiä ja soosia ja leipää, kyllä olikin jo nälkä ja jano. Yleisö käy ottamassa meistä kuvia ja höpöttämässä, tarjoilevat omia eväitään ja ovat kovasti mukavia. Matkailjjalta kysytään aina kolme kysymystä: mistä maasta olet, oletko naimisissa ja onko sinulla lapsia. Ehkä vielä bonuksena neljäs: kuinka vanha olet? Kun olin vielä sinkku, vastauksen seuraukset olivat välillä hiukan kiusallisia ja vastasinkin yleensä että olen naimisissa ja minulla on kolme lasta - vältyin surunvalitteluilta ja sopivan puolison etsinnän ehdotuksilta. Hah.
Seuraavaksi on alkamassa qabaq: 8-9 metrin korkeudessa oleva metallinen lautasen mallinen lätkä johon ammutaan suoraan ylös. Kierroksia käydään vain yksi. Löydän istumapaikan ihan qabaqin vierestä johon parkkeeraan ottamaan kuvia. Vieressä istuu sama tyttö joka kävi jututtamassa kisaajia lounaan aikana, ja hän esittelee innoissaan minulle perheensä ja sukunsa pikkuserkkuja myöten. He ovat tulleet katsomaan kisoja Yazdista monen muun lailla, ja ovat kovin mukavia. Hänen äitinsä tarjoaa pieniä makeita omenoita, teetä termospullosta ja tosi hyviä kuivattuja hedelmiä. Valkoinen viikuna on suosikkini. Käytän koko farsin sanavarastoni lyhyeen kohteliaaseen keskusteluun. Kisa alkaa. Myös tuuli alkaa viritä uudestaan unestaan ja pureutuu kylmästi vaatteiden läpi. Jännitän niin paljon kisaajien puolesta että kylmä ei nyt haittaa.
Kaikista kisaajista vain 3 osuu maaliin, yksi heistä on siippani oppilas ja hyvä ystävämme bulgariasta. Hurraamme hänelle kovasti. Illallista odotellessa meille tarjoillaan makeita paikallisia appelsiineja ja pieniä kurkkuja välipalaksi. En ole syönyt koko viikkona karkkia, suklaata tai mitään muutakaan makeaa lukuunottamatta pieniä määriä hunajaa ja porkkanahilloa, mutta housujen nappi kiristää yhtä lailla koska ruoka on paljolti riisiä ja leipää joka näyttää hiukan pöhöttävän vyötäröäni. En ole silti huolissani, niin kauan kuin nappi menee silti edelleen kiinni. En tiedä johtuuko se ilmastosta vai historiallisesta atmosfääristä vai mistä, mutta minulla on ollut täällä kova nälkä ja voisin syödä paljon, myös uni maistuu varsin hyvin ja unet ovat aika kummallisia ja ajatuksia herättäviä.
Lauantai. Herään puolisoni pusuun ja toivotukseen hyvästä nimipäivästä. On Pyhän Katariinan päivä. Toivottavasti se antaisi onnea myös puolisolleni finaalipäivän suoritukseen. Vuorossa on persialainen rata jossa on jousiammuntaa ja miekka/keihäshommia. Persialaisella radalla on frontshot, jonka voi ampua jo aika kaukaa, ja välittömästi perään backshot, sekä jonkin matkan päässä vielä sivushotti. Ensimmäinen ja toinen maali on kiinni toisissaan, ja nopealla hevosella on melko vaikeaa ampua kaikki kolme. Jos ei osu ekalla kierroksella mihinkään, ei saa jatkaa toiselle kierrokselle. Porukka aloittaa vahvasti mutta sitten kukaan ei osu mihinkään pitkään aikaan - ei edes siippani, jonka ratsu kiitää sadan metrin radan seitsemään sekuntiin. Kaikki nuolet menevät täpärästi ohitse oikealta. Nyt potuttaa. Lopulta melko harva onnistuu osumaan tauluihin, rata on selvästikin tosi vaikea. Yritän ottaa kuvia kaikista mutta aina joku tulee koputtamaan olalle ja haluaa selfieitä. Ihmiset ovat tosi mukavia mutta suomalainen on välillä hiukan hapenpuutteessa. Aurinko paistaa mutta kylmä tuuli valuu alas vuorilta, ja käärin huivia tiukemmin päähäni. Tee maistuisi, mutta vessa on kaukana.
