Herään ohuesta unesta lentokoneen renkaiden osuessa kiitorataan. Maisema näyttää kotoisalta havupuineen, jokineen ja ruskan väreissä kylpevine lehtipuineen. Ainoa poikkeus Suomen maisemaan äkkiseltään katsottuna löytyy horisontissa siintävissä suurissa vuorissa. Olen saapunut USA:n koillisosaan Oregoniin, Portlandin lentokentälle joka on vain puolen tunnin ja valtavan joen ylityksen päässä Washingtonista ja Vancouverin kaupungista johon olen matkalla.
En saanut oikein nukuttua 11 tuntia kestävällä lennolla Amsterdamista Portlandiin ja aikaero on 9 tuntia, joten olen hieman tokkurassa. Yritän sinnitellä iltaan saakka että pääsisin kiinni rytmiin mutta se on vaikeaa ja silmäni lurppuvat uhkaavasti. Ihana isäntäväkemme keittää vahvaa vihreää teetä ja voimistavaa herkullista ruokaa, ja jaksan sinnitellä hyvässä seurassa juuri ja juuri johonkin iltaseitsemään asti. Olipa pitkä torstai; se kesti 33 tuntia! Majoitumme periamerikkalaiseen motelliin jonka leveälle sängylle kaadun puolikuolleena.
Seuraavana päivänä valmistelemme klinikkaa, johon puolisoni Mihai on kutsuttu mukaan. Northwest Nomad Warriors on tosi hauska porukka, ja tapahtumaan on tulossa ihmisiä myös Montanasta ja Oregonista. Tuskin maltan odottaa tapaavani monia ihmisiä IRL joiden elämää olen seurannut ja joiden kanssa olen jutellut online jo useita vuosia. Tapaankin sekä vanhoja tuttuja että uusia kasvoja ja vietämme varsin mukavan viikonlopun ratsastusjousiammunnan merkeissä. Pääsen itsekin vähän harjoittelemaan ja saan alleni fantastisen 20 vuotiaan vuonohevosen Ullen, joka on iästään huolimatta melkoinen raketti. Olipas se hauskaa!
Teki hyvää päästä vähän ampumaan hevosen selästä ennen lähestyviä kisoja, koska en pystynyt treenaamaan Suomessa ennen lähtöä juurikaan todella pitkien työpäivien ja kelien takia. Yritin tehdä vähän vähemmän töitä SM-kisojen järjestämisen jälkeen koska sain niin pahoja sydänoireita että jouduin tarkempiin tutkimuksiin, mutta onneksi sydämessä itsessään ei ollut elimellistä vikaa vaan pahat rytmihäiriöt ja tiheälyöntisyys johtuivat ihan vaan vähän liian pitkään jatkuneesta kovasta kiireestä. Yhtäkaikki, olin tosi kiitollinen että pääsin vähän harjoittelemaan.
Isäntäväkemme on aivan superihana ja vietämme heidän kanssaan pari päivää klinikan jälkeen. Käymme pariin otteeseen paikallisessa dinerissa syömässä oikein periamerikkalaisen aamupalan johon kuuluu mm paistettuja munia, valtavia lettuja mustikoilla ja voilla (!), bisquits and gravy jota en ole oikein koskaan oppinut ymmärtämään, sekä tietysti valtava ämpärillinen kahvia. Sillä jaksaakin helposti iltapäivään saakka, jolloin söimme taas uudestaan kaikenlaista herkullista sapuskaa. Illalla toki sitten uudestaan vielä. Viimeisenä iltana ennen matkan eteenpäin jatkumista käymme vielä illallisella hyvän ystävämme luona talossa joka on kuin jostain vanhasta villin lännen tarusta karhuntaljoineen, hirsiseinineen ja takapihalta alkavassa metsässä ulvovine kojootteineen. Mahtavaa!
Amerikassa kaikki on suurta- sanonta näyttää pitävän paikkansa. En ole elässäni nähnyt yhtä suuria kahvimukeja, hevostrailereita, autoja, douglas-kuusia, muropaketteja ja jopa vaahteranlehtiä. Hihih!
