Kaskaat sirittävät lämpimässä yössä. Hotellimme sisääntuloväylä on katettu viiniköynnöksillä, joiden oksat riippuvat painavina isojen rypäleiden painosta. Kivetys hohkaa edelleen kuumuutta ja antaa lupauksen seuraavankin päivän helteestä. Olen saapunut Szentenderin pieneen kylään, jossa majoitun Unkarin MM-kisojen ajan.
Aamulla suuntaamme kisapaikalle Pomaziin, Nemethy Akatemian tallille joka on minulle entuudestaan jo hyvinkin tuttu. Olen käynyt treenaamassa keskuksessa jo kahdesti aikasemmin. Tänään on vuorossa hevosvalinnat kisoja varten. Järjestäjä ei ole tehnyt listoja hevosista tai jakanut niitä etukäteen, joten hevosvalinta sujuu aika pitkälti "first come first served" periaatteella tai ihan silkalla huutoäänestyksellä ja tuurilla. Alan hiukan huolestua, koska jäljelle jääneet hevoset ovat joko todella supernopeita tai tosi hitaita. Keskivauhtinen olisi kiva. Ratoina on moderneista arvokisoista tuttuun tapaan unkarilainen, korealainen ja puolalainen rata. Näistä vain yhdessä on varsinaista hyötyä tosi nopeasta hevosesta.
Paikalle saapuu satsi uusia muualta tuotuja hevosia, ja bongaan jättimäisten paikallisten nonius-risteytysten joukosta yhden pienen ja suloisen arabitamman. Sillä on ystävällinen naama ja hyvä katse. Säntään heti sen luokse ja varaan sen meille alustavasti suomalaisen Marjut Siron kanssa. Kokeilemme hevosta ja päätämme ottaa sen. Meillä on onneksi aika samanlainen hevosmaku ja arvostamme pikkutamman miellyttävää luonnetta ja tasaista laukkaa. Kävipä tuuri! Tämä pieni tamma Regehü on shagya-arabi, arviolta 12 vuotias, ja hieman hämillään uudessa paikassa mutta kovasti kiltti ja lutuinen. Huokaisen helpotuksesta. Lounaan jälkeen menemme kokeilemaan hevosia puolalaiselle radalle, ja tamma alkaa hiukan hätääntyä yksinolosta. Muutamien käänteiden jälkeen se kuitenkin rauhoittuu ja toteaa että hän ei ehkä kuolekaan sinne ja että nämä suomalaiset tädit ovatkin ihan kivoja. Toivon silti ettei minun tarvitsisi aloittaa puolalaiselta radalta, että voisin tutustua tammaan vähän paremmin. Puolalainen rata on aika vaikea, ylämäkeä alamäkeä, kurveja ja myös pieniä vaikeita maaleja.
Saamme ryhmäjaon seuraaville päiville myöhään yöllä. Olen ryhmässä A3, joka tarkoittaa sitä että aloitan unkarilaisella radalla. Huh! Marjut on myös ryhmässä A ja aloittaa aamulla ykkösryhmässä, joka on hyvä juttu helteen kannalta. Perhoset alkavat pörrätä vatsanpohjassa. Viime kisat epäonnistuivat täysin, ja käytin väliviikkona psyykkistä preppausapua, koska yritän välttää saman katastrofin toistumista. On ok tehdä virheitä mutta on kiva ettei tee aina samoja virheitä :'D Autan Marjutia hevosen kera aamulla ja otan kuvia. Mihai on ryhmässä A2 joten ehdin kuvata vähän häntäkin. Mihai ratsastaa hassulla viisivuotiaalla akhalteke-tammalla jolla ei olla koskaan ammuttu selästä ennen näitä kisoja. Mihai silti valitsi tamman koska oikein muita ei ollut saapuessamme enää jäljellä, ja heillä mätsäsi kemiat hyvin joten Mihai sai sen kulkemaan tamman totaaliseen vihreyteen nähden varsin mukavasti. Tällä kertaa muu parhaimmisto on tullut paikalle omien hevostensa kanssa, joten asetelma on vähän erikoinen, mutta tällä mennään.