Kisa jatkuu saman tien keihäs ja miekka- osuudella, jossa pitää ensin saalistaa viisi rengasta telineestä miekkaan ja sitten vaihtaa miekka keihääseen ja napata maasta pieni 6 cm x 20 cm maalipala keihäänkärkeen. Myös aika ratkaisee tässäkin. Rata on vaikea nopealla hevosella, osa hevosista on enempi laukkaratsuja kuin ratsuja-ratsuja, mutta kaikki yrittävät parhaansa. Puolisoni ratsastaa viimeisessä ryhmässä koska hän on oikeasti vasenkätinen vaikka ampuu oikeakätisten puolelta; hän käyttää miekkaa vasemmalla kädellä. Musta raketti ei ole ihan samaa mieltä suunnasta ja vauhdista mutta hän onnistuu koukkaamaan renkaat ja maalin harjoittelukierroksella mutta ei enää sitten kisakierroksella eikä saa jatkaa toiselle kierrokselle. Plääh. Ei ollut hänen päivä. Eikä kyllä eilenkään. No ei voi mitään.
Jatkamme takaisin hotellille pölyisinä ja nälkäisinä, ja saammekin pian lounasta. Sen jälkeen on palkintojenjakoseremonia. Majatalomme aula on piukallaan yleisöä. Paikalliseen tapaan saamme ensin kuulla mahtipontisia puheita ja kansanmusiikkia melko pitkälti ja polveilevasti ennen kuin pääsemme asiaan. Jokaisesta osakokeesta jaetaan erikseen mitalit. Siippani armain voitti sekä single shotin että serial shotin, ja olisi ollut hopealla double shotissa jos häntä ei olisi diskattu toisella kierroksella. Kalkuloin nopsaan että hän olisi ollut pronssilla kokonaiskisassa jos ei olisi käynyt näin mutta minkäs teet. Tänään ei ollut hänen vuoronsa. Kokonaiskisan voitto menee puolalaiselle Anna Sokolskalle joka on eittämättä maailman paras naispuolinen ratsastusjousiampuja, kakkospalkinto komeasti suomalaiselle Anna Minkkiselle joka treenaa täällä Iranissa, ja kolmospalkinto unkarilaiselle Christoph Nemethylle. Onpa hienoa kuulla maammelaulu myös tässä lajissa! Kyyneleet tulevat väkisin silmiini, kun otan kuvia ja videoita palkintojenjaosta. Hienoa, vaikka Suomessa on paljon kökköjä juttuja, rakastan kotimaatani ja yritän aina edustaa sitä mahdollisimman hyvin ulkomailla matkatessani.
Palkintojenjaon jälkeen saamme jotain palkintoja vielä paikallisilta ja poseeramme loputtomissa selfieissä, katsomme läppäriltä ottamiani kuvia ja surffailemme niillä harvoilla nettisivuilla johon Isoveli meidät täällä päästää. Kohta on illallisen ja laukkujen pakkaamisen aika. Illallinen onkin tällä kertaa aavikolla nuotion ääressä, jossa grillaamme kebabia. On pakko kyyristyä nuotion äärelle, vaikka savu ja kuumuus alkaa tuntua siltä että piilolasit kärvähtävät silmiin kiinni, koska aavikolta puhaltava tuuli on todella jäätävä ja tunkeutuu läpi kaikkien pynttäämieni vaatekerrosten saaden hampaat kalisemaan. Taivas on kirkas ja tähdet tuikkivat kirkkaana, Pohjantähti erityisesti. Laulamme vuorollamme kaikenlaisia kansanlauluja ja kerromme ennemmän ja vähemmän huonoja vitsejä. Kun nuotio alkaa olla palanut loppuun, on aika siirtyä sisätiloihin lämpimän peiton alle tsekkaamaan mitä Nukkumatilla on yöllä mielessä.
