Unelmoin Korean ratsastusjousiammunnan MM-kisoista siitä lähtien kun aloitin lajin vajaa kaksi vuotta sitten. Pidin haavetta hiukan mahdottomana toteuttaa lähivuosina koska laji on muutenkin kamalan vaikea, ja ohut kokemukseni ei ole kummoinen, mutta koska tuli tilaisuus osallistua tänä vuonna, tartuin siihen.
Lähdin Koreaan erittäin haastavista asetelmista. Koko tämä vuosi on ollut todella raskas, joskin antoisa. Olen kohta matkalaukussa asuva koditon hevosteni ja mieheni kera, olen reissannut töiden merkeissä koko vuoden, ja oma harjoittelu on jäänyt aika surkeaksi. Maasta olen yrittänyt ampua 5 kertaa viikossa, mutta aina sekään ei ole mahdollista töiden ja matkaamisen takia. Laji vaatisi intensiivistä treeniä selästä, mutta en ole päässyt ampumaan sitten kesäkuun hevosen selästä likikään riittävästi. Sponsorini vetäytyi reissusta kahta viikkoa ennen kisaa, mutta sain paniikissa järjestettyä rahoituksen ja lennot, ja pääsin matkaan mieheni Mihai Cozmein kanssa. Suomea lähti edustamaan myös tuttavani Anna Minkkinen. Olimme ensimmäiset suomalaiset Korean kisassa!
Matkan alku oli melkoista takkuamista. Lähdimme Koreaan melko suoraan SM-kisoista jotka käytiin Pohjanmaalla. Kisat menivät osaltani aivan totaalisesti penkin alle eikä siippanikaan ollut omaan ampumiseensa lainkaan tyytyväinen. Vaihdettiin kamat kasseihin ja kurvattiin lentokentälle todetaksemme että esimmäinen etappi Helsinki-Praha on todella pahasti myöhässä ja tulemme missaamaan jatkolennon Souliin. Niin kävikin, ja jumitimme sitten Prahassa 24h. Onneksi Czech Airlines tarjosi meille hulppean hotellin ja runsaat eväät joten otimme ylimääräisen paussin levon kannalta.
Perillä löysimme tiemme Gangnam- bussiasemalle (oikeasti :'D) josta suhautimme linjurilla Koillis-Koreaan Sokchoon. Perillä tapasimme koko "extended familymme" eli muut aktiivi ratsastusjousiampujat, vietimme hauskan illan yhdessä ja painuimme jetlagista uupuneina nukkumaan. Harmitti ihan sikana että menetimme virallisen harjoittelupäivän, kunnes kuulimme että kukaan muukaan ei ollut päässyt kokeilemaan hevosia radalle eikä ampumaan selästä. Oli ollut suorastaan apokalyptinen sade jo viikon, ja rata oli mutavelliä. Jännittävää. Väänsin melkein itkua kun epäonnistumisen pelko ja krooninen matkaväsy painoi takaraivossa. Tällaiset matkat ovat todellisia kasvuspurtteja minulle - joko voi jäädä tuleen makaamaan tai sitten nousta siitä alhosta ja suoriutua... ei välttämättä suoriutua kilpaurheilullisesti ajatellen, mutta kasvaen omana itsenään ja oppia uusia puolia omasta persoonastaan, mekanismeistaan ja tavoistaan selvitä henkisesti ja fyysisesti haastavista tilanteista.
Seuraavana aamuna melko eksoottisen paikallisen aamupalan nautittuamme suuntasimme urheiluareenalle. Me viimeiseksi tulleet viitisentoista ratsastajaa saimme kokeilla paria hevosta muutaman minuutin kentällä, ja sen jälkeen piti päättää mitä hevosta toivoo itselleen. Okei. Yritin kysellä muilta ja luotin intuitiooni - ykkösvaihtoehdokseni listasin söpön pienen tamman YipPeunYin, joka vaikutti mukavalta. Hevoset oli jaettu neljään kategoriaan vauhdin mukaan: S-slow, M-Medium, F-Fast, FF-FckingFast hahah. YipPeunYi oli kategoriassa Medium, jonka arvelin tässä kohtaa aivan sopivaksi. En ajatellut että hevoset olisivat niin hitaita etteivät ne yllä maksimiaikaan ilman kauheaa potkimista ja lätkimistä, mutta tulin yllättymään tästä aika tavalla sitten myöhemmin.
