Turkki, Golden Arrow Festival II

Terveisiä Turkista!

Viime vuonna en matkannutkaan Turkkiin kertaakaan, vaan tänä vuonna on suunnitteilla matkustaa sinne kolmiin kisoihin. Tässä raportti 1/3; Golden Arrow Festival, joka pidettiin toista kertaa Balikesirissa läntisessä Turkissa. Olin samassa kisassa kaksi vuotta sitten, joka oli elämäni ensimmäinen ratsastusjousiammuntakilpailu! Melkoinen tulikaste se olikin, ettensanoisi. Tällä kertaa festivaali oli vielä suurempi, ja osallistujia oli peräti 80. Ulkomaalaisia osallistujia oli nopeasti laskettuna parikymmentä: edustajat Bulgariasta, Jordaniasta, Suomesta, Romaniasta, Puolasta, Malesiasta, USA:sta, Iranista, Kirgisiasta, Kazakhstanista ja Mongoliasta.

Lensimme ensin kaikki Istanbuliin, jossa meitä oli vastassa herra Mustafa, varsinainen oikea kätemme matkan ajan. Kun kaikkien lennot olivat saapuneet ja saatiin riemukas jälleennäkeminen, suuntasimme meille varatulla bussilla Balikesirin kaupunkiin, jonne kesti ajella viitisen tuntia. Saavuimme perille keskellä yötä kahdelta, ja tuuperruimme hotellin pehmeään petiin saman tien.

Perjantaiaamu valkeni kirkkaassa auringonpaisteessa, ja lähdimme heti aamiaisen jälkeen kisa-alueelle katsomaan paikat ja tsekkaamaan hevosia jne. Päivän kulku oli perinteiseen tapaan hyvin kaoottinen - kukaan ei ihan tiennyt missä pitäisi olla mihinkin aikaan ja aikataulu muuttui koko ajan. Lopulta pääsin valitsemaan itselleni hevosta, ja pieni pelko alkoi hiipiä persuksiin etten löytäisi sopivaa menopeliä ilman apua. Hevoset olivat majoitettuina isoihin telttoihin, joissa montakymmentä oria seisoi kiltisti pilttuissaan ritirinnan. Lopulta bongasin paikalta tuttuja hevosia ja niiden omistajan! Jipii! Koraj jolla kisasin Bigassa, sekä Alapacha ja Aydenlik jotka olivat tuttuja Kapadokyan reissulta. Heillä oli muutama uusikin hevonen joita sitten testasin. Päädyin kauniiseen ruunikkoon oriiseen nimeltä Reis, joka oli about 7-8 vuotias arabiorhi, kiltti, viisas ja herkkä. Sen laukka oli hiukan pompottavaa mallia ja siltä meni helposti hermot, mutta kauniisti ratsastettuna Reis oli oikea aarre. Ei liian nopea, ei liian hidas, ja selvästi turkkilaiseksi hevoseksi hyvin ratsastettu ja pidetty. Jee! Kivi vierähti sydämeltä kun sain valittua itselleni hevosen jonka kanssa ei tarvinnut pelätä hengenlähtöä. Mihai valitsi itselleen vanhan kaverinsa Alapachan, joka on valtavan kokoinen turkkilainen arabi, 172 senttiä pelkkää jalkaa. Hämähämähäkki... Alapacha on ollut Turkin matkaratsastuskultamitalisti joskus, ja se on hyvin nopea tapaus. Ja hiukan pöljä, mutta Mihai tykkää siitä. Mutta oli kyllä kiva nähdä tuttuja hevosia ja ihmisiä! Tässä Aydenlik kurkkii pilttuustaan, ja warrior sistersien kokous menossa :'D

Hevosten kokeilun jälkeen kipitimme äkkiä hotellille suihkuun ja menimme tapaamaan Balikesirin pormestaria joka oli tapahtuman pääjehu, joimme sivistyneesti teetä historiallisissa vaatteissamme karvahatut päässä ja otimme tosi paljon kuvia. Sen jälkeen meillä oli tekninen palaveri: jokainen ilmoitti valitsemansa hevosen ja mitkä kaksi kisaa aikoo suorittaa. Vaihtoehdot olivat joko Alp Style (miekalla renkaat ja keihäällä maali) ja Korean 4 shot tai Turkish ja Kabak. Valitsin jälkimmäisen, koska en tiennyt yhtään miten herkkä runosielu ratsuni suhtautuisi muihin aseisiin.

Kuvat Balikesirin kaupunki

Kipin kapin valmistauduimme kulkueeseen jonka pikkusen missasimme Mihain kanssa, mutta se oli itseasiassa ihan jees- en ole suuri fani ratsastaa oudolla hevosella halki kaupungin ihmisten hyppiessä alle/eteen/ liukkaalla asfaltilla rumpujen päristessä... tyydyimme kulkemaan jalan muiden kanssa jotka jäivät ilman hevosta, tai olivat maasta-ampujia tai muita esiintyjiä. Reitti vei halki kaupungin isoon puistoon, jossa meille oli varattu hyvät VIP paikat katsomosta, ruokaa ja sirkushuveja. Oli tulitanssijoita, muusikoita, akrobatiaa (kirgiisialainen mimmi ampui jousella kertakaikkisella kurvilla väärinpäin, selkää alkoi vihlomaan jo pelkkä katselu) ja kaksi konserttia. Illan hämärtyessä potin räjäytti huippusuosittu perinteisen musiikin artisti Arslanbek Sultanbekov jonka kisoissa alvariinsa soiva kipale Dombira sai tuhatpäisen yleisön laulamaan kuorossa ja heiluttamaan Turkin lippuja vimmatusti.