Käymme kävelyllä Ridgefieldin pienessä kaupungissa, joka on aivan ison joen rannalla ja lähellä Oregonin rajaa. Kaupunki uinuu aamupäivän hiljaisuudessa ja vain muutama pieni liike on auki. Ihastelen kauniita näyteikkunoita ja pikkukaupungin suloisia vanhoja taloja, joiden puutarhoissa on vielä halloween-aiheisia metkuja hämähäkinverkkoineen ja kurpitsoineen.
Washington on tunnettu vihreydestään, useammallakin eri tavalla. Osavaltiossa sataa paljon, etenkin Tyynenmeren puoleisella osalla, joten kaikki on todella vihreää ja monien puiden rungot paksun sammaleen peitossa. Siellä on sanonta: jos et pidä säästä, odota viisi minuuttia. Koimmekin kaikki sääilmiöt muutaman päivän aikana varsin lämpimästä auringonpaisteesta hyytävään tuuleen ja yllättäen alkaneeseen rankkasateeseen. Osavaltiossa on myös ympäristöasiat korkealla tärkeysjärjestyksessä ja kolmas vihreys tulee siitä että Washingtonissa laillistettiin ekana osavaltiona marijuana. 90-luvun alun teininä tunnen Washingtonin myös sen pääkaupungista Seattlesta; seattle sound ja grunge määrittivät aika pitkälti teini-ikäni musiikkimaisemaa. Kah nostalgiaa.
ARIZONA
Washingtonin sateessa ja tuulessa palelun jälkeen loikkaamme taas lentokoneeseen ja huristelemme Phoenixiin Arizonan osavaltioon, jossa osallistumme Duel in the Desert- kilpailuun, joka on suurin tähän asti järjestetyistä amerikkalaisista ratsastusjousiammuntakilpailuista. Saavumme perille useamman mailin möykkyisen ja pölyisen hiekkatieajelun jälkeen myöhään illalla, joten en näe maisemaa mutta kuulen aavikolla puhaltavan kovan tuulen natisuttavan upean vierastalomme ikkunoita sekä kojoottien ulvonnan jossain lähistöllä. Aamuauringon herättämänä kurkkaan ikkunasta ja sirrillään olevat aamusilmät rävähtävät teevadin kokoisiksi: olemme aivan käsittämättömän maiseman ympäröimänä. Säntään ulos kylmään aamutuuleen kameran kanssa ihastelemaan ympäröivää karua kauneutta; vuoria toisensa perään sekä jättimäisiä kaktuksia, aavikko silmänkantamattomiin. Paikan omistajan hevoset ovat tarhassa aivan vierastalon lähellä, ja kauempana näkyy ratatolppia ja jousiammuntatauluja. Hihkun innoissani ja mätän naamaani paikallista aamupalaa; maapähkinävoita paahtoleivän kera sekä munakokkelia. Pekonin jätän kasvissyöjänä väliin. Porukka syö pekonia siirapin kanssa, yksi jopa mansikkahillolla. Kaikenlaista.