Sain kuin sainkin YipPeunYin, ja saimme seuraavan päivän lähtölistat. Hevosvalinnan ja "treenin" (kukaan ei saanut kokeilla rataa eikä ampua selästä) jälkeen kisat alkoivat juniorisarjalla, eli alle 16 vuotiailla. Niin hyviä ampujia ja ratsastajia, oi vau! Korealainen pieni 10 vuotias poika pesi koko porukkaa, ihan uskomattoman taitava.
Illalla meillä oli grillijuhlat hotellilla, tuli pidettyä lystiä ja naurettua niin että vatsalihakset huusivat hoosiannaa aamulla. Ihanaa hullua kauheaa mahtavaa porukkaa, kertakaikkiaan. Olikin jo ikävä tätä kööriä. Juhlin kuitenkin varsin kohtuudella ja yritin latautua seuraavan päivän single shottiin.
Perjantaiaamu sarasti hyvässä kelissä, ja ratakin oli kuivunut. Kisat alkoivat melkein tunnin myöhässä ja aloin jo epäillä, ettemme iki päivänä kykene suoriutumaan 75 kilpailijan urakasta puoleen päivään mennessä - sen jälkeen meidän piti mennä kipin kapin hotellille suihkuun ja ajella busseilla 3 tuntia Cheongjun avajaisiin. No niinhän siinä sitten kävikin - 12 ryhmästä single shotin ehti suorittaa 8 ryhmää, kunnes ilmoitettiin että tämä oli nyt tässä, kipin kapin kaikki busseihin. Oma lähtövuoroni oli ryhmässä 11, joten jouduin jäämään jännityksen valtaan vielä päiväksi... argh! No mutta, keli oli mitä parhain, ekat 8 saivat sentään ampua kuivalla radalla auringon paistaessa, ei sattunut mitään onnettomuuksia, ja toinen suomalainen Anna Minkkinen pärjäsi hienosti ja nakutti molemmilla kierroksilla osumat tauluun hyvässä ajassa nopsalla ratsulla. Hyvä Suomi!
Single Shotissa on siis 120 metriä pitkä rata, jossa on keskellä yksi ainoa taulu 10 metrin päässä radan aidasta. Maksimiaika on 12 sekuntia. Korean rata ei ole suora, vaan etenkin lähdön ja maalin päästä tiukassa kurvissa, joka syö aikaa. Tuohon 12 sekuntiin pitää jo ihan pistellä. Single shot on psykologisesti vaikea, kun kaikki paine on vaan siinä yhdessä taulussa.
Noh, kipitimme kaikki busseihin ja suuntasimme Cheongjun valtavan urheiluhallin avajaisseremoniaan. Oma kisamme oli siis osa World Martial Arts Mastershippejä, joiden avajaisista tässä oli kyse. Matka kesti tosi kauan, yli neljä tuntia, ja saavuimme perille todella täpärästi. Jokaisesta maasta valittiin lipunkantaja ja sain suuren kunnian pitää Suomen lippua. Meillä oli lippukulkue, jonka jälkeen meidät ohjattiin parvelle seuraamaan avajaisia. Ensin kuulimme monta puhetta koreaksi ja kravattimiehiä jonka jälkeen alkoi hupiosuus. Paikallisia taitavia rummuttajia, poptähtösiä ja upeita martial arts- showesityksiä. Oma suosikkini oli hieno kendo-näytös. Ja ei muuta kuin takas bussiin ja neljä tuntia kotiin... saavuimme perille kahdelta yöllä, siinä vaiheessa oma sisäinen kelloni oli jo aivan sekaisin, mutta onneksi sain nukuttua bussissa ja sitten hotellissa.