Lauantaina piti lähteä jo seitsemän pintaan aamulla kisapaikalle, mutta koska Turkki, aikataulu venyi ja kukaan ei oikein tiennyt koska ja mitä ja missä. Mutta ei se mitään, siihen osaa jo orientoitua, pitää vaan "go with the flow". Vihdoin päästiin tapahtumapaikalle ja jengi alkoi verkata ekaan kisaan, joka oli Alp Style. Sapelit viuhuivat ja keihäät lentelivät kun porukka verkkasi ja hevoset sinkoilivat sinne tänne. Olin ihan iloinen että valitsin toisen vaihtoehdon... Vihdoin kisat pääsivät alkuun ja yleisöäkin alkoi valua paikalle. Aurinko pysytteli pilvien takana ja kaukana vuorilla näkyi musta massa joka valui uhkaavasti kisa-aluetta kohden. Aika harva valitsi Alp Stylen ja se olikin käyty nopeasti - sen jälkeen alkoi saman tien Turkish Style vaikka sen piti alkaa vasta tauon jälkeen. Olin ekassa ryhmässä (FYI ryhmät pitää tuolla aina itse käydä kuuluttamossa tms tarkistamassa moneen kertaan, niitä ei tule mihinkään julkisesti nähtäville) ja säntäsin satuloimaan heppaani - huh enpä ole usein satuloinut ja laittanut kamppeitani valmiiksi noin nopeasti. Hyppäsin selkään ja kisat alkoivatkin sitten saman tien! En päässyt näyttämään hevoselleni rataa tms, mutta ei auta, ristinmerkki ja henkäisy ja sinne vaan. Olin lähtönumerolla 5 joten ei paljoa ehtinyt jännitellä. Hevonen pyöri kuin puolukka peffassa ja suu oli yhtä kuiva kuin beduiinin sandaali. Katariina Cozmei, hamle! Säntäsin radalle ja osuin tosi hyvän osuman (4 pistettä) ekaan tauluun, joka oli front shot. Back shot meni täpärästi ohi, ja sideshot joka oli kaukana myös. Aikakin oli ok. Vaan maaliin saavuttuani kuulin että "kello ei lähtenyt käyntiin tuletko uudestaan"... voi hitsi! Arvaatte varmaan kuinka sitten kävi. Menin heti uudestaan, samalla alkoi sataa, pakka levisi ja sain paljon huonomman osuman (2pst) ekaan tauluun, ja seuraavan kahden kierroksen aikana vain yhden surkean osuman ja yliaikaa, hitto. Noh, oli silti kivaa, ratsastus tuntui kelistä huolimatta hyvältä, hevonen oli tosi kiva, rata hyvä, ei jännittänyt kauheasti sitten kun pääsi vauhtiin, nokitus ok, tekniikka kuvista päätellen aika ok, asento varsin ok - olen koittanut hilata ylävartaloa pystympään myös kovassa vauhdissa... osumat vaan jäi puuttumaan. Oh well, eipä ollut kovin hyvä flaksi muillakaan; kun ei pääse verkkaamaan ja on vaan kolme kierrosta, silkka tuurikin näyttelee jo jonkinlaista roolia meillä taviksilla jotka eivät ole maailmantähtiä lajin kokemuksen kannalta.

Aikaraja Turkissa on sama kuin Euroopan (ja IHAAn kisoissa yleensä) minimiaika: 100 metrin radalla maksimiaika on 10 sekkaa, jonka jälkeen alkaa tulla sakkoa, kun taas Euroopan kisoissa 90 metrin radalla "aikaleikkuri" on 9 sekunnissa jonka jälkeen ei saa enää aikabonuksia (aikaraja yleensä 14 sekkaa ennen kuin tulee miinusta). On aina pieni kulttuurishokki ottaa alle tuulennopea turkkilainen arabi enkä pääse niihin heti sisälle kun Suomessa käytössäni olevat hevoset ovat aika erilaisia. Kellään arabia lainata?? :'D

Kuva Mustafa Bavunoglu

Heti Turkish Stylen jälkeen piti alkaa Kabak, ja olin jo ratsuni selässäkin valmiina, mutta juuri ennen ekaa lähtijää salamat alkoivat lyödä melko lähellä ja sataa jäätävän kokoisia rakeita... evacuate! Evacuate! Onneksi oltiin lähellä talleja ja loikin kuin arojänis hevoseni selästä vauhdista ja sukelsimme talliin muiden kanssa. Vettä ja rakeita tuli niin rajusti että pressukatto alkoi näyttää melko pahalta, ja ihmisillä piti kiirettä työntää vettä pois pussittavista kohdista ennen kuin saisimme kaikki tuhansia litroja vettä niskaamme. Pidin seuraa Reis'lle ja annoin sille heinää, kamat pois kun näytti siltä että sade ei lopu ja kaikki tulvii. Se oli niin kiltti poika; muut hevoset hyppelivät pilttuissaan kun rakeita ryöppysi korvia huumaavalla intensiteetillä, mutta kun pidin kättä sen kaulalla ja juttelin sille, se katsoi minua kysyvästi "onks tää varmasti ok?" ja jatkoi heinän syömistä... voi toista.

Talli alkoi tulvia ja maapohja muuttui äkkiä järveksi ja savivelliksi. Suuntasimme litimärkinä hotellille, jossa kuuma suihku tuntui perin hyvältä... illalla meillä oli vielä gaalaillallinen ja kokous. Kyllä uni maittoi!


