Sancak Beyi, Kayseri Turkki 7/2017

Lentelin jo viidettä kertaa Turkkiin ratsastusjousiammunnan merkeissä, tällä kertaa Anatolian keskiosiin Kayseriin, joka sijaitsee maagisen Kappadokian alueella. Kävin Kappadokiassa kaksi vuotta sitten jolloin esiinnyin equestrian martial arts showssa yhdessä nykyisen aviomieheni Mihai Cozmein kera.

Tällä kertaa vuorossa oli Sancak Beyi- niminen kansainvälinen kutsukilpailu Kayserin kaupungissa. Saavuimme paikalle Istanbulin ripeän juoksuvaihdon kautta torstai-iltana, ja riemukkaan jälleennäkemisen jälkeen söimme porukalla herkullista illallista Kayserin ratsastusjousiammuntakerhon tallilla. Olipahan hieno paikka vuoristossa, illan viiletessä tuuli tyyntyi ja lähes täysi kuu nousi vuortenhuippujen takaa valaisten muuten niin hiljaisen ja rauhallisen tienoon maagisella valolla. Uu. Kaksi vuorista näytti päivänvalossa muuten aika vitsikkäältä, vai mitä sanotte näistä? :'D



Perjantaina alkoi sitten action. Aamupalan jälkeen ajelimme bussikuljetuksella kisapaikalle, joka oli Erciyesin yliopiston eläinlääketieteellisen koulukunnan pihamaalla olevalla yliopiston hevosurheilukentällä (!). Yliopisto on saanut nimensä taustalla siintävästä Erciyes -vuoresta, joka on Turkin toiseksi korkein vuori, melkein 4000 metrin korkuinen nukkuva tulivuori. Paikalle oli roudattu katsomot ja systeemit, sekä väliaikaispilttuut hevosille telttakatoksen kera. Hevosia oli yhteensä 25, ja ne oli jaettu jo etukäteen osallistujille, mikä on aika hyvä systeemi. Tosin hevosta saisi vielä vaihtaa jos sitä ei kertakaikkiaan halua.



Mulle oli laitettu 8 vuotias arabiori nimeltä Gentleman, joka saapui vaappuvalla rekalla yhdessä muutaman muun hevosen kera. Ori oli kiltin oloinen ja söpö naamastaan, lupasi hyvää... ja olikin. Ainoastaan yksi juttu piti muistaa; ori oli hiukan telonut takajalkojaan ja vaati pitkän verryttelyn, ettei se kompuroisi. Sävähdin hiukan tämän kuullessani koska olin juuri muutama viikko sitten vetänyt voltit Almalla meillä kotona laukasta, ja oikea olkapääni oli vihoitellut siitä saakka. Eih, ei taas kaatuvia hevosia, ajattelin mielessäni ja lähdin tekemään piiiitkäää verryttelyä, heh. Kävelin ympäriinsä ja yritin saada jotain suhdetta ratsuuni, tutkien miten se toimii ja käyttäytyy. Gentleman oli nimensä mukaisesti kiltti poika, herkkä, viisaan oloinen ja piti itsestään huolta eikä tyhmäillyt. Se oli yllättävän hyvin ratsastettu ja kuunteli painoapuja, kääntyi helposti ja oli hyvin rohkean oloinen. Jes! Saimme testata hevosia radalla ilman ampumista, ja olin positiivisesti yllättynyt miten ratsuni toimi radalla. Sen laukka oli hitaan näköistä ja vaivatonta, mutta todellisuudessa se meni aika kovaa; askel venyi pitkäksi maata pitkin ja oli taloudellinen, kun monella hevosella polvi nousee tarpeettoman korkealle jolloin laukka ei ole niin taloudellista eikä matkaavoittavaa per askel. Nautin menosta ja odotin jo innolla iltapäivän uutta testikierrosta, jolloin saisimme kaikki ampua kolme kierrosta mamlukkia (=turkkilainen tyyli: front shot, back shot ja sideshot) hevosillamme.



Mihai sai varsin metkan hevosen jonka nimi oli Sivasli: nuori voimaa uhkuva todella komea ilmestys, ori niinkuin kaikki muutkin, mutta ori joka suorastaan tihkui voimaa ja testosteronia. Se mylvi ja tanssi pilttuussaan ja veti aasinpotkuja ja rempoi naruissa, ai kauhea olisin varmaan kuollut jos olisin joutunut menemään sillä hehheh. Omistaja näytti sitä ensin itse ja ori tanssi ja veti kaikenlaisia muuveja ja oli radalla todella magean näköinen, ihan käsittämätön laukka - pitkä lentävä askel kuin gepardilla, koko hevonen oli laukassa suorastaan "poetry in motion". Huh! Kiva ihailla etäällä. Mihai on kuitenkin todella taitava ratsastaja ja handlasi hevosen hienosti, ei provosoinut sitä mutta oli selkeä ja jämpti ja reilu. Pelkäsin hiukan aluksi hänen puolestaan mutta kun näin miten hän saa hevosen tosi hienosti rentoutumaan ja kuuntelemaan, pelkoni hälveni.



Lounas tuotiin paikalle pakulla, hevosetkin saivat porkkanoita ja omenoita. Syötin ja juotin samalla ratsuani, ja vähän muidenkin ratsuja - vesihuolto pelaa usein hiukan laiskasti, ja useat hevoset olivat niin janoisia että ne hirnuivat perääni kun näkivät minun kulkevan vesiämpäri kädessä. Pakkohan niille oli antaa kulaus jos toinenkin, pienet reppanat kovassa helteessä ja paahteessa. Keli ei onneksi ollut ihan niin kuuma kuin se oli ollut edellisellä viikolla - yli 40 astetta! Nyt Kayserissa oli "vain" noin 32 astetta, ja vuorilla alati puhaltava tuuli piti ilman siedettävänä, tosin pölyisenä. Keski-Anatolian vuoristoseudulla on hyvin kuivaa, ja jo keskipäivällä huuleni olivat aivan palaneet vaikka laitoin niihin suojaa, silmät täynnä pölyä ja hampaat nirskuivat hiekasta. Lounastauko venyi koska oli perjantai ja suurin osa paikallisista lähti moskeijaan, ja käytimme tauon hyväksemme torkkumalla yksinäisten puiden varjossa ja seuraamalla hassuja pieniä siiseleitä, jotka olivat valloittaneet koko suuren ratsastusalueen laitamat. Kuoppia piti varoa tarkoin, ettei loukannut hevosen jalkoja jos käveli alueen reunamilla. Siiselit olivat niin söpöjä! Ja höpsöjä. Jos jäi kolojen lähelle hiljaa istuskelemaan, ne tulivat aika lähelle ihan parin metrin päähän uteliaana tutkimaan hassua vierailijaa. Niin että höpsönä pitäminen oli varmasti aika molemminpuolista...