Aamun tankkauksen jälkeen lähdemme tsekkaamaan millä hevosilla meidän on määrä ratsastaa. Tässä kisassa järjestäjät toimivat minusta fiksusti ja listasivat jokaiselle ennakkoon hevosen jolla heidän oli määrä ratsastaa. Huutoäänestys ja haitankissa uinnin suoritus ei välttämättä oikein toimi, ja tällä keinolla emme myöskään väsytä hevosia turhan päiten niin että samaa hevosta kokeilee monta ratsastajaa. Järjestäjä tunsi hyvin hevoset sekä ilmoittautumiskaavakkeeseen laitettiin minkälaisen hevosen toivoo saavansa. Toki, jos hevonen osoittautuisi aivan sopimattomaksi sitä voisi vielä vaihtaa. Minulle oli laitettu 11-vuotias quartertamma Bo, joka on kaunis pieni noin 150 senttiä korkea hiirakko, jolla on ystävällinen ilme. Bo oli kokenut karjahevonen ja häntä oli käytetty cuttingiin ja metsästykseen, mutta hän osasi myös kaikenlaisia “enkkukoulu” juttuja ja hypätä esteitä. Omistaja varoittaa että tamma osaa myös spinnata ja slaidata joten parempi varoa käännöksissä ja jarrujen kanssa :D Jaan hevosen kalifornialaisen ystäväni kanssa, ja ensin on minun vuoroni kokeilla sitä radalla. Bo tuntuu olevan totinen tamma, joka ei jaksa mitään bullshittiä. Hyvin koulutettu, herkkä, älykäs ja aika kärttyinen muille hevosille. Ainoa hevonen josta Bo pitää, tai paremminkin sietää, on hänen laumatoverinsa Luke. Luke ja Bo ovat saapuneet omistajansa kanssa paikalle aina Utahista saakka. Luke taas on hassu iso sylihevonen joka on ollut lapsena orpo. Luke tykkää kaikesta pörröisestä ja hänen lempihommaansa on "hoitaa" karvahattuani.
Kävelemme ensin radan kertaalleen ja pieni tamma paarustaa aamupäivän yhä kohoavassa lämpötilassa kuin veturi. Annan hänen laukata rennosti radan, tamma vähän kyselee että mikäs tässä on meininki. Bo itseasiassa inhoaa ampumista, etenkin frontshottia, ja irvistelee ja luimistelee ratsastajalle. Kokeilemme ratsastaa ryhmät läpi kuten kisassa, kaikille 3 kierrosta ja saa ampua mitä haluaa, korealaista tai unkarilaista. Välillä olemme melkein poikittain kun hänen pitää ilmoittaa suurin kirjaimin, että et sitten koske minuun millään instrumentilla, jooko. No en tietenkään, vastaan, ja yritän antaa hevoselle kaikki mahdolliset signaalit siitä että se on ihan turvassa kanssani. Tamma laukkaa tasaisen mukavaa 11 sekunnin vauhtia (90 metrin radalla) ja kaikki on hyvin. Annan toisen ratsastajan kokeilla tammaa, ja heti kahden rallin jälkeen käy ilmi että meidän on ehkä parempi vaihtaa hänelle toinen hevonen. Bo on hyvin herkkä kyljistään eikä kestä yhtään jaloilla puristavaa ratsastajaa, vaan kiitää radan seitsemään sekuntiin. Omistaja on kouluttanut hevosta hartaasti siihen että vauhtia pystyy säätämään 8-14 sekunnin välillä eikä halua että tamma hirttää kiinni seitsemään sekuntiin, lisäksi tilanne alkoi näyttää jo melko vaaralliselta. Minua ei myöskään kiinnosta ampua seitsemän sekunnin hevosella tässä kohtaa kun käytämme IHAAn sääntöjä joissa on aikaleikkuri yhdeksässä sekunnissa (ts ei saa aikapisteitä enempää jos menee alle 9 sek) joka tapauksessa, joten neuvottelemme hänelle toisen ratsun. Tässä kohtaa päivää pidämme lounastauon ja palaamme sen jälkeen takaisin treenaamaan melko vapaasti. Minua odottaa kärttyinen tamma joka ei tykännyt hommasta ja kestää kokonaista kuusi kierrosta ja aika monta stoppia radalle ennen kuin saan hänet taas kuuntelemaan ratsastajaa ja rentoutumaan. Päätän päivän siihen että saan tamman laukkaamaan radan samalla ampuen noin yhdeksään sekuntiin joka on jo ihan jees verrattuna ekaan rundiin lounaan jälkeen jonka tamma kiidätti seitsemään ja olisi halunnut tulla rollbackilla ja laukalla vielä takaisin alkuunkin. Huh. Aurinko paahtaa siniseltä taivaalta ja lämpötila alkaa olla siinä 28 hujakoissa. Tuulettomissa paikoissa ilma tuntuu paljon kuumemmalta kun se heijastuu hiekasta. Hiki valuu silmiin, ja nuutuneen näköiset kukkaistutukset melkein sihisevät iltapäivän kuumuudessa. Hassua ajatella että täällä on nyt talvi meneillään.