Sunnuntaina olikin ihan eri meininki. Koneet jylläsivät areenalla lanaten ja tuoden lisää hiekkaa, kuivattae paikkoja ja korjaamassa myrskyn tuhoja. Onneksi salama ei ollut osunut Kabak-salkoon, se vielä olisi puuttunut. Kabak on siis 8-9 metrin korkeudessa oleva metallinen pyöreä maali, jota ammutaan ylöspäin. Oiva salamasieppari, sanoisin! Rata oli vihdoin fiksattu, aurinko tuli esiin ja yleisöä alkoi kertyä paikalle. Ja kyllä sitä kertyikin! Kuulin että yleisömäärä hipoi päivän aikana viittä tuhatta, joka on kyllä melkoinen määrä. Jänskätti vähän lähteä radalle mutta luotin hevoseeni. Olen ihan umpisurkea kabakissa kun eipä sitä tule juuri treenattua, mutta lähdin radalle sillä fiiliksellä että pidetään nyt kumminkin hauskaa kun on tänne asti tultu ja annetaan yleisölle kiva show. Turkin kisoissa ja etenkin tässä tapahtumassa showmeininki oli enemmän muutenkin sen juttu kuin varsinainen kisaaminen. Eli ei muuta kuin hoplaa! Kabakissa oli uudet säännöt ja siihen oli lisätty pikkuinen backshot maali ennen varsinaista kabakia, nimeltään kikaç. Siitä sai pisteitä vain jos osui myös kabakiin. Kauhean moni ei osunut, ja moni jäikin nollille. Tässä kisassa sai miinuksia ajasta myös vaikka ei osunut mihinkään, eli nollarata oli nollarata jos ei osu mihkään ja on ajassa - - jos ei osu mutta ei ehdi aikaan, saa miinusta. Ups! En tajunnut viimeisellä kolmannella kierroksella hätistää ratsuani vaan jäin tuulettelemaan iloisena yleisölle ja sain sekan miinusta. Ärh. No, oli silti hauskaa.

Kabakin jälkeen oli tosi paljon show ohjelmaa josta ei oikein ottanut tolkkua - jengi laukkaili päättömänä edes takaisin yleisön hurratessa, joku ampui, joku ei, joku keuli, joku kaatui, joku laukkasi lippu kädessä... korean serial shottiin osallistuvat odottelivat valmiina kaksi tuntia hevostensa kanssa, eikä kukaan tiennyt milloin ohjelma jatkuu. Tämä oli minulle jo neljäs kerta Turkissa jouskarin merkeissä ja tiesin haasteet etukäteen: Turkkiin ei kannata edes lähteä paikallisten järkkäämiin kisoihin jos ei kestä sitä että aikataulut pissii, kaikki on vähän kahjoa ja sekasortoista, eikä millään tavalla turvallista. Jos osaa luopua kiristävästä piposta ja kestää epävarmuutta, tarjolla on paljon hupia. Toisekseen en koe olevani oikeutettu valittamaan jos minut on kutsuttu johonkin ja maksetaan viulut, silloin pidetään suu supussa ja hymyssä ja tehdään parhaansa! :D

Tarjolla oli myös muuta ohjelmaa samalla festivaalialueella; raavaita miehiä öljypainimassa kädet toistensa painihousuissa iho oliiviöljystä kiillellen (omg), "tussusotaa" pehmustetuilla nuolilla, markkina-alue, ponitalutusta, jousidemoja ja kokeilualue, ravitsemuskojuja ja puoteja, espanjalaishenkinen heppashow, sekä muuta karnevaalihumua. Sekä maasta-ammuntakisat, joissa oli matkoina muistaakseni 30 m ja 50 m. Jengi ampui siellä kuin sillit suolassa, tällä kertaa ei kuulemma ketään ammuttu (Bigassa yhtä ammuttiin reiteen hupsista).

Viivästyksen syy selvisi kun paikalle saapui vihdoin tärkeitä VIP henkilöitä. Dirilis - sarja on tosi tunnettu Turkissa ja sen näyttelijästarat saapuivat paikalle. Varapormestari tunki minut samaan kuvaankin yhden kanssa, en edes tiennyt keitä nämä jätkät oli mutta ei se kai niin haitanne.

Vihdoin päästiin aloittamaan korealainen rata, joka olikin jännää seurattavaa. Sen jälkeen menimme katsomaan espanjalaista showta, kunnes kuulimme kuulutukset: palkintojen jako oli jo alkanut. Kellään ei ollut käryä tuloksista joten kaikille sijoittuneille tuli vähän yllärinä tilanne. Mihai oli 3/55 turkkilaisella radalla! Jee! Ystävämme ja Mihain oppilas Dimitar voitti korealaisen, ja Mihain jordanialaiset ja turkkilaiset oppilaat saivat myös mitaleja. Ei huono.

Hikisen ja todella pitkän päivän päätteeksi lähdimme valumaan hotellin kautta ravintolaan illalliselle. Vaihdettiin pikku lahjoja ja pidettiin kivaa, leikittiin perinteisiä seuraleikkejä ja pitkän päivän päätteeksi kupsahdimme kaikki petiin aivan kuolleena.

Maanantaille meitä varten olikin luvassa yllätys. Lähdettiin bussilla Ayvalikiin, joka on Balikesirin maakunnan läntisessä kolkassa Egeanmeren rannalla. Ayvalikista alkaa ihan törkeän magea saaristo, joka yhtyy sitten Kreikan Lesboksen saariryhmään. Kävimme matkan varrella tutustumassa oliiviöljytehtaaseen ja ihailemassa maisemia korkean kukkulan päältä ja syömässä jätskit, kunnes saavuimme sitten perille satamaan josta hyppäsimme isoon veneeseen. Lähdimme koko päivän risteilylle Egeanmeren lempeisiin aaltoihin, retkotimme kannella, söimme lounasta ja osa jengistä kävi uimassa kun paatti pysähtyi lounasta varten ja ankkuroitui mukavaan poukamaan. Vesi oli tosi kylmää eikä mulla ollut uikkareita, joten passasin tämän, mutta nautin kyllä täysin siemauksin merellisestä tunnelmasta ja ihanasta auringosta.

Loppureissusta pysähdyimme vielä jossain saarella jossa oli turistiputiikkeja ja kahviloita juomassa teetä. Jengi riehaantui bailaamaan veneen kannella ja tanssimme kaikenlaisia kansantansseja ja modernia nuorisomusiikkia ja oli siellä joku tankotanssivirityskin tekeillä... perussettiä. Rantautuminen oli hyvin jännittävää, sillä jostain syystä kuski ei saanut ohjattua paattia takaisin paikoilleen vaan ohjasi sen sitten lopulta naapuriveneeseen kiinni, ja hypimme vuorollamme paatista toiseen jotta pääsimme rantaan. Hah. Pikapakkaus, maate ja aamulla aikaisin taas bussilla Istanbuliin ja kohti kotia.