On vuoroni mennä kyytiin ja radalle. Unkarilainen on varsinainen maraton, jossa ammutaan 3 harjoittelukierrosta ja 9 varsinaista kierrosta. Aurinko porottaa täydellä terällä ja saa hien valumaan silmiin. Hoen muutamaa hyvää rentoutusjuttua ja yritän saada kahdessa sadassa olevan sykkeen alas. Hiki saa sormet liukkaiksi ja nokit lipsuvat kädestä. Verryttelykierrokset menevät aika hyvin, en patista tammaa kovin paljoa, se menee 15-16 sekuntiin (99m rata, aikaraja 20sek). Osun joka kerta frontin ja sivu, olo on ihan jees. Varsinaiset kierrokset alkavat. Kuuluttaja selostaa rataa yleisölle; "nyt meni vähän alas, nyt kaksi pistettä, nyt meni vähän ohi pistealueen, pikkuisen yli..." ja oma pakka meinaa ruveta leviämään. Tämä on juuri se ääni jonka yritän hiljentää omasta päästäni ja nyt kuulen sen kovalla kaiuttimista, nou! Vaan minkäs teet. Heittäydyn ahneeksi. Laitan tammaan reilusti enemmän vauhtia ja yritän samalla ampua 4-5 nuolta. Joku aina osuukin mutta ammun taas tosi hienosti taulun kulmiin, jotka ovat ulkona pistealueelta. Kyllä kyrsii. 9 rallista 2 on nollaratoja ja monella kierroksella osun vain yhteen tauluun. Backshotti on aivan luokattoman huono. Olisi pitänyt antaa tamman mennä hiukan hitaampaa ja naputtaa aina kolme nuolta tauluun; hitaammassa vauhdissa se onnistuu kyllä, eikä yrittää ampua liian montaa nuolta liian kovassa vauhdissa. Voi että otti päähän, miten valitsin typerän strategian. Sain vain 56 pistettä, joka on erittäin huono tulos. Olin ampunut tismalleen samalla radalla maaliskuun treeneissä 99 pistettä, joten harmitus oli ihan todella valtava.
Olen vähän sellaisessa typerässä välitilassa unkarilaisen suhteen, että periaatteessa osumatarkkuus hitaassa vauhdissa alkaa olla parempi mutta joskus ei; silloin on parempi mennä vähän kovempaa ja ottaa aikapisteitä, mutta onhan se vähän upporikasta ja rutiköyhää plus sillä taktiikalla ei ikinä kehity. Kovaa menemällä ja 3 nuolta ampumalla joista koittaa saada keskimmäisen tauluun saa silti aina maksimissaan vain noin 120 pistettä. Siinä tulee raja vastaan. Unkarilaisen idea on mennä hitaampaa ja ampua paljon nuolia tauluun ja saada taulupisteitä eikä pelkästään aikapisteitä. Ruotsissa ollaan jopa siirrytty sääntöön jossa pitää saada kolme nuolta tauluun, että saa aikapisteet, nykyisen vallitsevan yhden nuolen ja kolmen taulua kohti ammutun nuolen säännön sijasta. En lähtisi ihan siihenkään koska nopeilla hevosilla ratsastavat ovat silloin pulassa, mutta todellakin sillä taktiikalla ei kehity tällä radalla jos yrittää aina vaan mennä mahdollisimman kovaa ja ottaa keskitaulusta osuma ja napsia pelkät aikapisteet. Eipä sillä, sata pistettä millä tahansa tekniikalla olisi ollut kova juttu, mutta yritän edelleen sitkeästi ajatella hiukan pidemmällä tähtäimellä tätä hommaa.
Juuri kun sain pikku Regen purettua satulasta, läheisten pienten vuorten yllä leijuneet raskaat mustat pilvet alkavat pudottaa isoja pisaroita matalana murisevan ukkosen kera. Juoksen jousikamojeni kanssa tallilta leirintäalueen halki päärakennukseen kuin arojänis, vaikka jalat painavat päivän maratonista tonnin ja vatsa kurisee jo lounasta. Iltapäivällä taivas selkenee ja ehdin ottaa kuvia muusta Suomi-tiimistä ja kisoista. Seuraavan päivän korealainen rata kutittelee jo vatsanpohjassa mutta sellaisella hyvällä tavalla. Treenit menivät tosi kivasti edeltävinä päivinä ja olo tuntuu kerrankin itsevarmalta.