Iltapäivällä satuloimme ratsumme uudelleen ja karautimme ryhmä kerrallaan verkan jälkeen kolme kierrosta mamlukkia koemielessä. Ajanotto ei pelannut vielä joten kenelläkään ei ollut hajuakaan ajasta, mutta kaikki näyttivät melko nopsajalkaisilta. Oma ratsuni alkoi hiukan keittää innostuksissaan ja lähti radalle kuin raketti, mutta oli silti aika helppo saada hidastamaan radan jälkeen, alue oli rakennettu niin että ratsun pystyi kääntämään isolle kaarelle jolloin se oli helpompi pysäyttää. Osuin melko huonosti tauluihin mutta sentään ekaan tauluun joka kerta, joka antoi hiukan toivoa viikonlopun kisaan. Paikalla oli pientä hässäkkää, eräs hevonen lähti kisaajalta täysin lapasesta ja karkasi ulos avoimesta portista yliopiston parkkipaikalle, onneksi kuski ei pudonnut asfaltille... muutoin kaikki sujui aika mutkattomasti, ja ihmiset olivat pääosin tyytyväisiä saamiinsa hevosiin.



Oli aika suunnata illalliselle, joka oli katettu hevoskeskuksen tilavalle sisäpihalle. Ahdoimme navat täyteen ruokaa ja kerroimme tyhmiä vitsejä, ja yllättävää kyllä palelimme! Auringon laskettua vuorilla puhalsi kylmä viima, ja kääriydyimme ilolla tarjottuihin viltteihin. Lämpötilan muutos päivän ja yön välillä oli todella merkittävä.

Lauantaiaamuna pukeuduimme kisa-asuihimme - Turkissa historiallinen asu on pakollinen, mukaanlukien jonkinlainen hattu. Naiset saavat tästä poikkeuksen, eikä tarvi pitää hattua päässä. Minulla on kypärähattu, jossa on kevytkypärä alla ja hattu päällä :D Sopii hyvin historialliseen asuun, ja samalla suojaa päätä. Tosin en saa muutenkaan pudota, kaularankani on sen verran kulunut ja risa että putoaminen aiheuttaisi turhan suuria riskejä. Eihän sitä koskaan voi tietää jos hevonen vaikka kompastuu, kuten kävi juuri muutama viikko sitten oman hevoseni Alman kanssa joka kaatui laukasta, mutta yritän välttää liian vaarallisia hevosia ja typeriä tilanteita juurikin sen takia että tiedostan oman kehoni rajoitukset. Ihan sama jos joku pitää minua siinä kohtaa arkana tai huonona - mieluummin ihmisten naureskelu kuin halvaantuminen tai muu pysyvä vakava vammautuminen, jos sen vaan voi välttää perustuen kokemukseen, omien rajojen tuntemukseen ja oman kehon rajoitusten hyväksymiseen.

Ratsastimme Mihain kanssa molemmat ryhmässä 3/4, hevoseni omistaja ratsasti ekassa ryhmässä. Päivä kuitenkin alkoi lippuparaatilla joka oli kisan ainoa "showosio"; tämä kisa oli ensimmäinen kansainvälinen kisa ikinä Turkissa joka oli puhtaasti kilpailu ilman mitään showjuttuja tai festivaalia. No mutta oli miten oli hevosen omistaja joka kisasi ensin ei puhunut kauheasti englantia ja yritti ottaa multa hevosta väkisin; koitin selittää että eiku meillä on ensin se lippuparaati ja sitten vasta alkaa ryhmän 1 verryttely. Pantomiimiesityksen ja piirtämisen jälkeen olimme yhtä mieltä asiasta ja sain käteeni Suomen lipun jota kernaasti kannan leveä hymy naamalla! Kuinka komeana se liehuikaan navakassa tuulessa, vallan laukkasin vuorollani riviin yleisön eteen lipun lepattaessa niin kovin että jouduin pitämään tosi tiukasti lippukepistä kiinni. Olisikin ollut noloa lähteä lepattavan lipun mukana satulasta, hahah.



Avajaispuheen jälkeen kisat alkoivat. Ihan ensimmäisenä ratsastimme qabaqin, jossa ammutaan ensin todella pieni maali nimeltä kikaç maahan taaksepäin, ja sen jälkeen napataan viinestä tylppä nuoli fluflu-sulilla ja ammutaan ylöspäin qabaq-maaliin. Olen tässä aika kökkö kun sitä tulee niin vähän harjoiteltua, mutta osuin pari kertaa siihen pikku maaliin mutta en yhtään kertaa perhana vieköön qabaqiin... noh, enpä ollut ainoa, moni jäi nollille. Qabaqista ei saa siis pisteitä jos osuu vaan siihen pikkumaaliin, mutta ei itse qabaq-maaliin. Sitten meillä oli tauko, ja iltapäivällä homma jatkui uudella radalla, turkkilaisella double shotilla. Yleensä double shotissa on ensin etuviistoon ammuttava maali ja sitten jonkun matkan päässä takaviistoon ammuttava. Nyt maalit oli sijoiteltu siten, että ensin ammuttiin etuviistoon oleva maali joka oli kauempana radalla ja sitten takaviistoon! Tämä pakotti ampumaan ekan kauempaa jotta ehti ampua vielä siihen toiseenkin. Säännöt sanoivat että aikapisteitä ei saa ellei osu molempiin. Silti aika monet paikalliset eivät edes yrittäneet osua molempiin vaan ampuivat läheltä ekaan ja sitten painelivat täyttä höökää... yllättäen tulosten selvittyä vasta paljon myöhemmin kävi ilmi että säännöt olivat muuttuneet kisan aikana, hupsista. No, sillä saatiin hyvin paikalliset kärkisijoille. Enivei rata oli todella vaikea, ja harva osui molempiin maaleihin jotka olivat pieniä, 60 sentin halkaisijalla olevia pyöreitä tauluja noin ihmisen pään korkeudella kepin nokassa. Taustalla ei ollut mitään paaleja, nuoliverkkoja tms joten taulut olivat myös psykologisesti jollain tavalla vaikeita. Osuin kahdesti ekaan tauluun neljästä kierroksesta, johon oli pakko olla jollain tasolla tyytyväinen. Moni ei osunut mihinkään, mutta sai näemmä silti aikapisteet joka jäi vähän kaivelemaan mutta no, treenaamaan sinne mentiin lähinnä, samapa tuo. Olin itse ihan iloinen päivän saldoon vaikka tuloslistalla olinkin täten aika häntäpäässä.