Jopa oli reissu, jätän teidät näihin kuviin ja tunnelmiin! Tässä vielä VIDEOKOOSTE reissusta.

Teksti ja kuvat Katariina Cozmei,
Katariinan muutama ratsastuskuva Mustafa Bavunoglu, yhteiskuva Mihain kanssa Recep Burcak

Pääsiäinen Pretoriassa

Matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Afrikan mantereelle ja myös ensimmäistä kertaa eteläiselle pallonpuoliskolle. Ohjelmassa oli paikallisten ratsastusjousiampujien tapaaminen, yhteistä treenaamista, workshoppeja, miniklinikka ja South African Open kisat! Alun perin rakkaan aviomieheni piti tulla mukaan ja vetää kahden päivän ammattilaisklinikka mutta "oli pari muuttujaa" ja lopulta olinkin siellä sitten ainoana Cozmein perheen edustajana.

Pretoria sijaitsee Johannesburgin pohjoispuolella Etelä-Afrikan pohjoisemmassa osassa, ja on melkoinen sillisalaatti uutta ja vahvaa, köyhää ja vaurasta, maaseutua ja kyliä. Maan historia on melkoisen sotaisa, ja edelleenkin maassa asuvat 11 eri heimoa tykkäävät huonoa toisistaan, ja inhoavat kollektiivisesti valkoista vähemmistöä. Tästä lisää myöhemmin, ensin heppajuttuja!

Liisana Ihmemaassa

Majoituin Jacobsin perheen heppafarmille isoon taloon joka oli kuin elokuvasta; laventelipensaiden tuoksussa kylpeviä terasseja, pieniä kauniita huoneita ja sokkeloita, villiintynyt sisäpiha joiden palmuissa kujertavat kyyhkyt herättivät joka aamu kuudelta, ja olohuoneen kupeessa oleva satulahuone. Kyllä vaan - maassa ruukataan pitää kalliit hevosvarusteet sisällä talossa. Talossa asusti neljä koiraa ja pari kissaa, hevoset laidunsivat vapaana talon isossa pihassa ja hörppivät vettä pienestä järvestä joka kuului myös tilaan.

Ensimmäisenä aamuna heräsin hyvin nukutun yön jälkeen kyyhkysten mekkalaan, tosin 11 tunnin jatkolennon jälkeen vielä hiukan tokkuraisessa tilassa, ja ystäväni Deirdre nappasi kyytiin. Ajoimme hänen tallilleen ja huomasin että koko laakso oli täynnä hevostiloja, hauskaa! Ihastelin perillä monimuotoista luontoa; melkoinen valikoima perhosia, erilaisia lintuja joista selkeästi tuhmin oli "kaakaa-lintu" mikä lie haikaran tyyppinen heppu (hadeda nimeltään), joka oli kauniin metallinhohtoinen väritykseltään mutta piti aivan järkyttävää ääntä ja kakki valtavia pommeja autojen tuulilaseihin. Ja niitä oli kaikkialla. Helmikanat tepastelivat pitkin poikin ja keräsin niiden kauniita sulkia maasta haltioituneena ja tenttasin ystävääni "mikä toi on? Entäs tuo lintu?" Paluu lapsuuteen :D

Laitoimme hänen ruunansa kyytiin ja ajoimme myös lähellä olevalle toiselle tallille, ShaTranj Mounted Archery- nimiseen paikkaan jossa on pienimuotoista arabianhevoskasvatusta. Tapasin lisää paikallisia heppatyyppejä ja sitten ryhdyimme treenaamaan radalla. Lainasin ensin ystäväni heppaa joka odotti satulointia kiltisti pikku aitauksessaan (en tajua miten ne pysyy niissä!), hän oli kiltti pikku ruunaherra, angloarabi mutta rauhallinen sellainen. Tyypin nimi oli RiffRaff eli afrikaansiksi katurotta tai jotain sinne päin. Hah. Oli hyvä pyyhkiä ruostetta ensin hitaammalla hevosella, en ole päässyt harjoittelemaan kunnolla hevosen selästä moneen kuukauteen; liki puoleen vuoteen. Olen paiskinut hommia hulluna ja hevonen on ollut saikkarilla eikä meillä ole maneesia -- kulunut talvi oli todella haastava kelien suhteen. Nyt otin vahingon takaisin ja ratsastin kuin heikkopää monta kierrosta korealaista triple shottia ja unkarilaista. Olen erityisen huono unkarilaisessa, mutta tämän hiukan hitaamman hevosen kanssa sain aika hyviäkin osumia jopa front shotista kaukaa jonka yleensä aina missaan. Radalle oli tehty ns pysyvä unkarilainen maalitorni joka oli suojattu niin hyvin joka suunnasta että sitä uskalsi ampua rennosti pelkäämättä että hukkaa kaikki nuolensa.

Paikalle kurvasi myös isäntäni Jaco joka toi mukanaan mulle lainaksi upean afrikkalaisrotuisen ruunansa Copperin. Ruuna oli risteytys boerperden eli buurinhevosen ja nooitgedachtin välillä, ja oli vahva kuin härkä. Copper oli paljon nopeampi kuin RiffRaff ja aluksi kaikki nuolet menivät taas oikealta ohi kunnes sain neljännellä kierroksella korea tripleen kaikkiin osumat 9 s ajalla, jee! Unkarilaisen treeni menikin sitten ihan päin *piiip. Mutta oli hauskaa!

Treenin jälkeen kokoonnuimme grillin ääreen. Etelä-Afrikassa grillataan eli järjestetään pikku braai liki joka ilta. Pidin pienen esitelmän ja näytin siippani Mihain tekniikkavideoita valkokankaalle ja keskustelimme tekniikoista ja historiasta. Ja toki söimme ja joimme hyviä viinejä ja tietty kylmää Flying Fishiä- paikallista shandyn tyyppistä olutjuomaa. Uni tuli nopeasti...