Nukun yön levottomasti. Huoneessa on tosi kuuma ja näen painajaisia siitä miten ammun kaikki nuolet ohi taulun :'D Herään nihkeänä ja kietoutuneena lakanaan ja painelen viileään suihkuun. Aamupala takertuu kurkkuun mutta pakotan itseni nakertamaan pienen palan leipää ja tomaatin. On vielä kuumempi kuin eilen, ja korealaisella radalla on täysin tyyntä. Ihme kyllä täällä ei silti ole paarmoja. Varmaan liian kuivaa ja kuumaa niillekin. Marjutin vuoro on ensin, menee hienosti. Sitten Mihai. Muutama sähläys maksaa kalliisti ja hän ei pysty ampumaan omalla tasollaan. Häntä harmittaa todella paljon. Kannustan Regen reippaaseen laukkaan verkkakierroksella ja osun ihan ok. Olo on itsevarma ja hyvä. Double shotti menee ihan ok, aikakin on hyvä, ja ekan tripleshotin saan ammuttua osuman ihan jokaiseen tauluun hyvässä ajassa. Voi onnea! No. Kuten arvata saattaa, munkki ei jatku vaan seuraavalla kierroksella ammun nollaradan jota en ole tehnyt korealaisella radalla miesmuistiin. Osun kivasti taulun reunaan ei-pistealueelle. Huudahdan spontaanisti viimeisen maalin kohdalla "what the f*ck" ja yleisö nauraa empaattisesti. Muut ratsastusjousiampujat tietävät tismalleen miltä tuntuu. Yritän sisuuntua serial shottiin jonka TIEDÄN osaavani mutta ei, osun vain 2-3 tauluun ja niihinkin huonoille pisteille. Voi perskuta että nyt potuttaa. Hevonen oli ihan superkiva ja hyvä, mutta ei vaan osu niin ei osu. Olen jo hyvä ja varma nokittamaan ja hiukan hitaammalla hevosella ammun liian aikaisin kun jää liikaa aikaa taulujen väliin. Ei sillä että se nyt niiiin hidas olisi ollut, 90m 10 sekkkaa, mutta ei siis mikään rakettikaan näihin kuuden sekunnin hevosiin verrattuna toki. Sama vanha virhe nostaa päätään. Ihmiset taputtelevat olkapäälle lohduttavasti mutta en pysty heti tulemaan yli pettymyksestä. Piilotan murjotukseni hatun ja aurinkolasien taakse ja otan kuvia. Jos siitä saisi muuta ajateltavaa. Nyt on todella sitten näytön paikka seuraavan päivän puolalaiselle radalle.
Illalla saamme kuulla kauhu-uutisia puolalaiselta radalta. Turkkilainen ystävämme on kaatunut hevosen kanssa ja saanut rytäkässä kaviosta naamaansa. Hänet kiidätetään paikalliseen sairaalaan ja siitä sairaalalennolla Turkkiin. Hevonen oli mennyt tosi kovaa kaarteeseen, ja menettänyt jalansijansa. En tiedä mitä sille hevoselle oli tullut, treenasin sillä monta kertaa tässä paikassa käydessäni ja se oli ehdoton suosikkini. Onneksi en ottanut sitä kisoihin vaikka ajattelin kysyä, sillä näin jo korealaisella radalla miten se meni aivan päätöntä vauhtia. Onneksi ratsastajalla ei haljennut kallo mutta kasvoista murtui useampi luu. Kisan jälkeen heräsi paljon debattia turvallisuusasioista, jotkut halusivat jopa kieltää puolalaisen radan, tai että meillä olisi eri hevoset puolalaiselle radalle jolloin korealaisella voisi painella täysiä ja sitten hissutella puolalaisella. Esim Ranskassa paikallisten ratsastajien on sääntöjen mukaan pakko käyttää puolalaisella radalla selkäsuojaa ja turvakypärää; itsekään en kyllä lähtisi puolalaiselle radalle ilman kypärää. Radan luonteeseen kuuluu hypyt, mäet ja kurvit -- ihan kuten oikeassakin sodankäynnissä olisi -- en ihan näe sitäkään argumenttia että traditionaalisesti pitäisi mennä vaan täyttä vauhtia suoraa linjaa ja ampua yksi nuoli. Sodassa oli tuskin suoria radanpätkiä ja yhden nuolen taktiikoita, vaan kyllä se hevosen kontrollointi oli aivan olennaisessa osassa. Hyvin koulutettu hevonen osaa mennä pyydettäessä hitaasti ja pyydettäessä kovaa omien fyysisten resurssiensa puitteissa; jos jousiammuntaratsu osaa mennä ainoastaan hallitsematonta täyttä laukkaa suoralla uralla, väittäisin että sen koulutus on vielä joltensakin kesken, mutta tämä on ainoastaan minun henkikökohtainen mielipiteeni oltuani 20 vuotta ratsastus- ja hevosvalmentaja muissa ratsastuksen lajeissa sekä puntaroidessani minkälaista olisi oikeassa taistelussa. Hallitsematon hevonen olisi varma kuolema.