Heppa toimi hyvin ensimmäiset kierrokset kunnes sille yhtäkkiä riitti. Qabaqiin piti lähteä "nocked-in" eli nuoli valmiiksi jänteelle laitettuna, koska ekaan maaliin ammuttiin terävä nuoli ja tokaan tylppä, ettei nuolet mene sekaisin. Noh jos lähtee valmiiksi nokitettuna, ei käytännössä pysty handlaamaan hevosta kuin toisella kädellä - hevoset myös oppivat tämän ja keksivät kaikenlaista venkoilua ennen lähtöä. Ratsuni päätti lähteä tallialueelle hyvin päättäväisesti ja jouduin häpeäkseni oikein pyytämään apua että joku talutti meidät radan alun lähelle, josta sain sen kyllä hyvin sitten itse radalle kun meidän vuoro tuli. Tai näin kuvittelin... hevonen laukkasi taluttajan ympäri ja oli itseasiassa melko hankala pysyä kyydissä kun hevonen teki taluttajan ympärillä vaikka mitä muuveja. Noh päästiin kuitenkin miljoonan ympyrän jälkeen koko ajan eteenpäin hivuttautumalla sinne radan alun lähelle ja heppa kävi jo niin kuumana että se lähti kuin raketti radalle eikä meinannut ihan helposti pysähtyä radan jälkeen, voi toista... onneksi se oli jo vähän rauhoittunut sitten iltapäivän rientoihin ja keksin systeemin miten saan sen rauhassa radan alkuun, piti kävellä toista reittiä ja pysähtyä aina samaan paikkaan, ei saanut liikkua, puhua, edes hengittää vaan levitoida hiljaa siellä satulassa kunnes oli oma vuoro :D Monet hevoset olivat oppineet nimensä, ja aina kun se kuuli nimensä sanottavan, se heräsi ja lähti väkisin pönkemään radalle, hihih. Metka eläin.



Valuimme kaikki hikisinä ja pölyisinä takaisin majoituspaikkaan ja säntäsimme suihkuun. Illalla oli taas fiini illallinen ja hieman palelua, tosin osasin jo varautua tällä kertaa pitkähihaisella paidalla ja villapuserolla. Niin se keli muuttuu vuoristossa päivän +35 asteesta yön palelu-lukemiin! Illalla julkistettiin tulokset kahdesta ekasta osakokeesta, tuloslista herätti vähän mutinaa mutta ilta jatkui kuitenkin ihan kivoissa merkeissä. Meillä oli elävää musiikkiakin vallan, ja jatkoimme hyväksi havaituilla väsyneiden vitsien saralla...



Sunnuntaina saimme nukkua vähän pidempään ja kisat alkoivat vasta kello 11. Lorvin aamulla kisapaikalla siiseleiden elämää puun varjosta tarkkaillen ja join teetä joka mukavasti lievitti pölyn ja kuumuuden karhentamaa kurkkua. Ehdin käydä katsomassa ekan ryhmän radat, ja todistamassa metkaa pikku trombia joka pyyhkäisi kisa-alueen yli viskaten ilmaan kaikki roskat ja irtotavarat hevosten juomaämpäreitä myöden. Jos joku ei vielä ollut hiekkapölyn kuorruttama ennen tuota, sen jälkeen oli. Hieman jännitti miten ratsuni käyttäytyisi tänään, mutta luulin oppineeni jo miten sitä kannattaa handlata. Lähdin reippain mielin satuloimaan sitä tauon jälkeen, vuorossa oli kuusi rundia mamluk-rataa, jossa siis oli tosiaan ensin etuviistoon tuleva maali, sitten takaviistoon ja lopuksi hiukan etäämmällä radasta oleva sivulaukaus.



Lämmittelyssä hevonen tuntui ihan hyvältä, mutta homman keskeydyttyä rukoushetkeen se alkoi taas kikkailla ja hermostua. Yritin kaikenlaisia hyväksi tuntemiani konsteja mutta ei, hän oli päättänyt että nyt tämä pelleily riitti, jos ei mitään tapahdu hän lähtee himaan. Screw you guys I'm going home jep jep. Sain sen levitointiratsastuksella (ei liikuta, ei kosketa hevoseen, ei edes hengitetä....) lampsimaan toiselle puolelle rataa olevalle katokselle jonne näin sen omistajansakin kanssa jääneen. Sinne se jäikin nököttämään pää varjossa, mutta taas sama juttu kun se kuuli nimensä se heräsi nukuksistaan ja lähti puoliväkisin radan alkua kohti.