Seuraavana aamuna meillä piti olla heti aamusta single shotin loppupuoli, mutta eipäs vaan ollutkaan. Koko yön oli satanut vettä ja rata oli aivan kauheassa kunnossa. Sen sijaan meillä oli uudestaan avajaisseremonia Sokchon areenalla, tällä kertaa ei perinteistä lippukulkuetta koska koko kenttä oli aikamoista muussia. Anna piti kuitenkin lippua "paikallaan olevassa paraatissa" ja jälleen kuulimme kaikenlaisia pitkiä puheita ja saimme ihastella korealaisia taistelulajeja (märällä kentällä, oh boy!). Sen jälkeen vihdoin aloitimme single shotin neljä viimeistä ryhmää. Jännitti niin paljon että meinasin jo pissiä housuuni. Olen koko vuoden ampunut kisoissa kaikki nuolet oikealta ohi vaikka olisin koittanut korjata mitä, joten fiilis lähteä radalle oli aika kaamea. Emme saaneet ampua verkkalaukassa selästä vaan saimme laukata kerran radan, jonka jälkeen sitten vaan kisalaukka. Eli ekan nuolen sai ampua vasta kun oli jo kisalaukka kyseessä. Huh! Rata oli ihan järkyttävän märkä ja vähän väliä satoi vettä. Sain kuitenkin kasattua itseni; ekalla kierroksella ammuin täpärästi ohi (oikealta) mutta tokalla kierroksella niittasin kolmosen tauluun (1-5). Kyllä ilostutti!! Heppani YipPeunYi osoittautui aika hitaaksi, en päässyt ihan aikaan vaan se oli 12, ja risat, joten sain pikkuisen aikasakkoja. Olin silti iloinen suorituksestani kaikkien kommellusten jälkeen. Tämä on metka laji - latautuu ja valmistautuu ja sitten koko roska on ohi about 10 sekunnissa... aikamoista.
Omaa vuoroa odotellessa autoin brittiläistä Adamia jonka kanssa jaoin hevoseni sekä miestäni Mihaita, kannustin Annaa ja ravasin jännäpissillä :'D Juttelin kanssakilpailijoiden kanssa ja jaoin pieniä suomilahjoja tutuille ja uusille ystäville - kulttuuriin kuuluvat pikku muistolahjat. Pikkupullo salmiakkikossua on muuten varsin räväkkä lahja huumorintajuisille, hehheh. Yleensä kyllä annoin suomalaista Fazerin suklaata ja lakkahilloa, tai vaikka muumikarkkeja. Itse sain ihania pikku lahjoja eri maista, kassi ei ollut yhtään tyhjempi takaisin tullessa.
Sunnuntaina piti olla double shot ja serial shot, mutta koska keli teki taas temppuja, pelkäsimme ettei aikaa jää serial shotille. Vettä tulvillaan... Pimpelipom. Ihan normaali suomalainen kesäsää siis... hah. Kävimme edellisviikonlopun SM -kisat myrskyssä, joten itseäni ei olisi haitannut ratsastaa pikku sateessa mutta samapa tuo. Rata alkoi olla aika järkyttävä etenkin lähdön päästä jossa hevoset ruopivat kurvissa, ja muutama hevonen liukasteli todella pahasti ja pari ratsastajaa meni mukkelis makkelis. Myös siippani Mihai veti naamalleen hevosen kanssa mutta pysyi selässä, ja jatkoi suoritusta. Ihan hiukan tuli meikäläiselle sydänkohtaus siitä, ai kamala! Yksi ratsastaja lähti ambulanssilla sairaalaan kun hevonen veti voltit liukastuttuaan pahasti lähtökaarteessa, onneksi hän palasi kohta takaisin ja jatkoi kisaa. Vihdoin päästiin YipPeunYin kanssa myös tositoimiin. Tamma suti pahasti lähdössä ja löin jalkani tolppaan, menetin jalkkarit ja sitten olisikin jo heti pitänyt nokittaa ja ampua front shot ja back shot. Olin jo niin epäfokusoitunut että ammuin molemmat ohi, arrrrgh! Double shotissa on se kökkö puoli että jos ei osu ekalla rundilla kumpaakaan tauluun, joutuu ulos. Jos osuu edes toiseen, saa toisen kierroksen. Onneksi sentään Anna osui hienosti, hyvä Suomi!