Talven tunnun pääsemme kokemaan illallisaikaan. Näillä leveysasteilla aurinko laskee hyvin nopeasti verrattuna pohjolaan, eikä varsinaista auringonlaskua oikeastaan ole. Heti auringon laskettua tulee sekä hyvin kylmä että täysin säkkipimeää. Olemme noin 30 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista, joten täällä ei ole edes katuvaloja, vaan iso luonnonsuojelualue Tonto National Forest aivan vieressä. Aavikolta puhaltava kylmä tuuli iskee kuuman päivän ja mukavan suihkun jälkeen luihin ja ytimiin, ja topit vaihtuvat vinhaan toppatakkiin. Lipokkaita ja shortseja täällä ei pidä kukaan, koska ympäristössä on paljon kalkkarokäärmeitä, skorpioneja ja muita vähän inhottavia pistäviä ja purevia otuksia kaktuksista ja piikkipuskista puhumattakaan. Kokoonnumme illalliselle terassille ja iloinen puheensorina täyttää tilan. Kilpailijoita on kokonaista 40 kappaletta ympäri USAta aina Alaskaa myöden, Mihai ja minä Euroopasta sekä yksi kisaaja Kanadasta. Kilpailussa jaetaan palkinnot kolmessa kategoriassa: avoin luokka, juniorit sekä student-gradingin omaavat. Ratoja on tulossa 5 erilaista: unkarilainen 6 kierrosta, korealainen 23, skyyttirata eli kaksi doubleshottia, erikoisqabaq eli frontshotti, 2 qabaqia peräkanaa joista toinen on todella pieni ja välimatka lyhyt, sekä backshot. Näiden perusteella lasketaan kokoinaiskisan voittaja. Bonuksena viimeisenä päivänä meillä olisi hunting-rata. Odotan innolla!
Herään yöllä omituiseen uneen sekoittuvaan hyytävään ääneen ja pomppaan sängystä kuin vieteriukko. Kojootteja aivan lähellä! Miten säikähdin. Hetken päästä naurattaa kun tajuan mistä ääni tuli. Mietin takaisin peiton alle ryömiessäni minkälaista olisi eksyä tuonne vuorille ja aavikolle kalkkaroiden ja kojoottien sekaan. Kesällä lämpötila saattaa nousta jopa yli viiteenkymmeneen celsiusasteeseen, joka kuivattaa ja tappaa ihmisen hyvin tehokkaasti. Yölämpötila saattaa kesälläkin olla hyytävä, joka viimeistelee eksyneen uhrinsa. Vettä ja syötävää voi olla vaikea löytää ellei tiedä tismalleen mistä etsiä. Kasvilisuus yrittää aktiivisesti vahingoittaa ohikulkijoita - kasvaapa aavikolla jopa yksi kaktuslajike joka aistii lämmönvaihteluita ja sinkoaa onnettomaan ohikulkijaan piikkejä joiden pää “räjähtää” osuman saatuaan jolloin niitä ei saa edes irti. Eläimet oppivat nopeasti välttämään moista kammotusta. Kaktuksia on kaikkialla ja se onkin osavaltion nimikkokasvi. Kaktukset ovat Arizonassa lailla suojattuja ja niiden vahingoittamisesta voi joutua jopa vankilaan. Isoimmat pylväskaktukset saattavat kasvaa ja elää todella vanhaksi.