Ahkeraa treeniä

Seuraavana päivänä torstaina treenasimme Jacobsien tilalla, jossa myös kisat järjestettäisiin sunnuntaina. Aamu valkeni aurinkoisena ja söimme aamupalaa ulkona terassilla. Sitten porukkaa alkoi valua paikalle ja aloimme treenata, aluksi vaan kahdestaan D:n kanssa. Hän toi ruunansa ja tammansa kisapaikalle ja mä satuloin Tequilan, joka oli melko nuori kirjava friisiristeytys ori. Se oli kiltti poika mutta aika hidas Copperin jälkeen ja nuolet menivät alkuun kaikki vasemmalta ohi :'D Jossain vaiheessa alkoi sataa ja ukkostaa aivan hulluna ja evakuoiduimme hevosten kanssa kipin kapin.

Sade kesti aika pitkään mutta sillä välin vaihdoimme kuulumisia ja ajatuksia ja joimme lämmikkeeksi kuumaa vahvaa kahvia johon dippasimme perinteisiä paikallisia mausteisia korppuja. Nam.

Iltapäivällä sade taukosi mutta rata oli niin mutainen ja liukas että päädyimme vain kävelemään sitä. Treenasimme porukalla monta kierrosta unkarilaista käynnissä mikä ei itseasiassa ollut ollenkaan huono treeni! Oli hyvä tsekata kulmia ja harjoitella sitä kamalaa front shottia kaukaa, kaikessa rauhassa, hevosen selässä asento on aina kumminkin eri. Tequila oli tyytyväinen kun sen ei tarvinnut juosta ja se ehti tsiigailla tyttöjä. Paikalliset apupojat juoksivat nuolet ja aurinko tuli takaisin, ei voi moittia. Treenin jälkeen vaihdoin hevosen takaisin Copperiin ja lähdimme porukalla maastoon. Käteni vallan tärisivät innostuksesta!!

Antilooppeja ja kirkkokansaa

Tila rajoittui luonnonsuojelualueeseen jossa on ihan mieletön luonto. Heti alkutaipaleella näin kauniita pikku antilooppeja, ja valtavia kuduja! Ihmettelin 3 -4 metriä korkeita aitoja mutta syykin selvisi - kudut voivat kuulemma hypätä jopa kolmen metrin aidan yli. Näimme lauman gnu-antilooppeja vasikoineen, uskomattoman kauniita blazed buckeja (mitä lie suomeksi) ja pahkasian! Hah. Itkeä pillitin puolet kierroksesta kun olin niin onnellinen... kirahvi jäi vielä näkemättä, niitä oli kuulemma tuolla alueella. Aivan lopuksi laukkasimme täyttä vauhtia pitkin savannia. Hiukan hirvitti mitä hevoseni tuumaisi jos eteen hyppäisi joku antilooppi mutta kohta sekin ratkesi - nuori gnu lähti kuin hauki rannasta ihan vierestä mutta varmajalkainen vahva sotaratsuni ei sitä juurikaan kavahtanut. Huh!

Jalat tutisten palasin auringonlaskun kultaamalle pihamaalle ja hoidin Copperin yöpuulle. Vuorossa oli luonnollisesti braai, viini ja flying fish :p olin aivan tolkuttoman uupunut mutta koska olin juonut varmaan litran kahvia iltapäivällä, tuijottelin kattoa ja kuuntelin pimeässä yön ääniä (yksinkertaiset ikkunat) pikkutunneille saakka. Meni se niinkin.

Perjantai. Päivä alkoi reipashenkisesti laittamalla mekko päälle ja lähtemällä isäntäperheen mukana pitkäperjantaikirkkoon. Kyseessä oli jokin uusprotestanttijuttu joka ei ihan auennut ortodoksille mutta olipahan mielenkiintoista. Paikallinen kirkkokansa oli ylen ystävällistä ja mukavaa. Kailotin pääsiäisveisuja reippaasti mukana -kiva kun sanat oli heijastettu kankaalle ja vallan englanniksi eikä afrikaansiksi- oli kyllä metka mutta ihan hauska setti. Hieman pöllämystyneenä palasin talolle ja autoin päivän ohjelman valmisteluissa. Vuorossa oli ensin postal match isännälle ja eräälle toiselle joka ei voinut osallistua sunnuntaina. Unkarilainen rata sekä mamluk. Hienosti meni! Copper kiiti kotiradallaan kuin ohjus ja aloin jo aprikoida miten ihmeessä ehtisin ampua mamelukissa neljään maaliin... päätin siis kiireen vilkkaa treenata väliajat nokittamista. Taivas muuttui mustaksi mutta sade ja ukkonen pysyivät toisella puolella olevilla vuorilla.

Tynkäkisan jälkeen lähdimme taas maastoon keliä uhmaten. Isännän luotsatessa porukkaa Tequilan selästä. Emme ehtineet ratsastaa kuin pari kilometriä kun taivas repesi ja saimme melkosen ukkosen niskaamme. Johan ne ratsastuskamat ehtikin tässä hyvin kuivua... heehee. Kiirehdimme takaisin tallille ja Copper lähti hiukan lapasesta kun nahkaohjat luisuivat märkinä sormien läpi, mutta onneksi sain sen pysähtymään ennen järveä. Tosin olin likomärkä jo muutenkin että toisaalta olisiko sekään ollut niin kauheaa. Kuuma suihku oli tosi jees juttu. Ja massiivinen illallinen. Etelä-Afrikassa syödään paljon. Kasvissyöjä oli semipulassa mutta syön reissuilla kalaa, joten nälkää ei tarvinnut nähdä edes grilli-iltoina.


Kisahulinaa!