Eka rundi meni tosi hyvin ja osuin ihmeekseni sekä ekaan että tokaan tauluun yleisön hurratessa, ja siitä hämmästyneenä vetäisinkin sitten tosi kehnosti seuraavat kierrokset, en osunut sen jälkeen enää kuin yhteen tauluun. Arrrrgh miten ärsyttävää! Korjasin milloin oikealle ja milloin vasemmalle ja milloin ylös tai alas, ja kaikki meni tyyliin sentillä ohitse. Voi että miten otti päähän. No, oli silti hauskaa, ja sain pysyttyä väleissä ratsuni kanssa, joka oli näistä radoista nyt kaikista vauhdikkaimmillaan pistellen 100 metrin radan aina kahdeksan sekunnin pintaan. Oli kiva huomata että silti sain nokitettua kolmeen tauluun kaikilla radoilla ilman ongelmia melko kovasta vauhdista ja lähellä toisiaan olevista tauluista huolimatta ja pää pysyi kasassa loppuun asti vaikka osumia tulikin vähän ekan hyvän radan jälkeen. Radan alussa oli aikaa nokittaa ihan hyvin ennen ekaa taulua joten en lähtenyt nocked-in kun se ei kerta tällä radalla ollut millään lailla pakollista, ja hevonen olikin näin paljon helpompi hanskata. Kun katsoin itsestäni otettuja kuvia ja videoita, näin että asentoni on koko ajan parempi ja parempi, mutta veto jää helposti vielä vähän liian lyhyeksi. Jouseni maksimiveto on muutenkin vain 28", mutta en vedä sitä ns loppuun radalla vaan jää vielä tuuma vetämättä, joka myös toki vaikuttaa nuolen lentorataan. Paljon hyvää, mutta toooosi paljon vielä vaan korjattavaa. Jäi kaikesta huolimatta hyvä fiilis!



Päivän aikana oli taas pientä hässäkkää, yksi hevonen kaatui ennen radalle menoa kun se pyöri kuin puolukka persiissä niin kauan että menetti jalansijansa, onneksi ratsastajalle ei käynyt mitenkään. Mihain ratsu potkaisi yhtä hevosenhoitajaa rintakehään aasinpotkulla yrittäessään potkaista pilttuustaan toista hevosta, huhhuh. Hirmu tuuri ettei luita murtunut tai mennyt rintakehä sisälle... tyyppi selvisi vaan mojovalla ruhjeella, kävi kyllä sairaalassa tarkistuttamassa luunsa. Onneksi koko viikonlopun aikana kukaan ei pudonnut eikä muutenkaan telonut itseään sen kummemmin, vaikka välillä oli menoa ja meininkiä paikalliseen tyyliin.



Vuorossa oli palkintojenjako. Qabaqin palkinnot putsasivat paikalliset, double shotissa unkarilainen Christoph Nemethy oli hienosti toinen ja pääkokeen eli Mamlukin voitti rakas siippani Mihai Cozmei! Oujee. Kokonaiskisan voitti taas Turkin edustaja. Iloisen palkintojenjaon ja melko monen yhteisselfien, yleisön kättelyn ja vaikka minkä jälkeen lähdimme hotellin kautta vielä viimeiselle yhteiselle illalliselle, joka jatkui pikku jatkoilla hotellissa. Kyllä meillä oli mukavaa hah.





Muut lähtivät seuraavana päivänä lentelemään takaisin koteihinsa mutta meillä oli lento vasta tiistaina kun en saanut maanantaille järkeviä lentoja, joten saimme nauttia yhdestä ylimääräisestä lomapäivästä, ooh ihanaa! Olimme niin väsyneitä ettemme jaksaneet lähteä oikein mihinkään, nukuimme melkein koko päivän, kävimme taksilla läheisen Talasin kylässä torilla ostamassa hedelmiä ja juustoa lounaaksi ja pienellä kierroksella Talasin vanhassa osassa. Illalla nautimme vielä pienen illallisen tuttujen kanssa, muutama oli jäänytkin vielä mestoille kun heidän koneensa oli kääntynyt takaisin moottorivian iskettyä. Hyi kamala, onneksi ei ollut sattunut mitään siinä, puistattava ajatus että lentokone alkaa sakkaamaan kesken lennon ja joudutaan palaamaan riprap takaisin lähtöpisteeseen.

Koneet onneksi toimivat ja palasimme Suomeen ehjin nahoin :D Seuraavaa reissua odotellessa... silloin lähdemmekin Kazakhstaniin World Expon yhteydessä olevaan kisaan Astanaan. Melko jännittävää.

Teksti Katariina Cozmei

Kuvat Katariina Cozmei, Mihaela Trukanova, Seyit Tekcan, Ahmat Topaloglu

EM-kisat Ranskassa 2017

Olen näemmä ottanut tavaksi viime vuosina viettää juhannusta jossain muissa maissa - kaksi vuotta sitten olin Iranissa, viime vuonna Ruotsissa Hunt Trackilla ja tällä kertaa Ranskan maaseudulla.

Sain kunnian olla osana Suomen joukkueen ratsastusjousiammuntatiimiä EM-kisoissa helteisessä Lamotte-Beuvronissa, joka sijaitsee noin 200 kilometriä Pariisista etelään. Tupsahdimme tiimimme kera Pariisiin keskiviikkoaamuna, ja suuntasimme vuokra-autoilla läpi mutkaisten liittymien ja vauhdikkaiden moottoriteiden pieneen Lamotte-Beuvronin kaupunkiin. Kaupunki on muuten aika pikkuinen, mutta sieltä löytyy valtaisa hevosurheilukeskus jossa nämäkin kisat pidettiin. Parc Equestre Federal on Ranskan hevosurheiluliiton luotsaama kolossaalinen kokonaisuus, jossa on hehtaarikaupalla ratsastuskenttiä (25 hehtaaria hiekkakenttiä valkoista merenpohjahiekkaa, sekä 25 hehtaaria ruohokenttiä), 20 hehtaaria parkkialueita ja 520 karsinaa. Alueella ei asu vakituisesti hevosia vaan paikka on tapahtumia varten. Samaan aikaan jousiammuntakisojen kanssa alueella oli Euroopan suurimmat metsästysmessut joissa oli kuulemma 70 000 kävijää viikonlopun aikana. Messualue oli todella valtava, ja kävimme piipahtamassa myös siellä.

Majoitus tapahtui tällä kertaa telttailumeiningillä. Saimme onneksemme lainata ystävämme telttaa joka tuli paikalle autolla, joten selvisimme hiukan vähemmällä lentokoneraahaamisella. Tallien läheisyydessä ollut camping-alue kylpi melko napsakassa 37 asteen helteessä, ja yritimme saada varjopaikan isojen puiden läheltä. Parhaat paikat oli toki jo viety ensin tulevien toimesta, mutta saimme sentään aika hyvän paikan ruotsalaisten vierestä vanhojen tammien kupeesta, jotka heittivät helpottavan varjonsa iltapäivästä alkaen telttojemme suuntaan. Pystytimme porukalla kaikkien teltat ja lähdimme sen jälkeen paikalliseen supermarkettiin ruokaostoksille. Täytyy sanoa että perinteinen ranskalainen patonki, tuore tomaatti, oikea puhvelinmaitomozzarella ja kylmä sihijuoma maistui aika lailla hyvältä illan viiletessä.

Torstaiaamu valkeni jo melko helteisenä, ja lämpötila teltassa nousi nopeasti sellaisiin lukemiin että köllöttelemään ei huvittanut jäädä vaikka ei olisi ollut mikään kiire. Olin ennen tätä reissua painanut duunia kaksi kuukautta liki tauotta, ja kävin kotona vain vaihtamassa kamat Latvian klinikan jälkeen ennen Ranskaan lähtöä, joten olin aika nuutunut ja Alman kanssa vastikään pikku kuperkeikat laukasta heitettyäni edelleen myös kipeä yläselästä ja niskasta. Raahauduin kuitenkin närppimään aamupalaa ja yritin saada aivotoimintaa jollain lailla herätettyä juomalla varmaan litran kahvia, ja heräilinkin siitä sitten pikku hiljaa. Lähdimme Mihain kanssa katsastamaan kisapaikat ja ihastelemaan keskuksen upeutta, jännitys alkoi pikkuhiljaa hiipiä vatsankautta polviin ja käsiin... tästä tulisi jännittävää!



Iltapäivällä hevoset saapuivat paikalle. Ne oli jo jaettu valmiiksi, ja lähdimme kokeilemaan kukin omiamme. Jaoin hevosen puolalaisen Anna Sokolskan kanssa; meillä oli söpö kimo tamma Belle, joka oli pieni ja kiltin oloinen. Kokeilin sitä ekana, ja lampsimme porukalla unkarilaisen radan kentälle. Matka sujui mukavasti mutta portista sisään päästyämme tapahtui varsinainen joukkopaniikki - kentän reunan yli meni kävelysilta messualueelle ja se oli reunustettu läpättävillä mainoslipuilla, jotka pitivät kovaa ääntä tuulessa, hevosten mielestä aika erikoisesta suunnasta sieltä ylhäältä. Hevoset sinkoilivat hetken sinne tänne ja Belle parka yritti lähteä riistäytymään muutaman kerran aivan holtittomasti, enkä saanut sitä lähellekään radan alkua joka oli lippujen lähellä. Onneksi ystävämme Bettina tuli apuun ja talutti meidät pari kertaa radan alkuun jotta sain käveltyä sen rauhassa ja kiitettyä hevosta, jonka jälkeen ei ollutkaan enää pienintäkään ongelmaa. Hevonen toimi tosi kivasti ja oli rento, kun selvisi lippujen aiheuttamasta alkujärkytyksestä. Ei ole hevosillakaan helppoa; uusi paikka, outo ratsastaja, aika nopeasti pitäisi mennä laukkaa radalla ilman ohjia... siinä on vaan pakko luottaa toisiinsa - niin hevosen kuin ratsastajankin. Lisäjännitystä tuli messualueelta kuuluvasta jatkuvasta kiväärinpaukkeesta, joka jäikin pysyväksi taustaääneksi koko tapahtuman ajan. Jännästi siihen turtuivat sekä hevoset että ratsastajat ja hetken päästä sitä ei enää edes noteerannut.

Suurin osa osallistujista olivat ihan tyytyväisiä hevosvalintoihinsa ja järjestäjät tekivät sitten listat ekalle kisapäivälle, perjantaille. Alunperin ratoja piti olla neljä: unkarilainen, korealainen, qabaq ja polish track, mutta sitten qabaq muutettiin battle trackiksi ja sitten battle track jätettiinkin kokonaan pois turvallisuussyistä. Rata oli suunniteltu sellaiseksi että siinä olisi pitänyt ampua sekä teräviä että blunttinuolia, mutta järjestäjä ei pystynyt varmistamaan ettei kukaan ampuisi terävää nuolta siinä kohtaa kuin pitäisi ampua tylppä fluflu-nuoli ja varmistamaan yleisön turvallisuutta joten se jätettiin sitten kokonaan pois. Ilta oli pitkä ja helteinen, vielä seitsemältä illalla oli 36 astetta varjossa, ja teltta oli kuuma kuin sauna. Olin silti niin uupunut että nukuin kuin tukki vaikka nuoriso bailasi ja messualueelta kuului jatkuva jytinä. Krooh.

Perjantaina aamulla oli ihanan viileää. Onnekseni ratsastin jo ryhmässä 2/10, ja sain nauttia aamupäivän viileydestä ja pilvisyydestä. Oli ehkä vain 25 astetta, hahhah. Jännitti niin kovasti että ramppasin vessassa ja suu oli kuiva kuin beduiinin sandaali. Aloitin kisaurakkani unkarilaisesta radasta, joka käytiin Kassai-säännöillä. Olen oikein erityisen huono tässä, koska maalien sijoittelusta johtuen en oikein pääse harjoittelemaan tätä kotona tai ylipäätään Suomessa. Edellinen kisa E-Afrikassa jossa oli myös hungarian style ja jossa epäonnistuin totaalisesti kummitteli yhä mielessä, eikä ollut ihan helppoa yrittää koota itseään hyvään suoritukseen. Otin tavoitteeksi ettei tulisi kovin montaa dead runia eli etten osuisi mihinkään :'D aika vaatimaton tavoite, mutta tässä kohtaa elämääni jossa olen epäonnistunut kaikissa kisoissa jo vuoden ajan aika perinpohjaisesti, tavoite oli realistinen. Ja se täyttyi! Ammuimme 9 kierrosta, ja sain kaksi nollarundia, tuloksella 60 ja jotain pistettä olin toki aivan häntäpäässä tuossa porukassa jossa parhaimmisto ampuu yli 200 pistettä, mutta itse olin tyytyväinen koska en levinnyt nollarundin jälkeen niinkuin yleensä. Sain nopeasti itseni kasaan ja pysyttyä rennon fokusoituneena, jolloin osuin silti johonkin, hehheh. Hevonen toimi hyvin mutta oli alkuun todella hidas, jouduin sitä hoputtamaan aika tavalla. Otan mieluummin hevosen joka menee ihan omin jaloin mutta tällä kertaa ei saanut valita, joten silloin pitää tehdä parhaansa sillä hevosella jonka sattuu saamaan.