Sunnuntaiaamu sarastaa kylmänä mutta aurinkoisena, ja matkaajat pakkaavat laukkujaan. Lähdemme bussilla Yazdiin, jossa pääsemme tutustumaan historiallisen kaupungin kuhinaan. Ensimmäinen etappi on Zarathustralainen temppeli Yazd Atash Behram joka tunnetaan myös nimellä Atashkadeh-e Yazd, jonka tuli on palanut vuodesta 470 jKr yhtäjaksoisesti. Olen nähnyt muutaman erikoisen unen aiheeseen liittyen ja palan halusta saada nähdä tämän tulen. Jalat tutisten astelen sisälle temppeliin, mutta tunne ei olekaan kovin vahva. Tämä temppeli on uusi, rakennettu 1930-luvulla. Unieni paikka on paljon vaatimattomampi, tuskin savimajaa kummempi rakennelma jossa ryhmä ihmisiä lukee mantraa tulen ympärillä. On pakko googlettaa; alkuperäisen tulen sytytti Sassania-periodin aikaan Shaahi vuonna 470 Pars Karyan tulitemppeliin. Tämä sijaitsi eteläisen Parsin alueella Larestanissa. Sieltä tuli siirrettiin Aqdaan, jossa se paloi seuraavat 700 vuotta. Vuonna 1173 tuli siirrettiin läheisen Ardakanin kaupungin Nahid-e Parsin temppeliin jossa se paloi kunnes kolme sataa vuotta, taas tuli aika muuttaa - tällä kertaa ylipapin taloon Yazdista josta se siirrettiin lopulta uuteen temppeliin 1934. Vaikka ei nyt tulekaan maagisia värinöitä, paikka on joka tapauksessa hieno.
Siirrymme sujuvasti shoppailun pariin, onneksi tulin tänne puolityhjällä laukulla. Puikkelehdimme pieniä kujia, sokkeloisia basaareja ja äänekkäitä toreja. Maistelemme sahramilla ja sitruunalla maustettuja pistaaseja, valkoisia viikunoita, kuivattuja mulperinmarjoja ja muita erilaisia paikallisia herkkuja. Ostan joululahjoja ja tuliaisia, sekä itselleni hienon käsintehdyn nahkaisen laukun ja pari metriä kangasta. Okei, viisi metriä. Mietin miten ihmeessä saan pakattua kaiken laukkuuni. Käymme välillä tankkaamassa voimia pienessä kahvilassa, jonka katolta aukeaa huikea näköala. Käymme myös vanhassa upeassa moskeijassa, jonka sinisävyiset tiililaatat hohtavat maagisena auringolaskun lämpimässä valossa.
Shoppailu jatkuu kunnes on aika siirtyä bussiin ja Yazdin rautatieasemalle. Kolme meistä jatkaa nyt matkaa yöjunalla Teheraniin lentokentälle ja osa matkustaa sitten vasta huomenna aamulla. Jäähyväiset ovat pitkät ja lämpimät. Näistä ihmisistä on tullut vuosien varrella rakkaita ystäviä ja kuin siskoja ja veljiä. Onneksi näemme taas pian jossain. Juna on hidas ja täynnä. Makuuvaunussa on kaksi kolmikerroksista sänkyä, meitä on siis yhteensä kuusi. Minun ja puolisoni lisäksi neljä paikallista matkaajaa. Ihanaa päästä oikaisemaan itsensä pitkälleen, mutta hytissä on tuskaisen kuuma. Avaan vähän ovea käytävälle, mutta se ei juuri auta. On pakko pitää hijabia kun hytissä on paikallisia miehiä, pää hikoaa huivin alla ja tekee mieli ottaa pitkähihainen pois ja olla t-paidassa mutta se ei ole nyt mahdollista. Nukun hikisestä olosta huolimatta muutaman silmäyksen, kunnes saavumme neljältä aamulla Teheranin rautatieasemalle ja nappaamme taksin lentokentälle. Matka kotiin voi alkaa, kiitos ja nähdään taas!
Katariina Cozmei
Lisää KUVIA