En myöskään osaa nähdä sitä vaihtoehtoa realistisena, että puolalaisella radalla olisi eri ratsu. Se olisi melkein sama kuin että kenttäkisoissa saisi mennä eri hevosella kouluratsastuskokeen ja eri hevosella este- ja maastokokeet. En ole mikään kenttäratsastuksen expertti todellakaan mutta sitäkin lajia joskus useamman kerran kisanneena ja lajin fanina olen huomannut että moni etenkin lajia aloittelevampi kisaaja ei välitä pätkääkään kouluratsastuksesta eikä koulukokeesta vaan pitää sitä pakollisena pahana ja keskittyy lähinnä vauhdikkaaseen maastokokeeseen ja rataesteille, mikä on ihan ymmärrettävääkin. Kouluratsastus tässä kontekstissa voi olla tylsää. Kuitenkin mitä korkeammalle tasolle mennään, sitä tärkeämpää kouluratsastuksen hallitseminen on sikäli, että perustason virheet kostautuvat rajusti muissa kokeissa estekorkeuden noustessa ja ratojen vaikeutuessa.
HBA Eventing- kisoissa mitkä nämäkin olivat on sama ajatus: kolme rataa, joissa on sama idea kuin koulu- este- ja maastokokeessa: unkarilainen rata mittaa tarkkuutta ja täsmällisyyttä ja ratsastetaan mielellään hitaammassa tempossa tarkasti; korealainen rata on kuin esteratsastusta jossa tempo ja rytmi määrittelee onnistumista; sekä puolalainen rata jossa tarvitaan jo toisenlaista ratsastustaitoa jousiammuntataidon lisäksi. Minimitempo puolalaisella radalla on 350m/min, eli ei siellä nyt ihan mummolaukkaa voi kuitenkaan mennä välttyäkseen aikasakoilta; toisaalta aikapisteitä saa ellei osu tiettyyn minimäärään tauluja. Ratsastusjousiammunnassa on havaittavissa hiukan samoja piirteitä sikäli että porukka on helposti jakaantunut kahtia: toinen porukka haluaa mennä ainoastaan täysiä suoraa rataa ja ampua vain pari nuolta, ja toinen taas myös harjoittaa rauhallisemmassa tempossa osumatarkkuutta. Onneksi suurin osa taitaa sijoittua tälle välille kuitenkin eivätkä ole innostuneita leiriytymään, jotka nauttivat ripeästä vauhdista mutta ymmärtävät myös jousiammunnallisen osuuden tärkeyden. Toivon hartaasti ettei porukka ala jakaantua liiaksi kahtia, mutta kisojen jälkeen startanneen debatin puolesta toiveeni näyttää turhalta ja edessämme on vaikeat ajat.
Seuraavana yönä sataa todella kovaa vettä ja ukkostaa, ja olen hiukan huolissani puolalaisen radan kunnosta. Pomazin ylängöllä ei onneksi ollut satanut kuin vähän, joten huokaamme kaikki helpotuksesta. Lähdemme satuloimaan hevosia harmaaseen aamuun, ja tunnelma on edellisen päivän onnettomuuden jäljiltä vaisu ja huolestunut. Kaikki ovat huolissaan pudonneen turkkilaisen kunnosta ja toivovat ettei tulisi enää yhtään lisää onnettomuuksia. Marjut pinkaisee ensin radalle ja heppa näyttää menevän hienosti ja nuolet napsuvat tauluihin. Sitten on Mihain ryhmän vuoro. Puolessa välissä rataa tapahtuu jotain erikoista ja näen miten hän ravaa hevosellaan pitkän matkan ampumatta. Mitä tapahtui? Tilanne selviää kun hän kurvaa takaisin yleisön eteen loppukaarteeseen, ja putoaa metrin maalilinjan jälkeen. Juoksen hätääntyneenä paikalle ja tajuan että hänen jalustinhihnansa on mennyt poikki radan puolessa välissä. Onneksi hän on kunnossa! Siitä huolimatta että hän ratsasti puolet radasta yhdellä jalustimella, hän saa 88 pistettä, joka on aika uskomaton suoritus. Huh. Sitten pitäisi keskittyä heti omaan suoritukseen.