Nopean kenttälounaan jälkeen kisat jatkuivat kuitenkin Serial Shotilla. Koska doublessa niin moni oli vatsallaan ja kura roiskui, kisa lyhennettiin turvallisuuden takia 150 metrin ja 5 taulun radasta vain triple shottiin, jolloin lähtöä ja maalia voitiin hinata kauemmas pahoista kurveista. Rata oli silti muussia ja hiukan hirvitti porukan puolesta, mutta onneksi ei nähty enää nurinmenoja.
Ratsuni sai neljännen ratsastajan (...) ja alkoi olla aika poikki. En hennonnut ruveta lyömään ja potkimaan sitä, kannustin äänellä ja koitin saada sitä vähän reippaammaksi nätein keinoin. Triple shotissa on sama idea kuin doublessa - jos et osu ekalla kierroksella (2/3 taulusta), olet ulkona. Onneksi osuin! Molemmilla kierroksilla kahteen tauluun kolmesta, huhhuh. Aika vaan oli surkea eli sain inusti sakkoa enkä bonareita, mutta olin silti tyytyväinen suoritukseeni. Okei jos olisin potkinut tammani maaliin pari sekkaa nopeammassa ajassa sijoitukseni olisi noussut varmaan about 10 pykälää, mutta mutta. Joskus pitää puntaroida mikä on milloinkin kannattavaa - ei kauheasti väliä onko lopputuloksissa 42/75 vai 32/75 - sillä sen sijaan on väliä, voinko mennä nukkumaan tietäen että olen toiminut oman moraalini mukaan vai kyseenalaistanut ratsuni hyvinvoinnin oman voitontahtoni takia. Vaikeita juttuja.
Anna sai myös hienon tuloksen ja kuulkaas Suomi oli Serial Shotissa 10./21 tiimistä! Pestiin myös Ruotsi, eiks se ole tärkeintä, hahahaa. Suomi oli itseasiassa paras kahden hengen tiimeistä. Girlpower!
Pitkä päivä päättyi mukavaan illalliseen. Lähdimme malesialaisen yhteistyökumppanimme kera ulos syömään, melko eksoottista illallista se olikin. Isossa hallissa oli riveittäin akvaarioita ja jokaisen looshin yhteydessä ravintola. Sai itse valita appeensa joka sitten tuotiin eteen hetken kuluttua - silputtuna ja raakana... omg! Kala vielä meni mutta minuutti sitten henkensä heittänyt mustekala teki tiukkaa. Aika sitkasta. Jännä koostumus ja suutuntuma. En santsannut. Onneksi illalliseen kuului myös herkullisia friteerattuja jättikatkarapuja ja rapupihvejä sekä ihan ok vihanneksia. Ja namia vadelmaviiniä. Sen sijaan vihreässä pullossa oleva korealainen "valkoviini" on aivan järkyttävää tavaraa, älkää vaan menkö sitä juomaan. Rikos ihmiskuntaa vastaan moinen litku.