Lauantai. Heräsin pulunpieremän aikaan kun meidän piti aloittaa treenit aikaisin mutta ketään ei ollut paikalla. Tyypillistä. Söimme auringonpaisteessa runsaan aamiaisen, ja päätimme pitää pienen workshopin oman porukan kesken. Jaoimme muutaman muun ammattilaisen kanssa hevosenkoulutusvinkkejä ja juttuja miten kukin on siedättänyt hevosia eri lajeihin. Jaco kertoi tosi hyviä juttuja miten hän on totuttanut kaikki omansa sekä jouskariin, miekkaan, tent peggingiin, ison liehuvan lipun kantamiseen, sekä niiden selästä voi ampua laukasta kiväärillä. Ei huono! Tosi mielenkiintoinen miniworkshop joka antoi kaikille varmasti paljon.

Vihdoin porukkaa alkoi valua paikalle. Pidettiin palaveri, fiksattiin rataa, ja ei muuta ku hommiin. Paikalle tuli kisaan osallistuvia junioreita ja heidän vanhempiaan, sekä aloittelevia ratsastusjousiampujia. Ammuttiin ensin porukalla maasta ja annoin heille vinkkejä parempaan nokittamiseen ja erilaisten viinejen käyttöön, perusasentoon ym. Osa ampui peukulla, osa persialaisella ja osa välimeren otteella - koitin muistaa kaikki Mihain opit ja neuvoa parhaani mukaan. Ei ollut ihan helppoa hypätä siippani armaimman kenkiin joka on kuitenkin opettanut lajia liki 20 vuotta (!) ja todella taitava työssään, ja itsekin ampunut kaikilla tyyleillä ja vaikka minkälaisilla viineillä tässä vuosien aikana. Kokemus on siis melkoinen. Ihmiset kuitenkin odottivat saavansa jotain tipsejä ja tein parhaani; onneksi kaikki olivat ihan tyytyväisiä pikku settimme antiin.

Sitten heppa satulaan ja menoksi!! Treenattiin unkarilaista ja mamlukkia. Puolet porukasta jäi kierrosten välillä höpöttämään keskenään pitkiä aikoja ja juomaan ratsun selästä kahvia, mutta käytin kaiken ajan kipeästi tarvitsemaani treeniin. Juuri kun olin saanut ehkä noin 25. kierroksella ( :D ) tosi hyvän laukan mamlukkiin ja siedettävän unkarilaiseen, ajattelin lopettaa siltä päivältä ja viedä heppa huilaamaan ja syödä vihdoin lounasta. Jengi keksi että pidetään kenraaliharjoituskisa! Ohnoes. Olin tosi väsynyt ja nälkäinen ja kaikkeni antanut jo jo valmiiksi mutta mikäettei. Luonnollisesti sama kuin on tapahtunut jo vuoden verran tapahtui nytkin- kisatilanteessa sohlasin kaiken enkä osunut juuri mihinkään. Niinpä tietysti. Sikäli se mamluk rata on hauska että tekemistä piisaa. Ensin front shot, sitten maahan, off side shot ja vielä back shot. Nopealla ratsulla tulee kiire! Tulokseni oli aivan luokaton ja menin rallin jälkeen potkimaan kiviä takapihalle ja kiroilemaan lukuisilla kielillä. Odotin kauhunsekaisin tuntein seuraavan päivän kisoja. Treeneissä pystyin ampumaan kuudella perättäisellä laukalla 55 pistettä, mikä on sekin vähän mutta ihan ok - mutta kisatilanteessa vain surkeat 22. Nice....

Onneksi illalla meillä oli "war feast" joka oli varsin hauskaa. Grillasimme (yllättäen) nuotion ääressä ja teimme itsellemme sotamaalaukset. Ja tietysti joimme viiniä ja lentäviä kaloja. Vaihdoimme lahjoja ja kerroimme tarinoita. Tähtitaivas oli kuulas ja kylmä, iso kuu nousi savannin takaa. Mahtava hetki jakaa tämän "heimon" kanssa.

Sunnuntai. Kisapäivä. Perkuleen hermot sutkuttivat jo aamusta. Heräsin viideltä silmät lautasen kokoisina ja päätin etten ainakaan juo tänään kahvia. Hiivin vielä nukkuvassa talossa puputtaen pientä aamupalaa ja kertasin mielessäni strategiaani. Ratsastin vasta toisessa ryhmässä joten aikaa oli. Kävin tervehtimässä sotaratsuani joka näytti poikkeuksellisen huolestuneelta (hän on muutenkin aina perin vakava) ja ihmetteli hiukan kotitalliin tupsahtanutta vilskettä.

Eka ryhmä suoritti koitoksensa, ja oli aika hakea sotaratsu alle ja vetää syvään henkeä... kaikesta valmistautumisesta huolimatta ryssin jälleen kaiken enkä osannut enää edes nokittaa, löin jalkani radan tolppaan ja tiputin nuolia ym perin alkeellista. Vedin 5 rallia nollilla missaten useamman taulun vain parilla sentillä ja vasta viimeisellä osuin keskitauluun napakympin. Ratsuni oli sitäluokkaa nopea että jos olisin osunut joka kerta vaan siihen yhteen tauluun olisin ollut kisassa toinen ;'D nyt olin toki ihan häntäpäässä. Mamluk ei ollut yhtään sen parempi vaikka treeneissä se meni hienosti. Vetäisin yhden napakympin ja kaikki muut ohi enemmän tai vähemmän täpärästi. Ai että miten syletti! Väliaikaohjelmana oli pukuratsastus ja 2 kierrosta korean single shottia. Pelkäsin että sekin jää "single shitiksi" vaan ei! Toki koska kyseessä ei ollut postal match, vaan hupikisa, rokkasin ja olin kolmas (3 parasta oli vain yhden pisteen sisällä!) hah! Balsamia haavoille.
Kaikenkaikkiaan päivä oli toki hyvin antoisa, tutustuin ihmisiin ja sääkin suosi, joten ei voi valittaa vaikka oma tulos oli niin säälittävä etten halunnut moista julkaistavan koko postal matchissa. Niin enkä hukannut yhtään nuolta! Saavutus sekin!

Olin niin iloinen ystäväni D:n puolesta - hän voitti koko tournamentin! Girl power!