HBA Eventing- kisoissa mitkä nämäkin olivat on sama ajatus: kolme rataa, joissa on sama idea kuin koulu- este- ja maastokokeessa: unkarilainen rata mittaa tarkkuutta ja täsmällisyyttä ja ratsastetaan mielellään hitaammassa tempossa tarkasti; korealainen rata on kuin esteratsastusta jossa tempo ja rytmi määrittelee onnistumista; sekä puolalainen rata jossa tarvitaan jo toisenlaista ratsastustaitoa jousiammuntataidon lisäksi. Minimitempo puolalaisella radalla on 350m/min, eli ei siellä nyt ihan mummolaukkaa voi kuitenkaan mennä välttyäkseen aikasakoilta; toisaalta aikapisteitä saa ellei osu tiettyyn minimäärään tauluja. Ratsastusjousiammunnassa on havaittavissa hiukan samoja piirteitä sikäli että porukka on helposti jakaantunut kahtia: toinen porukka haluaa mennä ainoastaan täysiä suoraa rataa ja ampua vain pari nuolta, ja toinen taas myös harjoittaa rauhallisemmassa tempossa osumatarkkuutta. Onneksi suurin osa taitaa sijoittua tälle välille kuitenkin eivätkä ole innostuneita leiriytymään, jotka nauttivat ripeästä vauhdista mutta ymmärtävät myös jousiammunnallisen osuuden tärkeyden. Toivon hartaasti ettei porukka ala jakaantua liiaksi kahtia, mutta kisojen jälkeen startanneen debatin puolesta toiveeni näyttää turhalta ja edessämme on vaikeat ajat.
Seuraavana yönä sataa todella kovaa vettä ja ukkostaa, ja olen hiukan huolissani puolalaisen radan kunnosta. Pomazin ylängöllä ei onneksi ollut satanut kuin vähän, joten huokaamme kaikki helpotuksesta. Lähdemme satuloimaan hevosia harmaaseen aamuun, ja tunnelma on edellisen päivän onnettomuuden jäljiltä vaisu ja huolestunut. Kaikki ovat huolissaan pudonneen turkkilaisen kunnosta ja toivovat ettei tulisi enää yhtään lisää onnettomuuksia. Marjut pinkaisee ensin radalle ja heppa näyttää menevän hienosti ja nuolet napsuvat tauluihin. Sitten on Mihain ryhmän vuoro. Puolessa välissä rataa tapahtuu jotain erikoista ja näen miten hän ravaa hevosellaan pitkän matkan ampumatta. Mitä tapahtui? Tilanne selviää kun hän kurvaa takaisin yleisön eteen loppukaarteeseen, ja putoaa metrin maalilinjan jälkeen. Juoksen hätääntyneenä paikalle ja tajuan että hänen jalustinhihnansa on mennyt poikki radan puolessa välissä. Onneksi hän on kunnossa! Siitä huolimatta että hän ratsasti puolet radasta yhdellä jalustimella, hän saa 88 pistettä, joka on aika uskomaton suoritus. Huh. Sitten pitäisi keskittyä heti omaan suoritukseen.
Meillä on verryttelyksi kierros ravissa ympäri rataa jossa saamme vielä kerran nähdä maalit. Rata on 1,1 kilsaa pitkä, ja siinä on paljon kurveja ja mäkiä. Hypyt jätettiin tällä kertaa pois turvallisuussyistä, koska radan varressa on paljon kiviä eikä kaikilla muualta tulleilla hevosilla ole välttämättä hypätty. Olen lähtönumerolla kaksi ryhmässäni, ja ravatessani rauhassa rataa pitkin välimatkoin edelliseen kuulen kun kuuluttaja sanoo jotain ja takanani tullut hevonen tulee meitä kohti täysin villiintyneenä täydessä laukassa. Ratsastajalla on sellainen viine jossa nuolten kärjet ovat vapaana, vähän kuten vyöllä. Nuolinippu mätki hevosta takapuoleen jokaisella askeleella josta se sai oletettavasti aikamoisen hepulin. Saan Regen väistettyä pusikkoon mutta hevonen törmää silti hiukan meidän takapuoleen. Ihmeekseni tammani ei saa kovin suurta hepulia vaan on lähinnä ihmeissään. Yritän auttaa ratsastajaa pysäyttämään hevosen mutta molemmat ovat jo siinä tilassa etteivät kuule tai näe mitään. Vihdoin hevonen pysähtyy ja kehotan ratsastajaa tulemaan alas, koska nuolinippu on koko ajan hevosen kyljessä ja se selvästi pelkää. Näyttää että ratsastaja tulee alas ja jatkan kävelyä, mutta seuraavassa kurvissa hevonen törmää meihin uudestaan takaa ja painelee ohitse täyttä vauhtia. Tammani pysyy silti kiitettävästi nahoissaan, mutta oma keskittymiseni on täysin mennyttä enkä pysty visualisoimaan rataa ja tekemään kummempaa suunnitelmaa. On aika lähteä radalle, pää tuntuu yhtä sekavalta kuin Rooman rautatieasema.