Ensimmäinen kisapäivä herää kauniiseen auringonnousuun ja kahvikuppien kolinaan. Tuuli ravistaa kattoa ja saa ikkunat viheltämään. Viluinen kisakansa raahautuu aamupalan kautta hevosten luokse ja kaipaan toppatakkiani. Kaivan kassista kaikki mahdolliset vaatteet päälleni riisuakseni ne sitten taas kahden tunnin päästä, kun aurinko alkaa paistaa täydellä teholla. Ratsastajan ryhmässä 3/7, joten minun on paras suoriutua kisatantereelle tarkistamaan mitä siellä tapahtuu ensimmäisen ratsastajan ampaistessa radalle kahdeksalta aamulla. Hyvissä ajoin ennen omaa vuoroani lähden kävelyttämään ratsuani ja verryttelemään sen paikat notkeiksi, jottei sen tarvitsisi pinkoa miljoonaa kylmän yön jäljiltä aamukankeilla lihaksilla. Bolla alkaa olla muhkea talviturkki mutta se hikoilee päivän paahteessa yllättävän vähän. Osa hevosista on klipattu mutta suurin osa on aikamoisessa mammuttikarvassa. Eipä se näytä niitä haittaavan, mutta varjopaikat ovat toki suosittuja odottelun ajaksi. Hevoset sidotaan ryhmien välillä puomeihin rivi riviin, ja vaikka paikalla on paljon hevosia jotka eivät tunne toisiaan entuudestaan syntyy aika vähän mitään isompaa hämminkiä. Bon on syytä pysyä kyllä erillään muista kuin Lukesta, koska hän kertakaikkiaan inhoaa muita hevosia ja saattaa jopa potkaista jos ne tulevat liian lähelle. Suuntaa muuttava ja pyörivä kova tuuli riepottaa ratsastajia ja saa unkarilaisen kaukaa ammutut nuolet sinkoamaan milloin mihinkin. Videokuvaaja hirnuu kirosanojen paljoudelle. Huolettaa hiukan, osunko hirmuisessa tuulessa mihinkään.
Vihdoin on vuoroni lähteä unkarilaiselle radalle. Meillä on vain yksi verryttelykierros ilman ampumista koska olemme vähän pulassa päivänvalon riittämisen kanssa tällä osallistujamäärällä. Tuntuu tosi vaikealta lähteä kylmiltään kisasuoritukseen ja ensimmäinen kierros meneekin osaltani aivan harakoille. Vastatuuli saa hiekan silmiin ja naaman lepattamaan. Hevonen tuntuu tosi hyvältä ja pistelee tälle radalle täydellistä 11-12 sekunnin vauhtia. Seuraavakin kierros on aika huono mutta osun sentään johonkin. Kolmannella kierroksella osun sekä sivu- että backshotilla, joka tuntuu jo vähän paremmalta. Kokonaistulos jää silti HA1-tasolle, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Oman suoritukseni jälkeen annan äkkiä hevoseni sen omistajalle, joka on nyt sen toinen ratsastaja tehtyämme pari hevostenvaihtoa. Meille on määrätty “buddy” joka auttaa meitä kisan ajan ja hevosenvaihtohommien jälkeen mulla on nyt kaksi buddyä joten juoksen kuin pieni orava auttamassa ryhmiä 4 ja 6, jonka lisäksi Mihai ratsastaa ryhmässä 5. Mihain ratsu on 15 vuotias appaloosaruuna Jax, joka on oikea vanha kettu, ja törkeän nopea. Toinen ratsastaja on vähän isompikokoinen ja hänen kanssaan ruuna pistelee noin 8 sekuntiin mutta Mihain kanssa jokainen rata alkaa numerolla 7. Unkarilaisen ampuminen hyvin 7 sekunnin hevosella ei ole mikään läpihuutojuttu mutta Mihai tempoo nuolia tauluun vauhdilla joka saa yleisön haukkomaan henkeään. Hyvä että itsekin pystyn kuvaamaan kun kädet tärisevät jännityksestä.
Emme saa tuloksia samantien vaan meidän pitää odottaa iltaan, mutta kalkuloin että Mihai on varmasti top kolmosessa unkarilaisella radalla. Kisa jatkuu välittömästi skyyttiradalla, jossa ammutaan neljä kierrosta front-back-front-back ja jokaiseen tauluun saa ampua niin monta kertaa kuin huvittaa. Ei verkkakierroksia, vaan suoraan radalle, sillä päivänvalo uhkaa huveta. Tuuri ei ole tällä kertaa kohdallaan ja ammun useammalla kierroksella taulun reunaan ei-pistealueelle, ja vielä viimeisellä kierroksella nuoli pomppaa taulusta... kyllä potuttaa. Onneksi sentään jokunen osuma löytää tiensä tauluunkin. Hevonen toimii hyvin ja tunnelma on muutoin kuin suuremmassakin urheilujuhlassa. Katsomo hurraa myös nollakierroksille ja kaikki kannustaa kaikkia. Viimeinen ryhmä saa urakkansa päätökseen juuri kun aurinko alkaa painua vuorten huippujen taakse.