Kaikki olivat super väsyneitä tämän rutistuksen jälkeen ja menin nukkumaan jo kahdeksalta illalla, kun olisin jo tarvinnut tulitikut silmäluomiin. Voi että miten makoisalta tuntui heittäytyä lämpimien vilttien alle pitkälleen kun koko ruoto oli kuin junan alle jääneellä, jalat rakoilla ja sormet mustana. "Lajin helppous viehättää" vai mitenkä se oli

Ystäviä, maastolaukkoja, ja sushia

Maanantai. Kävelin aamulla kuin ankka ja ähkin laittaessani kengät jalkaan, mutta parin buranan jälkeen sain roudattua kamoja autoon ilman irvistystä. Ajoimme pari heppaa kopilla D:n luo, Polish trackia varten. Jee! Rakensimme radan valmiiksi ja lämppäsin Tequilaa. Jaco ratsasti "kisan" sillä ja mä jaoin pikkurotan D:n kanssa. Oltiin vaan neljästään, mukaan liittyi myös D:n mies joka ratsasti tuulennopeaa pientä tammaa. Tämä tamma onkin erispesiaali. Paikallista boarperd rotua, kivikovat kaviot, hyvä rehunkäyttäjä, vahva kuin härkä, nopea kuin gepardi ja aivan umpikaheli ratsastaa. Tamma oli jo iäkäs mutta ikä ei hiljentänyt sitä pätkääkään. Nostin todella hattua että herra omistaja pystyi ratsastamaan sitä etenkin tuolla maastoradalla ampuen aika kiitettäviä tuloksia.

Ratsastimme radan kolme kertaa, tulimme välissä alas ja haimme nuolemme maaleista ja maalien vierestä, heh. Ekan rundin menin hiljaa ja sain hyvin osumia, toka ralli meni aivan käteen, kolmas oli tosi hyvä! Oli ihan älyttömän hauskaa. Tosi monipuolisia maaleja: oli front ja back shottia, off sidea, alaspäin ja ylöspäin, pieniä maaleja ja vaikka mitä. Videolinkki mun faceseinältä: kuvasin kypäräkameralla. VIDEO

Kolmen kierroksen jälkeen nautimme pikaisen lounaan kannonnokassa napostellen juustoa ja papaijaa, ja tietysti hiukan kylmää Flying Fishiä. Sitten lähdimme D:n kanssa pikaiselle maastoreissulle, ratsastin edelleen RiffRaffia ja D otti oman nuoren tammansa, jolla on vielä varsa alla. Meillä oli vähän kiire, kun piti olla valmiina siistinä ja kammattuna kuudelta illalla keskustassa nauttimassa sushi-illallista porukalla, joten menimme sitten kymmenen kilsan lenkin pääosin laukalla :'D Jalat oli aivan muusina jo muutenkin ja selkää jomotti, mutta ai että oli hauskaa. Ei menty kauhean kovaa, ehdin nauttia maisemista, ja laukkailimme rinnakkain pitkin savannia letkeää keinutuolilaukkaa pitkin ohjin. Ei nähty kauheasti eläimiä, jokunen hyppyantilooppi ja kudu, mutta tosi mageet maisemat ja ihan käsittämätön biodiversiteetti kasvillisuuden suhteen. Erilaisten puiden ja pensaiden ohella siellä kasvoi elefanttiheinää, kaikenlaisia outoja kasveja, aloeta, kaktuksia, erilaisia kukkia, vaikka mitä mehikasveja... Tosi mielenkiintoista!

Jalat tutisten raahauduin erittäin pikaiseen suihkuun (tiedättehän sen tunteen jossa koko kroppa on niin rakoilla että suihkuun meneminen jo suorastaan pelottaa) ja lainasin D:ltä vaatteita illaksi; säästimme aikaa kun ei tarvinnut ajella Jacobsien talon kautta jossa mun kaikki kamat oli. Onneksi olimme aika lailla saman kokoiset. Sitten ajoimme tukka putkella keskustaan isoon ostoskeskukseen jossa tapasimme muun jengin. Hyvä että tunnisti kun kaikki oli "siviilit" päällä, eikä kukaan haissut hevosenkakalta. Söimme herkullista seafoodia ja juttelimme niitä näitä, pidimme juhlallisia puheita ja itkeä tihrustimme, oli viimeinen ilta siellä. Ihana ilta. Ihania ihmisiä. Pitkien ja hartaiden jäähyväisten jälkeen kaaduin petiin koko kroppa niin kipeänä etten varmaan kääntänyt kertaakaan kylkeä yön aikana.

Haukkoja ja muotikuvia

Tiistai. Viimeinen päivä Pretoriassa. Heräsin haikein tunnelmin todella aikaisin hadeda- lintujen kaakatukseen ja aloin pakata kapsäkkejäni. Meillä oli aamulla muotikuvaus talon omistajan rouvan muotiliikkeeseen, ja käytimme hänen kaunista mustaa tammaansa Lady Hawkia apuna. Valitsimme kolme asukokonaisuutta, nappasimme mukaan kamerat ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Olimme supertehokkaita ja saimme homman taputeltua tunnissa kaikkien vaatteiden vaihtoineen, jee! Lady Hawk oli yhteistyöhaluinen ja kiltti mallityttö, mutta pelkäsi hiukan viimeisen asun pitkää helmaa, joka kosketti hänen hyvinmuodostunutta takapuoltaan. Lady käveli vinossa silmät killillään mutta rentoutui hetken päästä. Saimme kuviin myös talon huskyn, joka oli varsinainen persoona. Olipa kiva setti, vaihteeksi jotain tyttömäistä! :D

Kuvauksen jälkeen lähdimme tapaamaan erästä haukkametsästäjää, jonka kanssa Jacobsit olivat järjestäneet treffit kun kuulivat että olen kiinnostunut aiheesta. Ajoimme keskelle ei mitään, ja vihdoin pienen tien päässä oli iso talo ja hevostallit. Pihalla oli useampia lintuaitauksia. Paikan omistaja oli varsin mukava eläkeläismies joka harrasti haukalla metsästystä, ja esitteli lintujaan. Hänellä oli mm kaksi kanahaukkaa, sekä todella upea Harrisonin haukka, joka oli tuotu vallan USAsta asti. Ihan sairaan hieno iso naaras! En voinut ottaa sitä käteeni koska haukka ei ollut tottunut vieraisiin, mutta se oli silti hieno tyyppi nähdä läheltä. Ehdimme olla paikalla vain lyhyesti mutta hän kertoili linnuistaan ja toivotti tervetulleeksi uudestaan paremmalla ajalla jolloin voisimme lennättää niitä savannilla. Siistiä! Sain istutettua myös isäntäperheeseen haukkakuumeen, saa nähdä onko heillä sama harrastus kun palaamme syyskuussa, hahah.

Kävimme vielä lopuksi syömässä kivassa kahvilassa täytettyjä lettuja ja kylmää inkiväärijuomaa. Ihan kuin Viisikossa konsanaan. Taskusta ei tosin löytynyt suklaata, se olisi sulanut; viimeisenä päivänä aurinko helli meitä 26 asteen lämmöllä ja sinisellä taivaalla. Sitten olikin jo aika survoa kaikki loput tuliaiset ja lahjat kassiin ja suunnata Johannesburgin lentokentälle ja kohti koti-Suomea.


Muita huomioita...

Oli tosi magea nähdä se yhteistyön henki ja perheen tuntu, minkä MAASA (Mounted Archery Association of South Africa) oli saanut tuolla Pretoriassa aikaan. Maassa oli jo ennestään yksi ratsastusjousiammuntakerho etelässä Cape Townissa, mutta siellä puuhattiin vain ja ainoastaan unkarilaista rataa ja tyyliä, joten varsinaista kilpailuasetelmaa ei sikäli ollut. MAASAlaiset treenasivat myös tent peggingiä, miekkailua, hevosen selästä tuliaseilla ampumista ja vetivät show- ja demoesityksiä myös ilman satulaa, kaulanarulla ja vaikka mitä. Siistiä! Yhteishenki oli vahva ja kaikki halusivat parasta lajille - erimielisyydet unohdettiin yhteisen hyvän eteen. Aivan ihanaa porukkaa kertakaikkiaan.

Etelä-Afrikka oli muuten aika hurja paikka, jonka turvallisuustaso vaihtelee kovasti paikkakunnasta riippuen. Läheinen Johannesburg on surullisen kuuluisa väkivaltarikoksistaan, ja rasismi elää ja potkii voimakkaasti koko maassa. Myös tavoilla jotka eivät tule meidän uutisiin - eri afrikkalaiset heimot inhoavat toisiaan ja kollektiivisesti valkoisia, joten tilanne on aika monimutkainen. Maalla on ollut melko verinen historia ja nykytilannekin on heikko.

Ote Wikipediasta: "79,2 % eteläafrikkalaisista on mustia, jotka jakautuvat useisiin eri kansoihin ja heimoihin. Valkoiset, joita on 8,9 % (n. 4,6 miljoonaa), ovat lähinnä hollantilaisten, ranskalaisten, saksalaisten ja brittien siirtolaisten jälkeläisiä. Valkoisista puhuu äidinkielenään afrikaansia yli 2,7 miljoonaa (n. 61 % valkoisista). Sekarotuisiin kuuluu 8,9 % värillisiin, jotka ovat 1600–1800-luvuilla maahaan tuotujen orjien, alkuperäisten xhosien ja hollantilaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. Aasialaiset ovat pääasiassa intialaisten sokeriplantaaseille tuotujen työläisten jälkeläisiä, ja heitä on 2,5 % lähinnä KwaZulu-Natalin provinssissa ja nykyisin entistä enemmän Pretoria-Johannesburgin alueella Gautengin provinsissa. Rotuluokkansa ilmoittamatta jättäneitä on 0,5 %.[60] Suurimmat mustat kansat ovat zulut (21 %), xhosat (17 %) ja sothot (15 %).[61]

Vaikka rotuerottelun aika maassa päättyi 1990-luvun alkupuolella, on se jättänyt vahvan jäljen maan väestöön. Työn ja tulojen kuten myös väestön etninen rakenne ja asuinalueet noudattavat edelleen pitkälti apartheidin aikaisia rajoja."

Maan rikollisuustilastot ovat karseita, kuin myös HIV-tilastot. Jopa 21% aikuisväestöstä on HIV-positiivisia. Joka viides! Valkoinen vähemmistö on aika ahtaalla monessa paikassa, ja rajaa eri väestöryhmien välillä on vaikea kuroa kiinni. Yleiset koulut ovat aika luokattomia (pun intented) ja yleisen koulujärjestelmän käyneet pysyvät yleensä köyhyysloukussa vailla jatkomahdollisuuksia.

Etelä-Afrikka oli jo luokiteltu ns "first world" maaksi aikoinaan mutta sen talous on sittemmin syöksynyt melkoiseen kierteeseen. Nykyisin aika iso osa maata on melkoista kehitysmaata. Inflaatio on ihan valtava. Nykyinen herra presidentti on kiinnostunut enemmän omasta tilipussistaan ja pimeistä busineksistaan, kuin maansa nostamisesta jälleen taloudellisesti siedettävälle tasolle. Ei oo helppo tilanne!

Parasta Etelä-Afrikassa on sen luonto, joka on ihan uskomaton. Maassa on muutama aika hieno luonnonpuisto, ja monessa paikassa mahdollista vielä nähdä luonnonvarainen "big 5"; elefantti, leijona, vesipuhveli, leopardi ja sarvikuono.

Tuskin maltan odottaa pääseväni sinne takaisin syyskuussa!! VIDEO kooste reissusta :)

Teksti Katariina Cozmei

Kuvat Katariina Cozmei, Jaco Jacobs, Deirdre Janse Van Rensburg, Diane Horn