Ei se auta kuin nostaa laukka ja ampua mitä pystyy. Hevonen on yllättävän ripeä kanssani ja olen vähän pulassa muutamassa kohdassa kun pitää ohjata hevosta joka pyrkii vilkku päällä tallialueelle enkä pysty ampumaan. Radassa on paljon kohtia joissa ei ole nauhoja molemmin puolin vaan aukeaa tilaa, ja liput joiden välistä pitää ratsastaa. Missaan kaikki isot ja helpot taulut mutta osun pieniin. Heh. Suuri osa nuolista menee taulusta hiukan yli, kauniisti keskeltä mutta yli. Yritän korjata mutta en onnistu siinä ja alan vähän hätääntyä että ei voi olla totta, miten tämä menee näin huonosti. Tulos jää tosi tosi laihaksi ja harmittaa. En voi sanoa että olisi ollut edes hauskaa, kun näen miten nuolet menevät juuri ohi taulun tai osun korealaisen taulun reunaan josta ei saa pisteitä. Äh. No, selviän siitä hengissä ja olen tyytyväinen miten ratsastin mutta en siihen miten ammuin. Valitettavasti tässä lajissa vain osumat lopulta ratkaisevat. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä... no ei vaan, pitää vaan saada järjestettyä elämänsä niin että jää enemmän aikaa omalle harjoittelulle ja ennen kaikkea palautumiselle ja levolle, jota ei tämän hetkisessä elämässäni ole ollut vuosiin. Vaan omapa valintani tämä elämäntyyli, en siitä syytä ketään muuta. Jotain muutoksia on aika tehdä ennen kuin saan sydänkohtauksen tai kroppa pettää jostain muualta.
Sunnuntai aamuna starttaa sitten sitten finaalipäivä, jossa ratsastaa kymmenen parasta senioria ja kymmenen parasta junioria tv-kameroiden seuratessa tapahtumia. Kisa ratsastetaan tynkäkisana jossa mennään 3 kierrosta unkarilaista normaalin 9 sijaan, 3 korealaista 6 sijaan sekä lyhennetty versio puolalaisesta radasta. Jännitän hirmuisesti Mihain puolesta, joka on tuloslistalla senioreissa viidentenä siitä huolimatta että hän on hiukan epäonnistunut kaikissa osakokeissa. Aurinko porottaa kuumana taivaalla jo heti aamulla, ja yleisö alkaa valua täyttämään radanvarren. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Aloitetaan unkarilaisella osakokeella, Mihain nuori hevonen kyttää tv-kameraa ja kuvauskopteria ja rytmin säilyttäminen on vaikeaa. Tulos jää aika laihaksi. Paikallinen juniorityttö Agi tempaisee yhdellä kierroksella 30 pistettä tauluun (aikapisteitä 1,5). Ihan jäätävä suoritus. Myös muut unkarilaiset finalistit ampuvat todella hyvin, sekä puolalainen Anna Sokolska joka tempoo kolmessa kierroksessa 60 pistettä, joka on todella hyvä ottaen huomioon että hänen ammuntatyylinsä poikkeaa unkarilaisista. Korealaisella taas Mihai on elementissään ja ampuu 63 pistettä puolikkaalla korealaisella (yksi kierros 2-3-5) joka on jäätävän kova tulos, ja sillä heruu korealaisen ykköspaikka. Korealaisen radan varressa on todella iso yleisö, hyvää musiikkia ja sellainen ratsastusjousiammunta-rock-konsertti-tunnelma. Yleisö hurraa ja elää mukana. Ihan mahtavaa.
Lounaan jälkeen lähdemme puolalaiselle radalle. Alkurata menee tosi hyvin, mutta hän missaa helpohkon offside shotin sekä lopussa hevosen laukatessa kovaa ylämäkeä maaliin että selkäviinestä on nuolet loppu ja viime hetkellä muistaa kaivella toisesta viinestä nuolen, mutta viimeinen maali ehti jo mennä. Laskeskelemme pisteistä että senioreiden pronssi meni sitten siinä koska kolmas, neljäs ja viides sija olivat tosi lähellä toisiaan, ja Mihai on kokonaiskisan lopputuloksissa täpärästi viides. Hyvä suoritus silti, mutta jää kyllä harmittamaan, etenkin kun lajien mitalit jaetaan finaalin ulkopuolelta eli finaalisuoritukset eivät vaikuta millään tavalla mitalitaistoon muuten kuin kokonaiskisassa.