Illalla kokoonnumme nauttimaan runsaan aterian. Jokainen on tuonut kotipaikastaan paikallisia juomia ja salmari aiheuttaa tunnettuja inhonväristyksiä. Palkintojenjako siirtyy huomiselle, sillä tuloksia ei saatukaan laskettua ajoissa mutta ei se haittaa.
Lauantaiaamu sarastaa siniseltä taivaalta ja olemme valmiita toiseen kisapäivään. Vuorossa on tuplaqabaq sekä korealainen 23. En ole harjoitellut Quabaqia vuosiin ja ampunutkin sitä viimeksi yli vuosi sitten Turkissa, joten toivoni ei ole kovin korkealla. Radalla on ensin front shot, sitten heti qabaq ja hyvin lähellä toinen pikkuruinen qabaq ja heti perään vielä backshot. Jos osuu kaikkiin neljään, saa bonuspisteet. Ajan takia meillä ei taaskaan ole harjoituskierroksia, vain yksi verkkalaukka jossa ei saa ampua. Ratsuni pinkoo hyvää vauhtia ja osun muutamalla kierroksella johonkin mutta en quabaqiin, plaah. Eipä osu moni muukaan, molempiin qabaqeihin tulee tasan yksi onnistuminen yhdeltä ratsukolta (ovat todella lähekkäin ja toinen on sikapieni) mutta onneksi tunnelma on hyvä ja iloinen. Qabaqista siirrymme suoraan korelalaiseen 23, ja hiukan hirvittää miten saa skarpattua ilman verkkakierrosta itsensä heti moodiin. Homma menee itseasiassa paremmin kuin arvasinkaan ja ammun jälleen kerran pistettä vajaa HA3 tuloksen :D Kaksi kierrosta ekaa menee ihan penkin alle mutta sen jälkeen alkaa sujua ja ekalla triplakierroksella ammun yhdeksän sekunnin vauhdista tauluihin 4-3-4! (taulujen pisteet ovat 1-5). Yleisö hurraa ja itkeä tihrustan takaisin päin kävellessäni kun olen niin iloinen. Hihih.
Illalla meillä on sitten palkintojenjako näistä luokista. Mihai on yleensä tosi ässä korealaisella mutta hänenkin oli vaikea orientoitua seitsemän sekunnin ratsullaan ilman minkäänlaista verkkalaukkakierrosta, ja eka kierros menee ihan reisille saaden vain yhden huonohkon osuman kakkostauluun. Kyllä se siitä sitten paranee vanhetessaan mutta näissä luokissa joissa on yhdeksän sekunnin aikaleikkuri, ei seitsemän sekan hevosesta hyödy yhtään vaan päin vastoin antaa tasoitusta niille joille on täydellinen yhdeksän sekunnin ratsu... no jonkun pitää aina mennä sillä sikanopeallakin, ja Mihai ei valita vaan tekee parhaansa. Hän on lopulta korealaisella radalla täpärästi vasta neljäs, ja perin pahalla päällä. Vastapainoksi hänet kutsutaan palkintojenjakoon kaikissa muissa radoissa: hän voitti unkarilaisen ampuen parhaan tuloksensa noin nopealla hevosella ja päihittäen tyylin ekspertit, lisäksi hän oli skyyttiradalla ja qabaqissa toinen Lukas Novotnyn jälkeen.