Lauantaina vuorossa oli ryhmien vaihto eli osa ampui Unkarilaista ja osa Korealaista. Mulla oli siten vuorossa korealainen rata, iltapäivällä. Ei jännittänyt läheskään niin paljoa, koska unkarilainen meni odotettua paremmin, ja lähdin hyvillä mielin radalle. Kirkkaan vaalea merenpohjahiekka häikäisi auringossa ja harmittelin miksi en ottanut aurinkolaseja, mutta koitin tihrustella karvahattuni (kypäränpäällinen) supikarvan seasta ja pyyhkiä vuotavia silmiä, eikä se huonohko sihti nyt sen piikkiin mennyt. Ammuin treenikierroksen ohi ja sisuunnuin hiukan itselleni - sen jälkeen en ampunut yhtään dead runia! Harmikseni heppa ei pistellyt kovin vauhdikkaasti ja osumat jäivät huonoiksi (ammuin muutamia ykkösiä) joten kokonaistulos jäi vaisuksi pisteiden osalta mutta olin TODELLA iloinen etten ampunut yhtään nollakierrosta vaan osuin johonkin joka kierroksella siitä huolimatta että hevosta sai koko ajan hoputtaa ja aurinko häikäisi kipeästi silmiin ja sai ne vuotamaan solkenaan vettä. Olin niiiiiin iloinen että kaali pysyi kasassa ja pystyin pitämään oikeasti hauskaa :D Näin muidenkin suorituksia ja otin jotain kuvia, oli tosi kiva kisapäivä. Hellekin vähän hellitti, oli enää "vain" 30 astetta.

Illalla olin niin kuollut etten kyennyt enää illan rientoihin - Lorenzo esiintyi messualueella, oli ilotulitusta ja vaikka mitä, mutta minä olin umpikoomassa helteisessä teltassani, ja muistan hämärästi ilotulituspaukkeen mutta muita muistikuvia ei jäänyt kello yhdeksän jälkeen illalla, haha. Univelat kuitattu!

Sunnuntaina jäljellä oli vielä Puolalainen rata, joka oli reilun kilometrin mittainen kiemurteleva rata pellolla, jossa oli pelkästään 3D maaleja, eli eläinhahmoja. Lisäksi siellä oli hypättävä tukkieste ja kukkula. Odotin rataa pelolla ja innolla - se oli aika vaikea tiukkoine kaarteineen ja pienine maaleineen, mutta samalla varmasti hauska ratsastaa. Hevoseni oli ollut tooooodella laiska koko viikonlopun mutta nyt se pistelikin korvat tötteröllä ja yllättävästä virkistymisestä hämmästyneenä ammuin ensimmäiset maalit tosi surkealla hätäisellä laukauksella enkä tietysti osunut kovin hyvin. Paitsi kahteen ekaan joista toinen hyllytettiin koska lähdin radalle tyhmyyksissäni 2 nuolta kädessä, mikä ei ole sallittua (1 on sallittua). Ihme ajatusvirhe voi pannahinen... Kaikkea sitä töpeksii jännittyneenä. No mutta. Osumat jäivät vähäisiksi ammuin kaikki joko täpärästi yli tai ali, sentään linjassa tällä kertaa ettei mennyt ohi oikealta tai vasemmalta. Olin itselleni aika vihainen radan jälkeen, mutta kiukku lauhtui nopeasti kun jäimme seuraamaan muiden suorituksia. Tunnelma oli todella kannustava ja ihana, kansainvälinen hurrauskerho kannusti kaikkia lähtijöitä ja eli mukana radan käänteitä. Super!!

Iltapäivällä saimme käsiimme tulokset. Kävi ilmi että aviomieheni Mihai voitti koko hässäkän, oujee! Lisäksi hän voitti joukkuekultaa yhdessä unkarilaisten kanssa joiden kera heillä oli sekajoukkue. Palkintojenjako oli tunteikas... Olin niiiiin onnellinen hänen puolestaan! Suomi oli sijalla 8. eli viimeinen mutta ei tarvinnut yhtään hävetä, saimme silti ehjän tuloksen, kukaan ei keskeyttänyt tms, kaikki ampuivat omalla tasollaan tai jopa yli; muu Eurooppa vaan on niin paljon meitä edellä myös ihan ajallisesti, että tällä kertaa se ei riittänyt parempaan sijoitukseen. TOSIN belgialais/luxemburgilainen sekajoukkue sekä brittien joukkueet olivat aika lähellä tuloslistassa, joten mikään rökäletappio tämä ei todellakaan ollut, tai ainakaan me neljä suomalaista emme kokeneet sitä sellaisena. Lähdimme kaikki tavoittelemaan itsellemme hyvää suoritusta ja jokainen tiimin jäsen ylitti itsensä ainakin jossain osakisassa. Hyvä Suomi! Sen lisäksi meillä oli valtavan hauskaa. Jos viisi aikuista lähtee telttailemaan tukahduttavan kuumiin oloihin viikoksi ja jakaa kaiken koko ajan, voisi äkkiä tulla kireitä tunnelmia, mutta ei - meillä oli todella mukava meininki. Parempaa tiimiä en voisi kuvitella <3 kiitos kaikille!!

Sunnuntai-iltana leirintäpaikka alkoi tyhjetä kun jengi lähti yksi kerrallaan takaisin kotimatkalle. Jäljelle jäivät vain ruotsalaiset ja me, ja luonnollisestikin innostuimme viettämään heidän kanssaan vielä juhannusta. Heillä oli mukana myös majavanpyllyviinaa, joka oli tehty majavan anaalieritteestä, hausteesta, ja vallan keitelty pontikan tyyppiseksi ratkaisuksi. Vahvaa, ja omituista. Pitihän sitä siis maistaa! Muuten ihan jees mutta haisin majavanhanurilta pari päivää.
Viimeinen yö meni nukkuessa autojen takapenkeillä, sillä Mihain ja mun teltta lähti jo lainaajan mukana eteenpäin. Nukuin silti kuin kuollut, autossa oli mukavan hiljaista.

Maanantaina lähdimme kotimatkalle. Lento lähti vasta illalla Pariisista, joten kamat pakattuamme meillä oli aikaa tehdä pitstoppi Orleansin kaupunkiin joka sattui sopivasti matkan varrelle. Olipas se hieno kokemus! Orleans on hieno vanha kaupunki joka havisee historian kerroksia. Kävimme vanhassa katedraalissa ja sokkeloisilla vanhan kaupungin kujilla, latkimme herkullista kahvia ja söimme paikallisia leivoksia... ei huono.

Kaikenkaikkiaan sekä kisapaikka että koko reissu oli ihan supermahtava. Ihan paras tiimi, rakkaan siippani euroopanmestaruus, aurinkoinen helle, hyvät sapuskat, ja tunnelma... olin etuoikeutettu päästessäni tälle reissulle. Kiitos!

Vielä kuvia Ranskasta:

Teksti Katariina Cozmei
Kuvat Katariina Cozmei, Riikka Latva-Somppi, Tero Ulvinen, Sami Ihajoki, Cecile Gale Imbert, FITE, FFE, Manu Ciao

Tätiratsastajat vol 3

Yleisön pyynnöstä, saanko esitellä; Tädit osa kolme! :D
(Osa 2 )

Saattohoitajatäti

Saattohoitajatäti saattaa olla sukua Yksisarvistädille, tai ainakin he voisivat olla ystäviä. Hänen elämäntehtävänsä on kerätä nurkkiinsa kahdenkympin ja kuoleman välissä olevia hevosia, "joista kuntouttamalla saa vielä ihan käyttöhevosia". Tai sitten ei. Saattohoitajatädin päivät kuluvat kylmätessä jalkoja, taluttaessa loputtomia kävelymaratoneja, käyttäessä hevosia klinikalla, metsästäen hierojalta ja erikoiskengittäjältä vapaita aikoja, ja vahtaamalla hevosten liikehdintää tarhassa alvariinsa. "Hei tules sinäkin katsomaan, onko se sinun mielestäsi tänään parempi takaa / puhdas takaa / ontuuko se tuota oikeaa etusta sittenkin?"
Saattohoitajatädin sydän on puhdasta kultaa, mutta hän ei koskaan varsinaisesti pääse oikein ratsastamaan, koska hoidettavat ovat aina jostain rikki ja muutenkin jo elämänsä ehtoopuolella. Saattohoitajatädin hevoset saattavat elää pitkälti kolmekymppiseksi, etenkin ne pahansisuisimmat itätuonnit, koska mikä pahan tappaisi. Saattohoitajatädin käsissä nämä ihmissyöjähevosetkin muuttuvat kilteiksi ainakin tädille itselleen, ja antavat hoitaa vaivojaan pesarissa kärsivällisesti tuntitolkulla seisten. Hyvänä päivänä saattohoitajatäti saattaa päästä maastokävelylle hevosensa kanssa, josta otetaan kännykällä lukuisia kuvia muistoiksi.


Feimi-äiti-täti

Äiti-tädillä on missio, ja se on tehdä lapsestaan Suomen Paras ja ainakin Hienoin ratsastaja. Tai ainakin tunnetuin. Perus äiti-tätille riittää, että lapsi saa harrastaa ja lapselta ja ponilta ei mitään puutu, mutta feimi-äiti-täti vie tämän homman astetta pidemmälle. Mirkkupetterillä on jo kuusivuotiaana oma insta-tili, jossa Mirkkupetterin lukuisia lavastettuja poniasetelmia jaetaan ja häshtägätään niin tehokkaasti että Mirkkupetterin ponista tietää lähes koko pohjoinen pallonpuolisko. Kun Mirkkupetteri menee yläluokille hänellä on blogin lisäksi monta seuraajaa myös YouTuben vlogissa, johon hän tubettaa hienoja vinkkejä kuinka pitää valkea poni puhtaana ja mikä on tänä keväänä ratsastajan garderoobin must-have.
Feimi-äiti-täti olisi halunnut nuorena olla itse feimi mutta koska hän oli tylsä ja nuoruudessa ei ollut muita tietokoneita kuin commodore kuusnelkkuja, hän haluaa nyt tehdä lapsestaan somen kuningattaren. Parempi aloittaa ajoissa, ehtii saada hyviä sponsoreita ja ilmaisia jouhikoruja. Kert.


Puleeraustäti

Moni kampaaja olisi kateellinen puleeraustädin kädentaidoista. Hän loihtii friisiläiselleen tahi muunlaiselle pitkäjouhiselle karvaeläimelleen käden käänteessä uskomattomia lettikampauksia jotka saisivat Viikinkien Lagerthankin näyttämään arkiselta. Puleeraustädillä on pakkikaupalla tököttejä ja tupsuttimia, joilla hän saa pitkäjouhiset hevosensa pidettyä siisteinä ja hulmuavina. Puleeraustädin ura on usein alkanut ostamalla valkean ponin, jota hän on yrittänyt pitää puhtaana, ja oppinut siinä sivussa kikan jos toisenkin. Perunajauhot, ketsuppipesut ja sukkahousut on kokeiltu jo aikaa sitten ennen kuin ne tulivat suuren yleisön tietoisuuteen.
Puleeraustäti tietää kaikki parhaat showshinemerkit ja läträä hevostensa karvustoa ihmisille tarkoitetuilla tehohoitoaineilla, pitää pitkätukkaiset hevoset pieteetillä pitkillä siisteillä leteillä jotka avataan vain kuin Kuvaaja tulee ottamaan Kuvia, tai kampausta pitää muuttaa. Puleeraustäti saattaa osata loihtia kampauksia myös ihmisten päähän joten käänny hänen puoleensä tukkaongelmissa :D


Chanel-täti

Muistatteko Vuitton-tädin? Täysi aloittelija, verrattuna eleganttiin Chanel-tätiin. Tässä tädissä on tyyliä. Chanel-täti on ratsastanut ikänsä ja kilpaillutkin nuorempana, mutta nykyisin hän haluaa lähinnä nauttia kotioloissa Isabell Werthin kautta ostetusta jalorotuisesta tammastaan, jonka sukutaulusta löytyvät kaikki parhaat kouluratsut. Chanel-täti ei välitä näyttää että hänellä on fyrkkaa, mutta hän panostaa klassiseen laatuun omien ja hevostensa varusteiden suhteen. Mittatilaus-henningit, hillityt ja maanläheiset sävyt, brittiläinen tallieleganssi, sekä luonnonmateriaalit ovat Chanel-tädin sydäntä lähellä. Tätä tätiä et tule näkemään nuhruisissa vaatteissa, etkä myöskään käyttäytymässä huonosti. Chanel-tädillä on huomattava auktoriteetti ilman että hänen täytyy korottaa ääntään tai käyttäytyä ikävästi, ihmisiä tai hevosia kohtaan. Chanel-tädillä on paljon tietoa ja taitoa mutta hän viihtyy itsekseen, ja käy ratsastamassa laaturatsuaan saadakseen vastapainoa vastuulliselle työlleen sellaisina kellonaikoina jolloin talli on hiljainen. Moni luuleekin ettei Chanel-täti käy tallilla ollenkaan ja joku muu ratsastaa laatutammaansa, mutta näille puheille täti viittaa ajatuksissaan elegantilla ranskalaisella manikyyrillä varustetulla keskisormellaan ja huiskauttaa ilmaan hiukan lisää vitosta.


Esteratsastajatäti

Alta pois! Esteratsastajatäti tulee! Yleensä hiukan pois kontrollista olevalla hollannintuonnillaan, joka on hypännyt edellisessä elämässään kivitaloja ja on kovasti kuuma ja vahva. Esteratsastajatäti olisi aina halunnut hypätä isoja luokkia, mutta alkaa hyperventiloimaan ja oksentelemaan jos estekorkeus nousee yli metrin. Silti esteratsastus on ihan parasta, ja estetädin hevonen onneksi hyppää ihan mitä tahansa, tosin joskus hiukan vapaavalintaisessa järjestyksessä.
Esteratsastajatäti on rehvakka puheissaan ja vetää treenien jälkeen röökiä nurkan takana salaa mieheltään. Tyyliin kuuluvat Hööksin narusaappaat ja polvipaikkaiset Kingslandin housut, vaikkei niillä oikein pysykään selässä. Esteratsastajatäti on yleensä aika hauska tyyppi, jonka vitsit ja hymy ei hyydy vaikka hän tupsahteleekin alas selästä likipitäen joka valkussa. Ehkä joku päivä hän uskaltaa mennä vielä metrikymppiä silmätkii-harjastakii, mutta siihen asti täti lukee Morrisin kirjaa ja katsoo luuppina nuoruudenpäiviensä idolin Miltonin ratoja YouTubesta.


HyvinAkateeminenTäti

"Näytä mulle tutkimus tästä!" on normaalia HyvinAkateemisenTädin perusääntelyä. Jos sitä ei ole tieteellisesti todistettu, sitä ei ole olemassakaan. HyvinAkateeminenTäti eli HAT saattaa olla myös hiukan flowerHAT eli pikkaisen kukkahattu, mutta yleensä ei, koska true-kukkahattuiluun liittyvät usein vahvasti ei-tieteelliset aspektit. HAT:n hevosilla on tarkkaan laskettu ruokintaohjelma, jokaisesta heinäpaalista tehty analyysi, dataa keräävä valvontakamera tallissa tarkempia oman hevosen käytöstä koskevia tutkimuksia varten sekä hyllymetreittäin tietokirjoja niin etologian, hevosten sisäloisten elämänkaaren kuin talli-ilman laadunkin suhteen. HATit usein myös ratsastavat tai vähintäänkin haluavat ratsastaa, luonnollisesti perin akateemisesti. Positiivisella vahvisteella opetetun traileriin myös itsekseen marssivan hevosen kanssa takaperinkävely/anatomia/etologia klinikoilla käyminen on mukavaa, ja samalla voi tavata myös muita HATteja ja vaihtaa kuulumisia uusimmista tutkimustuloksista ja siitä miten umpihölmöjä ihmiset keskimäärin ovat. Hyvässä, tarkoin sanavalinnoin harkitussa rakentavassa hengessä toki. HATin hevoset ovat usein hiukan vakavia, viimeisen päälle laitettuja ja ratsastettuja, ja jos ne olisivat ihmisiä, nekin olisivat todennäköisesti HATteja.


Retrotäti

"Hei mullakin oli lapsena tuollaiset!" ... ja retrotädillä on vieläkin. Mitä sitä muuttamaan tapoja ja kamoja, jos ne kerta toimivat? Retrotädillä ei välttämättä ole omaa hevosta, mutta jos on, sillä on saletisti Stubben Siegfried vuodelta 89, oikeasta huovasta tehty keltainen satulan mallinen huopa, punottu otsapanta sekä itäsaksalaiset suojat jotka kestävät isältä pojalle. Ellei jopa pojanpojalle. Retrotäti itse pukeutuu Ma-Nusta ostettuihin nahkapaikkaisiin vakosamettihousuihin, jotka ovat mahdollisesti vihreät tai viininpunaiset, ja joista päivä on paistanut läpi jo vuosituhannen vaihteesta. Asuun sopivat luonnollisesti myös hapsulliset minichapsit, hiukan liian iso tikkiliivi jonka selkään on kirjailtu oman hevosen nimi; mahdollisesti sellaisen hevosen mikä on ollut kuolleenakin jo toistakymmentä vuotta. Syksyn sateisiin hän varautuu pitkällä öljykangastakillaan, jolloin hänet tunnistaa hajusta jo kaukaa.
Retrotädillä on tallikenkinä varresta käännetyt kumisaappaat, ja hepan harjat asuvat ämpärissä. Harjaämpäriin ei tarvita kuin piikkisuka, kaviokoukku ja auton varrellisesta lumiharjasta katkaistu harjapää; on ne hevoset ennenkin niillä puhdistuneet!



Teksti - Katariina Cozmei, tätien ystävä ja täti jo itsekin