Sunnuntai aamuna starttaa sitten sitten finaalipäivä, jossa ratsastaa kymmenen parasta senioria ja kymmenen parasta junioria tv-kameroiden seuratessa tapahtumia. Kisa ratsastetaan tynkäkisana jossa mennään 3 kierrosta unkarilaista normaalin 9 sijaan, 3 korealaista 6 sijaan sekä lyhennetty versio puolalaisesta radasta. Jännitän hirmuisesti Mihain puolesta, joka on tuloslistalla senioreissa viidentenä siitä huolimatta että hän on hiukan epäonnistunut kaikissa osakokeissa. Aurinko porottaa kuumana taivaalla jo heti aamulla, ja yleisö alkaa valua täyttämään radanvarren. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Aloitetaan unkarilaisella osakokeella, Mihain nuori hevonen kyttää tv-kameraa ja kuvauskopteria ja rytmin säilyttäminen on vaikeaa. Tulos jää aika laihaksi. Paikallinen juniorityttö Agi tempaisee yhdellä kierroksella 30 pistettä tauluun (aikapisteitä 1,5). Ihan jäätävä suoritus. Myös muut unkarilaiset finalistit ampuvat todella hyvin, sekä puolalainen Anna Sokolska joka tempoo kolmessa kierroksessa 60 pistettä, joka on todella hyvä ottaen huomioon että hänen ammuntatyylinsä poikkeaa unkarilaisista. Korealaisella taas Mihai on elementissään ja ampuu 63 pistettä puolikkaalla korealaisella (yksi kierros 2-3-5) joka on jäätävän kova tulos, ja sillä heruu korealaisen ykköspaikka. Korealaisen radan varressa on todella iso yleisö, hyvää musiikkia ja sellainen ratsastusjousiammunta-rock-konsertti-tunnelma. Yleisö hurraa ja elää mukana. Ihan mahtavaa.
Lounaan jälkeen lähdemme puolalaiselle radalle. Alkurata menee tosi hyvin, mutta hän missaa helpohkon offside shotin sekä lopussa hevosen laukatessa kovaa ylämäkeä maaliin että selkäviinestä on nuolet loppu ja viime hetkellä muistaa kaivella toisesta viinestä nuolen, mutta viimeinen maali ehti jo mennä. Laskeskelemme pisteistä että senioreiden pronssi meni sitten siinä koska kolmas, neljäs ja viides sija olivat tosi lähellä toisiaan, ja Mihai on kokonaiskisan lopputuloksissa täpärästi viides. Hyvä suoritus silti, mutta jää kyllä harmittamaan, etenkin kun lajien mitalit jaetaan finaalin ulkopuolelta eli finaalisuoritukset eivät vaikuta millään tavalla mitalitaistoon muuten kuin kokonaiskisassa.
Kisan seniorikategorian voitti Nemethy-akatemian Levente Maucha (18!) ja juniorien kokonaiskisan hänen siskonsa Agnes Maucha! Melkosta. Nämä sisarukset treenaavat todella paljon ympäri vuoden, ratsastuskilometrejä ja ammuttuja nuolia kertyy viikossa paljon.
Näissä kisoissa on sattunut eniten onnettomuuksia ikinä kuin missään muissa Euroopan kisoissa tässä lajissa. Yleensä Euroopan kisoissa sattuu tosi vähän putoamisia tai kumoonratsastuksia, ja jos sattuukin, yleensä ollaan selvitty ihan vaan muksahduksella ja mustelmalla. IHAAn komitean tehtävänä onkin nyt kisojen jälkeen käydä läpi mistä onnettomuudet johtuivat ja selvittää pitääkö sääntöihin tehdä muutoksia, jotta voisimme välttyä vastaisuudessa tällaiselta onnettomususumalta. Jälkipyykki on muutenkin melkoinen, joten jään kiinnostuksella seuraamaan IHAAn suomen edustajana keskustelua aiheesta sekä toivon todella hartaasti ettei tämä johda entistä suurempaan kahtiajakoon lajin sisällä. Jotta laji saisi jonkinlaisen statuksen vakavastiotettavien hevosurheilulajien joukossa maailmanlaajuisesti, emme voi ajatella pelkkiä perinteitä, vaan katsoa asiaa myös urheilun kannalta (standardisoidut vertailukelpoiset säännöt, läpinäkyvyys, turvallisuusseikat sekä eläinsuojelulliset asiat). Cosplay nopeilla hevosilla showhengessä on tosi siistiä ja hauskaa mutta vain puolet tarinasta. Historia, perinteet ja urheilu voivat kulkea käsi kädessä- olemmehan kuitenkin vuodessa 2018, ja karavaani kulkee eteenpäin. Jos haluaa olla karavaanin kärjessä, pitää olla ylipäätään mukana karavaanissa.
Onneksi itselläni ei ole sikäli paineita, että olen edelleen ihan nobody eikä ajatuksillani ole sen kummempaa painoarvoa kansainvälisessä yhteisössä, mutta tulipa pohdittua asiaa laajemmassa mittakaavassa. Vanhenemisessa on sekin hyvä puoli, että näkökenttä laajenee ja on helpompi ajatella itsenäisesti vailla guruajattelua tai ottaa kaikki ylhäältä annettuna sellaisenaan. Vaikka nämä kisat eivät olleet tuloksellisesti kummoiset Suomen tiimin eikä etenkään itseni kannalta ja jälkimakuna jää hävetys ja pettymys omiin tuloksiin, voin sanoa oppineeni jälleen kerran todella paljon paitsi lajista mutta myös muista asioista. Mikään ei mene hukkaan. Paljon jäi pureksittavaa.
Kaikenkaikkiaan päällimäisenä mieleen jää syvä kiitollisuus että sain olla mukana näissä kisoissa maailman parhaiden ratsastusjousiampujien joukossa, nähdä rakkaita vanhoja ystäviä, tavata uusia ja viettää aikaa itselleni tärkeiden ihmisten ja mahtavien hevosten parissa. Hatunnosto järjestäjälle -- ei ole ihan helppoa järjestää arvokisoja yli sadalle osallistujalle!!
Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Videokooste finaalista YouTubessa
Kuvat: Katariina Cozmei
Genie Images
Marjut Siro
Näissä kisoissa on sattunut eniten onnettomuuksia ikinä kuin missään muissa Euroopan kisoissa tässä lajissa. Yleensä Euroopan kisoissa sattuu tosi vähän putoamisia tai kumoonratsastuksia, ja jos sattuukin, yleensä ollaan selvitty ihan vaan muksahduksella ja mustelmalla. IHAAn komitean tehtävänä onkin nyt kisojen jälkeen käydä läpi mistä onnettomuudet johtuivat ja selvittää pitääkö sääntöihin tehdä muutoksia, jotta voisimme välttyä vastaisuudessa tällaiselta onnettomususumalta. Jälkipyykki on muutenkin melkoinen, joten jään kiinnostuksella seuraamaan IHAAn suomen edustajana keskustelua aiheesta sekä toivon todella hartaasti ettei tämä johda entistä suurempaan kahtiajakoon lajin sisällä. Jotta laji saisi jonkinlaisen statuksen vakavastiotettavien hevosurheilulajien joukossa maailmanlaajuisesti, emme voi ajatella pelkkiä perinteitä, vaan katsoa asiaa myös urheilun kannalta (standardisoidut vertailukelpoiset säännöt, läpinäkyvyys, turvallisuusseikat sekä eläinsuojelulliset asiat). Cosplay nopeilla hevosilla showhengessä on tosi siistiä ja hauskaa mutta vain puolet tarinasta. Historia, perinteet ja urheilu voivat kulkea käsi kädessä- olemmehan kuitenkin vuodessa 2018, ja karavaani kulkee eteenpäin. Jos haluaa olla karavaanin kärjessä, pitää olla ylipäätään mukana karavaanissa.
Onneksi itselläni ei ole sikäli paineita, että olen edelleen ihan nobody eikä ajatuksillani ole sen kummempaa painoarvoa kansainvälisessä yhteisössä, mutta tulipa pohdittua asiaa laajemmassa mittakaavassa. Vanhenemisessa on sekin hyvä puoli, että näkökenttä laajenee ja on helpompi ajatella itsenäisesti vailla guruajattelua tai ottaa kaikki ylhäältä annettuna sellaisenaan. Vaikka nämä kisat eivät olleet tuloksellisesti kummoiset Suomen tiimin eikä etenkään itseni kannalta ja jälkimakuna jää hävetys ja pettymys omiin tuloksiin, voin sanoa oppineeni jälleen kerran todella paljon paitsi lajista mutta myös muista asioista. Mikään ei mene hukkaan. Paljon jäi pureksittavaa.
Kaikenkaikkiaan päällimäisenä mieleen jää syvä kiitollisuus että sain olla mukana näissä kisoissa maailman parhaiden ratsastusjousiampujien joukossa, nähdä rakkaita vanhoja ystäviä, tavata uusia ja viettää aikaa itselleni tärkeiden ihmisten ja mahtavien hevosten parissa. Hatunnosto järjestäjälle -- ei ole ihan helppoa järjestää arvokisoja yli sadalle osallistujalle!!
Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Videokooste finaalista YouTubessa
Kuvat: Katariina Cozmei
Genie Images
Marjut Siro