Sunnuntaina saamme nukkua puoli tuntia pidenmpään ja aamiaisen jälkeen hipsimme auttamaan järjestäjiä rakentamaan hunting-rataa. Radan maalit aiheuttavat suurta huvitusta: rata alkaa tavallisella suoralla radalla jossa on ensin saluuna johon on teljettynä naisraukka joka katsoo ikkunasta, siinä pitää ampua nurkalla kököttävä rosvonukke. Seuraava maali on hirtetty mies (:D) ja kolmantena sheriffi. Rata jatkuu kahdeksikkomaisena systeeminä jossa on vielä 9 maalia lisää; 3D eläinmaaleja sekä n 50 metrin päässä oleva iso maalitaulu. Tämä vaikuttaa hauskalta! Radan valmistuksen jälkeen kävelemme radan kertaalleen hevosten kanssa yhtenä ryhmänä ja järjestäjä selittää säännöt. Tuskin maltan odottaa omaa vuoroani. Kaikki menevät ensin radan kertaalleen ja jos aikaa jää, toisen kerran.
Kisa etenee nopeasti ja kohta onkin jo oma vuoroni. Kädet kihelmöivät jännityksestä ja sydän pamppailee. Ratsuni ampaisee radalle uusien ja vanhojen kavereideni kannustushuutojen saattelemana ja osun ekaa nukkea jalkaan, ja kolmatta keskelle otsaa. Yleisö hurraa ja hevoseni kirii vauhtiaan. Bolla oli vuosi sitten sattunut tapaturma toiseen takajalkaan lihakseen ja se ei halua mennä vasenta laukkaa joka on ratsastusjousiammunnassa vähän haastavaa. Rata kääntyy koko ajan vasempaan kierrokseen ja yritän korjata laukkaa vasemmaksi mutta Bo ei suostu vaan luimistaa ja jatkaa sitkeästi oikeaa laukkaa tiukoissa kurveissa. Onnistun ampumaan muutamaan maaliin mutta välillä pitää keskittyä ohjaamaan ratsua joka yrittää myös tehdä oikoreitin radan aidan yli. Olen täpärästi enimmäisajassa ja saan muutaman aikapisteen, mutta taulupisteitä ei tullut kuin neljästä taulusta joka on myös minimi aikapisteisiin. Harmittavaisen huono tulos, mutta onneksi käy ilmi että saamme kaikki toisenkin kierroksen. Palaan pettyneenä takaisin varikolle ja hevosen omistaja kertoo, että nämä ovat vasta hevosen toiset kilpailut tässä lajissa ja ensimmäiset vieraan ratsastajan kanssa, joten siihen nähden hevonen on ollut varsinainen helmi.
Käyn välillä ottamassa kuvia ja videoita muista ratsukoista ja jännitän Mihain puolesta miten hän selviää tuolla radalla tuulennopean appaloosansa kanssa. Hevonen kiitää tukka putkella ja Mihai ampuu kaiken mutta muutama taulu jää ilman osumia kun hevonen kurvaa villisti kaarteeseen ja hän katsoo parhaaksi mieluummin ohjata hevosta. Tulos on silti varsin hyvä.