Koreassa on todella upea luonto ja henkeäsalpaavan kauniita vuoristomaisemia. Siellä on varsin puhdasta ja hyvin organisoitua, ainoa huono puoli maassa mitä vaan ikinään keksin on ruoka. Jestas, että se oli outoa. Olen matkustanut aika paljon mutta korealainen ruoka oli kyllä erikoista. Onneksi olin jemmannut Prahan pitstopilla kaupassa käydessäni pähkinöitä ja myslipatukoita; etenkin näin punaista lihaa ja lintua syömättömälle oli vaikeuksia keskiä riittävästi murkinaa jos ei halunnut syödä pelkkää riisiä ja kimchiä. Kimchi alkoi tulla jo asteen korvista. Osa kasvislisukkeista kuten marinoitu tofu oli todella hyvää, mutta valtaosin jengi veti liharuokia tai niin epämääräisiä etikkaisia kaalijuttuja etten vaan saanut niistä vatsaani täyteen. Osa ruoista näytti tutulta, tuoksui hyvältä mutta maku oli joltensakin vierestä - vaikea sanoa miltä ne maistuivat, mutta eivät siltä miltä aluksi luuli :D Onneksi en ole muutenkaan suurisyömäinen tai ruokakeskeinen tyyppi, pärjään kyllä viikonkin vaikka pelkillä banaaneilla ja pähkinöillä. Koitin olla kohtelias ja maistelin urheasti kaikkia ei-liharuokia, mutta osan kohdalla joutui kyllä nöyrtymään ja vippaamaan lopun lusikallisen biojätteeseen.
Maanantaina meillä olikin taas melkoisen tiukka aikataulu. Ensin meillä oli heti aamusta Masahee joukkuekisa, johon ei valitettavasti Annan kanssa voitu osallistua, kun joukkueeseen olisi tarvittu 3 henkilöä samasta maasta ja meitä oli vasta kaksi. Kisaa oli kiva seurata! Radalla oli viisi maalia, jotka oli laitettu niin lähekkäin ettei sama ratsukko ehdi millään ampua kaikkia. Taulut oli kaatuvaa sorttia - niihin piti osua tiettyyn kohtaan tai kovalla voimalla että ne saa kaadettua. Joukkue ratsasti kukin peräkanaa ja yritti saada kaikki taulut kaadettua mahdollisimman hyvällä ajalla päästäkseen jatkoon. Kisa vaati siis taktikointia. Lisäksi taulut pienenivät jatkokierroksilla, ja finaalikierroksella olivat jo tosi pikkuruisia. Kisan voitti Ranskan joukkue, toiseksi tuli USA ja kolmanneksi Malesian tiimi. Masahee mittaroi kaikkia kolmea ratsastusjousiammunnan elementtiä: tarkkuutta, nopeutta ja voimaa. Olisi haastava ja mielenkiintoinen myös yksilölajina!
Masaheen jälkeen meillä oli Qabaq. Qabaqissa ammutaan palttiarallaa 8-9 metrin korkeudessa olevaan metalliseen lautaseen, kolmella mahdollisella eri tyylillä. Vaikeimmasta tyylistä saa osuessaan 5 pojoa, keskivaikeasta 3 pojoa ja helpoimmalla tyylillä yhden pisteen. Tässä kisassa kukin meni vain yhden kierroksen. Olen qabaqissa ihan surkea kun sitä tulee harjoiteltua niin vähän, mutta kuulkaas ihme tapahtui ja osuin mokomaan :D varmaan about puolet ampui ohi, olin aika iloinen omasta tuuristani tällä kertaa.
Värkkäsin muistiinpanoja hevosista ensi vuotta varten. Osan kohdalle laitoin "kaamea etana", "keulii", "jänis", "ihku, yritä saada tää ensi vuonna" ja osa oli osastoa "älä vaan hitossa tätä ota". Korean kisa on siitä jännä, ei pelkästään tänä vuonna sateen takia, että se mittaa ratsastusjousiammunnan tason lisäksi aika lailla myös kisaajan paineensietokykyä ja pääkopan kestävyyttä. Yleensä ratsastusjouskakisoissa saa todellakin ampua selästä radalla ennen kisaa ja verrytellä, tällä kertaa saimme tasan yhden verkkalaukan radalla single shottia varten; muissa osakisoissa radalle mentiin likipitäen suoraan tallista. Ei kovin hyvä järjestely kisaajien mutta ei kyllä hevostenkaan terveyden puolesta. Rutista ei passaa, tällä mennään. Onneksi selvisimme ilman pahempia onnettomuuksia, eikä hevosiakaan onneksi loukkaantunut lieviä rasitusvammoja lukuunottamatta.
Maanatain rupeama päättyi gaalaillalliseen jossa jaettiin palkinnot. Living Arrow tiimimme jäsen, ystävämme ja Mihain oppilas Glen Weston putsasi pöydän aika pitkälti, mutta kokonaiskisan (single shot, double ja serial shot yhteistulokset) voitti korealainen, toisena oli mongoli joka oli ihan uskomaton hevosten kanssa ja kolmantena opettajani Ali Ghoorchian Iranista joka onkin jo monelle suomalaiselle tuttu blogini ja Annan kautta. Neljänneksi kokonaiskisassa pinnisti Glenn. Koreassa palkitaan rahapalkinnoilla ja pysteillä neljä parasta kokonaiskisassa, ikään kuin kaksi pronssia. Hassua. Gaalassa söimme hyvin ja räpsittiin kuvia, vietimme oikein kivan illan.
Tiistaina porukka sulloutui taas busseihin puvut päällä ja suuntasimme seminaariin. Ensin meillä oli UNESCOn kokous ja sen jälkeen WHAF:n (World Horseback Archery Federation) yleiskokous. Muutaman kivan luennon ja muutaman aika tylsän puheen :D jälkeen Suomi sai vastaanottaa virallisen diplomin siitä että ollaan WHAFin jäseniä! Jeee! Jäsenhakemus laitettiin tulille viime vuonna ja nyt saimme sitten hienon paperin todisteeksi siitä että jäseniä ollaan. Komiaa! Sen jälkeen meidät päästettiin kirmaamaan Tyynenmeren rannalle kuin varsat kesälaitumelle. Prutikoimme ja uimme isoissa tyrksyissä kuin villiintyneet mukulat, ai että se olikin hauskaa pikkuisen kuivien puheiden jälkeen.
Viimeisen illan vietimme juhlien hotellin terassilla, ja keskiviikkona lähdimmekin sitten tosi aikaisin kohti Soulia ja kotiSuomea. Kauas on pitkä matka... Opin tosi paljon, muustakin kuin ratsastusjousiammunnasta. Rankka mutta erittäin hieno kokemus. Kiitos kaikki tukijat ja kanssaeläjät tästä matkasta! Olette tärkeitä. Ensi vuonna uudestaan - toivottavasti aivan kokonaisen Suomen joukkueen voimin! Nyt saa olla kotona pari viikkoa, sitten Pohjois-Suomeen opettamaan kouluratsastusta, working equitationia ja jousiammuntaa, ja lokakuun alussa sitten Alin luokse Iraniin muutaman oppilaan kera. Marraskuusta eteenpäin tulevaisuus näyttääkin sitten hiukan mystiseltä - lähdemme taas Malesiaan kolmeksi kuukaudeksi töihin, sen jälkeen kaikki on vielä avoinna. Luxusta olla pikkuisen nyt välillä kotona ja tehdä duunia Suomessa kotimaisten ratsukoiden parissa.
Pikku videokooste jonka värkkäsin kisahulinasta
Lämmin kiitos kaikille Korean matkan tukijoilleni: Markku Mäkelä, Luontoäidin Hevoset, Maria Basch, Suomen Ratsastusjousiampujainliitto sekä Equestrian Martial Arts Club! <3 olette rakkaita!
Teksti Katariina Albrecht
Kuvat Katariina Albrecht, Mihai Cozmei, Anna Minkkinen