Lukas on ensimmäinen joka osuu siihen kaukana olevaan tauluun, mutta sen jälkeen poistuu hevosineen radalta. Onneksi hän saa palattua nopeasti ja jatkaa maaliin. Kohta onkin taas ryhmä ykkösen aika aloittaa alusta ja tällä kertaa ryhmät menevät vielä nopeammin kun osa ihmisistä jättää kakkoskierroksen väliin tai on jo poistunut paikalta. Tämä hunting-rata ei vaikuta kokonaistulokseen vaan on ylimääräinen hauska numero näissä kisoissa. Yritän psyykata itseäni ja kokeilen ennen rataa jos saan Bon nostamaan vasemman laukan tekemällä ympyrää kaktuksen ympärille. Saan sen vihdoin nostamaan ja annan heppanamin. Hmm. Kokeillaan. Sitten onkin jo meidän vuoro ja huudan lähtiessäni "I'll shoot the sheriff" johon joku vastaa "but don't shoot the deputy" :'D Osun ekaan ja tokaan ukkoon, sitten Bo ottaa jonkun turbovaihteen päälle ja kakkosmaalin jälkeen tuleekin vaikeuksia. En saa kunnon tähtäystä kolmanteen ja sen jälkeen radassa on pieni alamäki ja pehmeä kohta joten on pakko ottaa vähän ohjia käteen ja hidastaa siihen. Osun vielä muutaman aika kivan osuman ja karautan maaliin kyyneleet silmissä. Olen niin onnellinen! Halaan ratsuani ja vien sen pienelle kävelylle reippaan laukan jälkeen mutta myös ollakseni hetken yksin. Katselen kävellessäni auringossa kylpevää aavikkomaisemaa ja itkeä tirautan onnenkyyneleet. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta: rakkaasta Bo-tammasta, auringon lämmöstä, legendaarisesta maisemasta, kaikista ihanista ihmisistä joita tapasin ja joilta sain tukea, neuvoja ja apua, sekä järjestäjälle joka piti meistä tosi hyvää huolta. Kasvissyöjänä olin tosi hemmoteltu näissä kisoissa ja sain syödäkseni niin hyvää ruokaa että farkunnappi ei ihan mennyt kiinni viimeisenä päivänä.
Illalla meillä on kokonaiskisan palkintojenjako. Mihai on toinen, Lukas Novotny voittaja ja kolmanneksi kiri Living Arrow tiimimme Ashely Safa! Olen niin iloinen kaikkien puolesta. Kisassa palkittiin vielä lisäksi student-grading luokkaan osallistuneet erikseen sekä juniorit. Palkintojenjaon jälkeen meillä on luonnollisesti hyvät päätösbileet.
Maanantaina paikalla on enää kourallinen ihmisiä ja moni aloitti pitkän matkansa jo aamunkoitteessa. Ihmiset ajavat täällä ihan uskomattoman pitkiä matkoja hevostensa kanssa ja minunkin ratsuni lähti takaisin Utahin osavaltioon, jotkut Texasiin tai Nevadaan. Kävelen auringon lämpimässä paisteessa naapuritallille eli järjestäjän omalle tallilla. Heillä on Mini Angel Eyes- organisaatio joka pelastaa minihevosia ja käyttää niitä hyväntekeväisyystyössä. Teen Joeystä erillisen haastattelun ja postaan sen erikseen, mutta tässä yksi kuva hänen söpöyksistään, kaksi vajaa vuoden ikäistä vauvahevosta.
Päätämme lähteä pienelle ratsastusretkelle jäljellä olevien ratsastajien kanssa ja saan alleni vielä viimeisen kerran ihan Bo-tamman. Kävelemme 10 kilsan lenkin pitkin hiekkateitä ja polkuja, joista osa on Tonto National Forestin alueella. Ei siellä kyllä juurikaan mitään forestia ole, mutta paljon kaktuksia! Oppaamme kertoo erilaisista kaktuslajeista ja paikan erikoisuuksista. Varsin mukava retki. Ainoa varjopuoli on toinen jalkani, jonka ruhjoin jo ensimmäisenä treenipäivänä. Sain jotenkin ihmeellisesti nahat rullalle toisen jalan polvitaipeen yläpuolelta, ja olen joutunut joka päivä paketoimaan sen mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla pystyäkseni ratsastamaan. Paketti piti liottaa joka ilta irti jalasta eikä minulla ollut luonnollisestikaan mitään kunnon desinfiointiaineita mukana, mutta se ei onneksi näytä tulehtuneelta. Pirun kipeä vaan. Pikku minivaelluksen jälkeen on tullut aika hetken levolle ja pakkaamiselle. Lähden aamulla kohti Suomea Mihain jatkaessa matkaansa vielä viikoksi Etelä-Kaliforniaan. Aurinko- ja positiivisuusakut on ladattu, kyllä tällä taas jaksaa!
Teksti Katariina Cozmei
Kuvat: Washington: Katariina Cozmei, Trish Wild, Kristen Andersen
Arizona: Katariina Cozmei, Jayme L Alexander, Chris Yung
Näihin kuviin ja tunnelmiin:
