Rinsessan päiväkirjan syyskuulumiset

Bom Dia Moromoro taas vaan kaikki rakkaan porkkanantuoj... anteeksi lukijat!

Minusta on nyt tullut Iso Tyttö ja aloitin eskarin. Mami ei suostunut ostamaan reppua eikä uutta hajukumia mutta sain sentään uuden syysmekon ja Oman Tarhan. Oman! Jee. Olen jo vähän muokannutkin sitä mieleisekseni mutta kasvit eivät tunnu kasvavan kovasta lannoituksesta huolimatta.

No mutta kuitenkin. Muutin residenssiä Rinsessan arvolle sopivaan paikkaan ihan kartanomaisemiin. Mamilla on ilmeisesti liikaa vapaa-aikaa kun se on ruvennut raahaamaan minua harva se päivä hommiin, ääh, mä voisin ihan hyvin olla vaan täällä mun omassa tarhassa ja tonkia puskissa ja somistaa otsatukkaani ohdakkeissa, ei mua tartte, ei. Kaikenlaisia hullutuksia se on keksinyt, esimerkiksi pitäisi oppia olemaan jossain märässä tilassa jota sanotaan "pesupaikaksi". Whattafak, mitäs järkeä siinä nyt sitten on. Siellä on märkää ja jalorotuiset kavioni vallan kastuvat, ja sinne menosta seuraa aina jotain kurjaa, kuten kavioiden veulaamista tai pahimmillaan kastelemista, ja nyt Mami on selvästi keksinyt uuden tavan kiduttaa lastaan: suuhun tungetaan jotain metallia, yäääk! Se raivostuttaa minua ihan hirveän paljon ja kostoksi yritän purra kaikkea mihin hiukankin osun, graah! Siis tosi kaameaa laittaa viattoman lapsen suuhun kylmää rautaa. Onko tämä normaalia?! Joutuuko muutkin hevoset kokemaan saman (kauhean) kohtalon?? Tänään yritin tarkkailla ohikulkevia kanssahevosia ja kyllä, niilläkin kilisi suussa tällaista rautajuttua. (Minulla on sentään kullanväriset, vähän lohduttaa) Ja selässäkin oli jokin systeemi, taisi olla se paljon puhutta ja pelätty Satula, jaiks.

Tällä viikolla Mami on lopullisesti seonnut ja se on alkanut jahtaamaan minua ympäri maneesia ruoska kädessä, niin että suussa on nämä metallijutut ja siitä kiinni pitkä naru, ja sitten pitää juosta Mamin ympärillä ympyrää joka ei saa olla liian pieni eikä liian suuri eikä saa mennä liian kovaa eikä liian hiljaa, ihme touhua, miten se nyt on niin tarkkaa muka?! Minä olen vasta lapsi enkä suostu moiseen pylperrykseen. Jos yritän pysähtyä, Mami läpsäyttää kylmästi lastaan jalorotuiselle takapuolelle sillä ruoskalla, huh, olen sydänjuuriani myöden loukkaantunut tästä kohtelusta. Olen silti katsonut parhaaksi juosta muutaman kierroksen molempiin suuntiin mukisematta koska sen jälkeen Mami yleensä armahtaa ja vie minut takaisin Omaan Tarhaan. Tosin nyt se on keksinyt vielä uuden juonen; se hakee jakkaran ja kiipeää sille ja killuu selässäni ja taputtelee sieltätäältä. Sairasta, mitä se aikoo??!!

Jatkan raportointia, ellen kyllästy tähän rinsessan arvolle sopimattomaan moukkamaiseen työltä haisevaan kohtaloon, ja ota ritolat. Ate logo.

Rinsessan päiväkirjan kesäkuulumiset

Hörr hörr!

Terveisiä täältä laitumelta.
Minua on kuskattu Taksilla ympäri maakuntaa ja olen saanut paljon uusia ystäviä. Kesäloma on kuulemma ihmisilläkin tällaista: mennään kauheasti ja sitten välillä syödään tosi paljon ja yritetään tulla muiden kanssa toimeen kovin paljoa tappelematta ja taas mennään, ja syödään.

Aluksi menin sellaiselle isolle laitumelle jossa oli paljon muitakin lapsihevosia ja meillä oli ihan hauskaa. Etenkin sinä päivänä kun Mami tuli taksin kanssa hakemaan... seisottiin kahden kaverin kanssa ihan hiljaa metsikössä ja Mami käveli tyhmän näköisenä monta kertaa ohi, ennen kuin ilmineerattiin itsemme. Hihi. Nauroin kavereilleni että hei kattokaa, toi on mun Mami, eiks oo höntti, hikipäässä kävelee edestakaisin ja huutelee.

Minulla on muutama uusi ystävä tässä lomapaikassa, jossa olen nyt. Kaikista kivoin on valkoinen tamma, joka on vähän niinkuin äiti, mutta äitillä oli isompi takapuoli. Se ei jaksa oikein leikkiä kanssani mutta tulee aina apuun, jos minua huolestuttaa jokin asia. Ja välillä kyllä huolestuttaa, viime viikollakin tänne keskuuteemme laitettiin joku ihan Outo Hevonen joka heti ensi töikseen laittoi korvat littanaan, ja me juostiin pikkuveikan kanssa aika kovaa (mulla on täällä toinenkin kaveri, se on pienempi kuin minä, ja sitä voi vähän kiusatakin jee) pitkin laidunta. Se Outo Hevonen ja varaäiti eivät jaksaneet sitten enää juosta, vaan rupesivat syömään. Aikuiset on kyllä tylsiä, pyh!

Sitten olen joutunut tutustumaan Kamaliin Eläimiin täällä Suomessa, ne lentävät ja purevat, hyi kamalaa! Kaunis turkkini on ihan pahkuroilla ja mami yrittää laittaa jotain suhisevaa ja haisevaa ainetta, mutta mä en kauheasti pidä siitä vaikka se kuulemma pitää ne purevat loitolla. En usko! En tiedä kumpi on tyhmempää, se suhina vai ne Eläimet. No ehkä ne Eläimet.

Lisäksi kuulin että mun velipoika on kanssa tullut Suomeen, hauskaa! Ei me kyllä taideta päästä tapaamaan, kun se on jo ihan iso poika enkä mä ala veljen kanssa treffailemaan, jotain rajaa. Äitikin on kuulemma päässyt uudestaan treffeille ja ehkä saan uuden pikkuveljen tai -siskon ensi kesänä, hih. Minä en tiedä vielä tarkemmin sellaisista treffeistä, mutta Aikuiset Hevoset käyvät kuulemma sellaisilla ja tanner tömisee ja sitten tulee pieni hevonen. Mystistä.

Mami uhkailee että joudun töihin kun palaan kesälomalta, ei kai?! Ei näin pientä saa töihin laittaa. Olen kyllä hiukan kasvanut, ei meinaa mahtua mekot enää päälle, oho. Mutta olen silti vasta pieni, minua pitää vielä rapsuttaa ja paijata ja antaa paljon ruokaa vielä pari vuotta, minun mielestäni. Niin.



(kuvat www.vilukko.net ja Neiti K)

Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle, osa IV

Toiset viettävät lomansa aurinkorannalla, toiset satulassa...

Kävin jälleen Espanjassa ja Portugalissa bongailemassa kivoja hevosia, ja oppimassa lisää kasvatuksesta, roduista, ratsastuksesta, kaikesta. Matkan aikana pääsin taas näkemään kaikenlaista opettavaista, mutta tässä pieni tiivistelmä.

Heti ensimmäisenä päivänä loikkasin autoon ja ajoin ystäväni kanssa maaseudulle katsomaan erään kuuluisan kasvattajan ja kilparatsastajan varsoja ja myyntihevosia. Vietimme fantastisen iltapäivän hevosten parissa, ja saimme ihailla maestron taitoa käsitellä nuoria hevosia picaderossa. Oli hienoa päästä taas seuraamaan työskentelyä, jonka varmuustason voi saavuttaa vain sukupolvien yli jatkuvalla perinteellä...

Kohtasin muutamia erittäin mielenkiintoisia hevosia, joista osa tulee varmasti Suomeen luokseni, jahka saan omat toimitilat järjestykseen. Sitä odotellessa ;)

Seuraavana päivänä kävin ratsastamassa toisessa paikassa erästä siitosoria, jonka omistaja halusi esitellä minulle orinsa ja varsansa. Tämä tummanruunikko ori oli erittäin hurmaava luonteeltaan - ratsastin sillä 15 minuuttia sen jälkeen, kun se oli astunut tamman, ja se käyttäytyi erinomaisesti (oli tosin ymmärrettävästi hieman voipunut). Oriin nimi herätti minussa hilpeyttä: se oli nimeltään Enamorado, rakastunut. Kieltämättä
oriin suurissa yöntummissa silmissä oli rakastuneelle tyyppillinen haikaileva katse, joten nimi oli sikäli osuva. Ratsastin myös toista oria, jossa oli paljon kartusiaaniverta. Tämä ori oli pieni ja herkkä, "mucha chispa", paljon kipinää. Kävimme viimeisenä iltana ystäväni kanssa näillä kahdella maastoretkellä, laukkasimme tukka tuubilla pitkin kumpuilevia niittyjä kaniinit ja laululinnut seuranamme. Helteisen iltapäivän jälkeen viilenevä tuuli hulmutti hevosten harjaa ja laukkasimme kirjaimellisesti auringonlaskuun, ihanaa!

Kävin taas myös Portugalin puolella ihailemassa lusitanoja. Rakastun tuohon upeaan rotuun kerta kerralta enemmän ja enemmän!
Tällä kertaa visiitti oli erityisen mieleenpainuva. Tallilla on muutama erittäin laadukas siitosori, joista olen haaveksinut yhtä tiettyä tammalleni. Ori on jo vanha herra, astunut viimeiset 17 vuotta, tehnyt aikoinaan myös uraa koulukisoissa. Olen nähnyt oriin jälkeläisiä muutamassa ikäluokassa, ja ne tekivät suuren vaikutuksen uteliaalla ja rohkealla luonteellaan. Siitäkään ei ole haittaa, että ori jättää kokoa, pitkää kaulaa, ryhtiä ja rakennetta. Ratsastin ensin pari muuta hevosta ja sitten tämä vanhaherra tuotiin kentälle satuloituna. En ollut uskoa silmiäni! Sain ratsastaa Hänellä!! Oriilla ei oltu ratsastettu kunnolla kahteen vuoteen, se oli vain astunut, mutta se teki siitä huolimatta sarjavaihdot ja piaffit tuosta vaan vanhasta muistista :D Mikä fantastinen hevonen! Ja olipa julma temppu tallinpitäjältä, nyt minun on ehkä PAKKO astuttaa tammani tällä kuninkaallisella olennolla. Pahus ;-)


Pääsin nauttimaan myös toisenlaisesta kyydityksestä: hienot hannoveritammasta putkautetut muulit vetivät ylväänä kärryjä. Eivät muuten ole mitään velttoja eläimiä nämä!! Täynnä energiaa olevia voimapesiä, kuuden hengen lasti ihmisiä nousi mäkeä ylös kevyesti ravaten. vau.

Portugalin puolella bongasin myös erään hevosen joka jotenkin sytyttää joka kerta kun olen ratsastanut sillä. Hevonen on 5-vuotias siitokseen hyväksytty lusitano ori, erittäin herkkä, hyvin energinen ja kipinöivä. Se nimikin on enteellisesti Vulcao, tulivuori! Joka kerta kun ratsastan tätä hevosta, se jää mieleeni kummittelemaan, viimeksi näin jo untakin siitä seuraavana yönä. Ystäväni totesi saman tien meidät kentällä nähdessämme, että Tuo on Sinun Hevosesi, mutta harmin paikka kyseinen hevonen on rahtusen tyyris rahapussilleni ;) Lottojumalien armahtaessa säntäisin ostamaan sen hetimiten, mutta siihen asti on tyytyminen vain ihailuun. Mutta elämässähän on hyvä olla haaveita ja tavoitteita, eikö? Harvoin kohtaa hevosta, jonka kanssa kemiat mätsää ensi minuuteista alkaen, etenkin jos hevosta pidetään yleisesti ottaen hiukan hankalana. En tiedä, ehkä olemme yhtä hulluja?! :D

Tutkiskelin samalla reissulla lusitanojen sukupuita ja perehdyin varsojen näyttelykoulutukseen. Sangen mielenkiintoista! Lisäksi yritän nyt astuttaa tammani (Prinsessan emä) tällä upealla vanhalla herralla, raportoin sitten täälläkin projektin etenemisestä.

Reissu oli siis jälleen varsin opettavainen ja mielenkiintoinen. En malta odottaa, koska pääsen taas tammien varjostamalle laitumelle seuraamaan varsoja, ihailemaan cremellojen sinisiä silmiä ja tuntemaan pitkänä hulmuavan harjan kasvoillani laukatessani kukkulaa ylös...

Rinsessan päiväkirjan kevätkuulumiset

Iihahahaa, ihana, kevät on täällä!
Ruoho vihertää ja linnut laulaa eikä partakaan ole enää kuurassa päivät läpeensä.

Kevät onkin ollut osaltani varsin jännittävä.
Olen käynyt taksilla isossa talossa jossa oli sellaisia juttuja, joiden yli piti hypätä. Tässä on siitä mamin ottamaa todistusaineistoa.



Sen lisäksi jouduin luopumaan talviurheilusta, kun kevät tuli ja lumi suli, onneksi puro sanoi puli puli: rrrrakastan vesileikkejä!! Se-joka-tuo-ruokaa käy joka päivä täyttämässä juoma-astiaa, ja samalla voi tuurilla saada hiukan vettä päälleen Käärmeestä, joka sihisee ja josta sitä vettä tulee. Kivaa! Hiukan tuoltakin puolelta, kiitos...

Huomaan lisäksi, että kesäkarvan myötä olen vaalenemassa. Kääk! Onneksi keksin hyvän tavan pitää yllä eksoottista tummaa väriäni. Kuralätäkössä piehtaroimalla saa oikein kivan ruskean suojavärin, hienoa. Jostain syystä mami ei kannusta tätä(kään) aktiviteettia lain, tylsä tyyppi.

Huonojakin juttuja mahtuu tähän kevääseen, loukkasin vähän jalkaani epähuomiossa, kun leikittiin tyttöjen kanssa. Mielestäni olen ihan terve eikä sitä tarvisi yhtään hoitaa, mutta se-joka-tuo-ruokaa suhistelee Käärmellä sitä jalkaa ja pistelee peffaani jotain tavaraa, tosi kivaa hei. Mamikin kävi jonkun oudon naisen kanssa täällä sörkkimässä jalkaani ja jouduin syömään kaikkia pahanmakuisia juttuja, mutta olo oli kaikkien näiden ihmisten hoitotoimenpiteiden jälkeen kieltämättä hiukan parempi. Sain lohdutukseksi syödä hiukan uutta ruohoa maasta, voi miten hyvältä se maistuikaan!

Odotan innolla kesää, mahtaako mami viedä minut taksilla laitumelle? Täällä Suomessa onkin ihan erilaista ruohoa kuin kotimaassa; vihreää ja mehukasta, ja sitä on paljon. Ihanaa! Kunpa kesä tulisi jo pian.

.
video (c) K.A.

Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle, osa III

Maaliskuu 2007
Säätä, sääriä ja maaseutumatkailua

Vietin taas antoisan kaksiviikkoisen Espanjan ja Portugalin maaseudulla hevosten parissa. Sääherra ei tosiaan jostain syystä pidä laisinkaan meikäläisestä, ja aina kun astun ko. niemimaan maankamaralle, saan niskaani rakeita, heinäsirkkoja ja hirmumyrskyjä... tällä kertaa vältyin onneksi niiltä, mutta hyytävän kylmää tuulta ja vaakasuoraa vesisadetta riitti kotitarpeiksi. Ja ihmettelyä siitä, miten minulla voi olla kylmä, minähän olen Suomesta? Niin. Se, että on sattunut syntymään tänne napapiirin tuntumaan, ei tarkoita suinkaan sitä, että rrrrakastan kylmää keliä. No, viimeisinä päivinä tosin paistoi jo aurinkokin siniseltä taivaalta, ja sain kotiin tuomisiksi mukavasti punertavan nenän ja poskipäät (luulevat vielä että juhlin koko matkan ;D).

Sitten itse asiaan; hevosiin!
Ratsastin ensimmäisen viikon PRE hevosia Espanjan puolella, aika laidasta laitaan, 3v varsoista kokeneempiin aikuisiin.
Ratsastamistani hevosista ihastuin kovasti 4 v tammaan, joka oli todella herkkä ja miellyttävä, ja valtavan huumorintajuinen. Hän pääsi laitumelle poniruunan sekä muutaman muulin kanssa, ja poniherra oli hyvin mustasukkainen tammastaan, ja piti selvää hajurakoa lähenteleviin muuleihin. Pikkulauman edesottamuksia oli hauska seurailla, mutta työt kutsuivat seuraavien hevosten kyytiin.

Haastavin ratsastamani hevonen oli 6 vuotias ori, joka oli täysin hysteerinen, mutta todella osaava hevonen. Jouduin tosissani tekemään töitä oman istuntani kanssa, koska hevonen reagoi jo pelkästään hengityksen muuttamiseen, puhumattakaan siitä, jos en hallinnut omia jalkojani. Pohkeen piti olla koko ajan hellästi kiinni hevosessa, ja itse asiassa tiivistää alapohjetta sitä enemmän, mitä hevonen alkoi keittää. Ystäväni kuvasi tilannetta hyvin sanoessaan, että "yritä ajatella, että halaat hevosta jaloillasi". Ohjalla taas ei saanut tehdä mitään, vaan puolipidätteet ynnä muut turhat hetkutukset olivat tiukasti pannassa. Alkutilanne oli täten se, että hevonen kirmasi tukka putkella ympäri maneesia silmät pyörien ja meikäläinen vaistonvaraisesti apinana ohjasta killuen, ennen kuin ryhdistäydyin ja keräsin itseni (kiitolaukassa tämä ei ole ihan itsestään selvää, hehe) käsi rentoutui ja "halasin hevosta jaloillani". Oho, se pysähtyi... ;D

Ratsastus on siitä hauska laji, että vaikka se on pirun vaikeaa, onnistumisen tunteen ja ahaa-elämysten voimalla jaksaa taas puurtaa vaikka kuinka pitkään. Lopulta sain taottua päähäni ko. hevosen käyttöohjeita sen verran, että esitimme jo ystävääni tyydyttäviä sulkuja ja piffejä, jotka ko. hevonen siis osasi vaikka unissaan, jos vaan ohja oli hiljaa ja kroppa säärten syleilyssä.


Nössö-Hössö

Kun astuu välimerelliseen patriarkaaliseen machokulttuuriin pohjoismaalaisena naisena, voi odottaa koomisia tilanteita... Huvittava episodi sattui mm. tallille juuri tuodun suloisen, kuusivuotiaan ruunivoikon oriherran suhteen, joka oli aluksi niin kauhuissaan, ettei tahtonut päästää edes karsinaansa, mistään muusta puhumattakaan. Hevonen oli kyllä koulutettu hyvälle perustasolle selästä, mutta oli maasta käsin niin kauhusta kankeana, että jäin miettimään, mitä ressukalle oli joskus tapahtunutkaan. Vietin vapaahetkiäni herran karsinassa istuskellen ja herkkupaloja syötellen, joka aiheutti valtavaa huvitusta tallipoikien keskuudessa. "Mikset sinä vaan aja sitä nurkkaan ja laita riimua päähän? Ihme hössötystä. Hevonenhan on ihan hinttapuli. Sovitte hyvin yhteen. Naiset! :D Mutta muutaman päivän kuluttua pikkuherra jo antoi satuloida itsensä vapaana karsinassa; olkoonkin turhaa hössötystä, mutta suomalaiselle pikkutädille tuo oli suuri hetki. Eikä hevonenkaan tuntunut valittavan.

Toinen huvitusta herättänyt nössö-hössö tapaus oli hirmuisen kuuma alter real – linjainen lusitano ori, josta minua ensin varoiteltiin monta päivää. Ori oli tullut talliin uudelleenkoulutettavaksi, koska se oli oppinut mm. ikävän tavan keulia rajusti ja harkitusti. "Tämän selkään noustessa pitää olla todella varovainen, ettei osu vaan jalalla sitä kylkeen, eikä nykäise ohjasta, eikä narisuta satulaa, eikä sitä ja tätä... ja sitten selässä ei saa ottaa yhtään edestä, eikä tehdä liian kauaa samaa asiaa, eikä koota laukkaa liikaa, eikä pyytää liian jyrkkää väistöä, mutta pitää se koko ajan töissä ja kiinnostuneena... haluatko kokeilla sitä?!"
.
.
Noh.

Pakkohan sinne selkään oli kiivetä, ja marssin aluksi ihan reippain mielin hevosen vierelle, silitin kaulaa, orin mulkoillessa minua epäluuloisesti. Varovasti hivutin jalan jalustimeen, ja hannasin siihen paikkaan. Mitäs nyt? Miten ihmeessä voi kiivetä ison hevosen selkään ilman jakkaraa niin, ettei vahingossakaan osu varpaalla hevoseen, ei narisuta satulaa, pitää ohjan täysin löysänä, on rento ja letkeä... kuin heinäseiväs kaikkien varoittelujen jälkeen! Taas tallipojat nauroivat lokkina, että on tuo suomalainen sitten lystikäs. Vähän niin kuin koulutettu marakatti. Ostakaa lippuja! Suomalainen ratsastaa, tai yrittää ratsastaa :D
Hetken punasteltuani vedin henkeä ja nousin selkään, ja hevonen seisoi kuin tatti korvat lurpullaan. Olikohan minua huijattu. Selästäkin se oli vallan mukava ja itse asiassa pidin hevosesta.


Seuraavana päivänä totuus kuitenkin paljastui kaikessa karmeudessaan kun hevosen selkään kiipesi hiukan brutaalimpi ratsastaja, joka tökkäsi hevosta varpaalla kylkeen, läsähti satulaan ja nykäisi ohjasta – hevonen veti sellaiset keulimisrodeot että meinasin kakkantaa housuuni sen nähdessäni. Varovaisuudelle oli siis tilausta tässä tapauksessa.


Jotta homma ei olisi ollut pelkkää survivalia ja kesyttelyä, bongailin myös mm. hauskan värisiä hevosia reissulla, mm kuvassa poseeraava kaunis pre:n ja appaloosan risteytystamma, aika kaunis? :D
Tai tämä "isabellan" värinen (suomessa myös cremello) oripoika, joka katseli sinisillä silmillään?






Hikeä, ja vähän vertakin

Portugalin puolella sainkin sitten oppia oikein ämpärikaupalla lusitanoista ja klassisesta kouluratsastuksesta. Paikallinen ystäväni ja opettajani piti päivässä 4 valmennustuntia, jopa putkeen, joka vaati kyllä jo turnauskestävyyttä, vaikka olenkin tottunut ratsastamaan paljon. Ratsuinani olivat uljaat lusitano-oriit, jotka olivat hyvin koulutettuja ja ratsastettuja, oli silkkaa iloa päästä ratsastamaan näitä hienoja otuksia hyvän opettajan silmän alla, vaikka välillä iskikin jo kramppi ;D Pidin kaikista hevosista joita ratsastin, mutta hauskimpana mieleeni jäi nuori ja erittäin hieno siitosori, joka oli kuin suoraan lapsuuteni hevoslehtien kansikuvista; uljas ja jalo, pitkäjalkainen ja kauniskaulainen korskea ratsu, joka ravasi uskomatonta ravia metrin mittainen harja lepattaen kuin lippu, jestas sentään. Ratsastettavuuden kannalta upein hevonen oli vasta neljävuotias oripoika, joka oli niin ihana luonteeltaan ja niin hyvin ratsastettu, että virnistelin typeränä kierros toisensa jälkeen.

Pääsin tyyppaamaan mm. 3 vuotiasta härkätaistelijan omistamaa koulutuksessa ollutta lusoarabia, joka oli siis lusitanon ja arabianhevosen risteytys, ja hyvin suosittu härkätaisteluissa ja ylipäätään käyttöhevosena. Hevonen oli hirmuisen kuuma, herkkä, nopea ja sähäkkä, tuntui kuin olisi istahtanut ison jaguar S-typen jälkeen pienen sporttiavoauton kyytiin :D vruum vruuum

Kävin myös ahkerasti ihailemassa varsoja. Talleilla oli monta aivan ihanaa pientä ori- ja tammavarsaa isoissa laumoissa, monta neliökilometriä käytössä. Vau. Varsat olivat silti kesyjä ja antoivat koskettaa itseään, ja huippu-uteliaita! Ongelmana oli löytää varsat isoilta laitumilta, autolla ei voinut ajaa sisälle laumaa etsittäessä, tai lauma hieman tutki=rikkoi kaiken mikä autosta lähti irti, ja yritti tunkea jopa autoon sisälle. Tulikin patikoitua useampi kilometri varsojen perässä...


Hevoshommien varjopuolikin tuli pariin otteeseen ikävästi esille muutaman yllättävän tapaturman muodossa. Ikinä ei voi tietää, mitä eläinten kanssa sattuu! Tarkistelkaa vakuutuksianne... koska mistä voisi olettaa ikinä, että jos hevonen karkaa tarhastaan, kirmaa pitkin puutarhaa, se saattaa liukastua kivetyksellä ja kaatua pensasaitaan sillä seurauksella, että pensasaidan oksa katkeaa ja lävistää hevosen otsan? En hetkeen unohda sitä näkyä, kun suloisen nuoren hevosen kaunista otsaa koristaa valtavan kokoinen keppi, ja olemme kaikki varmoja, että hevonen ei tule selviytymään. Luojalle sekä eläinlääkärille kiitos; keppi jäi otsaluuhun eikä vahingoittanut pään herkkiä kudoksia syvemmältä, ja hyvällä hoidolla hevonen on nyt jo toipumaan päin ja palaa täysin ennalleen. Huhhuh. Toinen paha tapaus sattui, kun vasta laitumelta lassottu nuori tamma piehtaroi karsinassaan yön aikana ja jäi jalastaan kiinni yli metrin korkeudessa oleviin kaltereihin, vaikka niiden piti olla mitoitettu niin, ettei se olisi mahdollista. No, olipa vaan, ja tamma roikkui koko yön takajalkansa varassa melko korkealta, onneksi sekin on jo hyvää vauhtia toipumassa koettelemuksestaan.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt...

Näin myös muita, hevospiireihin ulkopuolisiani ystäväni reissun aikana, ja erään hyvän ystäväni kanssa, joka on biologi ammatiltaan, lähdimme ex tempore etsimään läheiseltä suojelualueelta harvinaista orkideaa. Ajoimme kaupungin ulkopuolelle useamman kymmenen kilometriä, ja käännyimme mukana olleen toisen tutun ohjeiden mukaan pienelle tielle, joka aina vaan pieneni ja muuttui kuoppaisemmaksi ja mutkaisemmaksi. Mailla eikä halmeilla ollut mitään asutusta, ja vihdoin saavuimme isolle suojelualueelle, jossa oli mm. merkittyjä patikointireittejä ja todella hienoja maisemia.

Osoittautui kuitenkin, että olimme hieman väärällä tiellä, ja yritimme päästä oikealle reitille. Ystäväni pieni kauppakassiauto oli retkestämme kuitenkin eri mieltä, ja päätti pudottaa pakoputken ja äänenvaimentimen keskelle tietä... Emme tienneet aivan tarkkaan, missä olimme, mutta saimme muutaman tunnin odottelun jälkeen paikalle vihdoin lava-auton, joka otti sekä meidät että auton kyytiin.
Ongelmana oli, että aurinko jo laski, oli todella kylmä, emmekä olleet varautuneet näin pitkään retkeen, joten siellä sitten värjöttelimme kolme ihmistä ja koira, kiroillen ja odottaen. Yöllisestä metsästä kuului merkillisiä ääniä, ja koska lähimmät valot olivat useiden kilometrien päässä, pimeys oli läpitunkevaa. Autoakaan ei voinut pitää käynnissä, edes virtoja päällä, koska akku alkoi hyytyä. Pääsimme lopulta onnellisesti kotiin ja autokin on jo korjattu, mutta mitä taas opimme tästä? Älä lähde autoilemaan liian kevyesti pukeutuneena, äläkä yritä ajaa pikkuautolla karseaa metsätietä kilometrikaupalla.

Niin ja se orkidea? En ole vieläkään nähnyt sitä ;)



Kaikki kuvat: (c) Nti K

Rinsessan päiväkirja, helmikuu

Hei vaan kaikki kivat lukijat taas.
Helmikuu onkin ollut hassu kuu, olen yrittänyt saada jotain tolkkua tästä Suomen talvesta, onko se aina tällaista?! Siitä tietää että on melko rapsakka keli, kun aamulla kun heräilen ja käyn aamupisulla, se jäätyy ennen kuin osuu maahan, hyi hitsi.

Olen tehnyt empiirisiä tutkimuksia Suomen talvesta, ja siitä miten siitä voi selvitä.

1. Takki.
Suomessa pidetään talvitakkeja. Takki on sellainen peitto, joka köytetään varsan ympärille. Sitten ei ole kylmä. Mami toi minulle tosi paksun takin, ja se on musta ja minusta ihan kaunis. Kelpaa. Tosin, kun se laitettiin ylleni ensimmäistä kertaa, ja oli tosi kylmä, se piti sellaista kaameaa rapinaa ja takajalkojen välissä oli koko ajan joku juttu, seisoin ihan hiiskahtamatta paikoillaan jalat levällään ja odotin että se menis pois. No ei se mennyt! Se-joka-tuo-ruokaa sanoi että ne ovat jalkalenkit ja kuuluvat asiaan. Jaaha. Olen nyt viisaampi. No mutta kuitenkin, takki pitää olla. Odotan innolla minkä värisen kevättakin saan.

2. Talviurheilu
Jotta kaunismuotoiset raajani pysyisivät vetreinä, olen kehitellyt erilaisia talviurheilulajeja. Suosikkini on kyykkäloikka. Kyykkäloikassa otetaan vauhtia, jarrutetaan takajaloilla, niiataan pyllyä maahan ja sitten vaan ponnistetaan ilmaan. Ja toistetaan. Helppoa. Noi muut ei osaa, eikä arvosta. Ihme touhua. Näin se tehdään:



Sitten mä kehitin toisenkin talviurheilulajin, ja se on hiihto.
Hiihtoa varten tarvitaan vesisaavi, joka ensin kaadetaan, ja kaatunut vesi sopivasti jäädyttää kivan hiihtoradan. Sitten laitetaan etujalat saaviin, ja potkitaan villinä vauhtia takajaloilla. Bonuksena hiihtämisestä tulee tosi kova rahina ja meteli, ja nuo muut aboriginaalit näyttävät pelkäävän sitä. Hauskaa.
Vähemmän hauskaa on, että hiihtoväline hajoaa muutaman toiston jälkeen, ja se-joka-tuo-ruokaa on hyvin, hyvin vihainen. Mami toi minulle sellaisen lötkön vadin, jonka kanssa voisi hiihtää, mutta ei se ole yhtään niin kiva.

Sitten on vielä kolmas talviurheilulaji. Se on aitajuoksu.
Mutta tämä on minulta jyrkästi kielletty, joten en kerro siitä enempää.

3. Kaverit
Talvella ei pärjää ilman kavereita. Kenen päällä sitten lepuutettaisiin turpaa? Kenen kanssa voisi yhdessä kölliä pahnoilla? Ketä voisi sitten purra persuksista? Ketä voisi ajaa takaa pysyäkseen lämpimänä? Kaverit on pop.

4. Ruoka
Talvella nälättää jotenkin tosi paljon enemmän. Metallinen juttu on aina ihan täynnä ruokaa, mutta mitäs jos se loppuukin? Varmuuden vuoksi en anna kenenkään muun syödä silloin kun itse syön. Minäminä. Minulle. Minä otan. No sen mustan annan tulla viereen syömään, että voin välillä pyyhkiä turpani sen selkään. Siisti pitää olla kuitenkin.

Räps räps,
Rinsessa



Kuvat: nti K ja nti O

Rinsessan päiväkirja, tammikuu

Viu vaan täältä lumen keskeltä!
Nyt se talvi sitten tuli, hilmuinen määlä lunta. Ensin vähän jänskätti, voiko siinä kävellä normaalisti, mutta ihan hyvin voi! Ja voi myös piehtaroida ja hangata kutisevaa selkää, ai että se on kivaa.

Täällä kävi joku täti, jolla oli rapisevia papereita ja jotain instrumentteja. Kuulemma "tunnistettiin", no eiks nämä ymmärrä että mä olen hevonen?! Pitääkö sitä varten erikseen joku ekspertti tänne pyytää. Jestakkoo nämä suomalaiset ovat omituisia. No, kuulemma olen nyt sitten tunnistettavasti hevonen, hieno homma.

Vähemmän hieno homma oli, että meitsi raastettiin julmasti heinäkasalta tässä yks ilta, ja pihalla odotti Taksi. Alkoi ihan jännittämään, mihin mennään? Kävelin rohkeasti siltaa ylös, mukana oli toinenkin tyttöhevonen, mutusteltiin siinä heiniä ja rupateltiin matkan ajan. Perillä odotti iso Talo, jonka vieressä oli aitaus. Aitauksessa juoksenteli jotain hassuja eläimiä jotka viskoivat takajalkojaan villisti ilmaan, mikä lie jumppavartti siellä oli meneillään. No, me mentiin sisälle sinne Taloon, ja siellä oli ihanan pehmeää hiekkaa ja valoisaa ja kivaa!



Seinille ne olivat ripustaneet jonkun hevosen kuvia, joka oli ihan saman näköinen kuin minä... ihme juttu! Kävin kurkkimassa niitä kuvia, ja ne liikkuivatkin! Yritin myös sännätä kuvan läpi toiselle puolelle, jos se olisi ollut madonreikä takaisin Portugalin lämpöön? Tai johonkin toiseen ulottuvuuteen jossa on lämmintä ja rajattomasti pomotettavia kanssahevosia? Mut ei. Löin otsani kuvaan pari kertaa, ja totesin, että parempi olla yrittämättä.

Sitten sinne taloon tuli jotain ihmisiä, ja ne söivät keksiä, minäkin otin yhden. Mami ja se-joka-tuo-ruoat kantoivat taloon värikkäitä puisia juttuja ja tekivät niistä epämääräisen hökötyksen, ristikon. Muistelin että portugalinmami oli tehnyt samantyyppisiä juttuja, ja niistä piti hypätä yli. Syytä en ole tähän päivää mennessä keksinyt, ihan turhaa hommaa, mutta hyppäsin siitä kuitenkin omatoimisesti kerran kokeeksi. Hupskeikkaa ei tuntunut missään. Tylsää lähinnä. Mutta se mun kaveri, kun oli mukana, meni yli uudestaan ja uudestaan, ja ne vielä nostivat sitä päällimäistä puuta, ja aina vaan se meni yli! Aika taitavaa. Minä vaan tyydyin juoksemaan ympäri ja ympäri, tuuli suhisi korvissani, kuvittelin olevani aavikolla. Hiekkaa ja kaikkea!

Kävin myös mönkimässä siellä hiekassa, ai että se oli pehmoista ja kuivaa. Mami nauroi, että olinpa tosi tyylikäs, kun hieman hikistyneeseen (hitsi unohdin laittaa rexonaa) karvaani tarttui kaunis ruskea kuorrutus... Mutta se oli sen arvoista!


Sitten kun aikamme säntäiltiin pitkin Taloa ja se kaveri loikki puukeppien yli riittävästi, saimme takit päälle ja lähdimme kohti kotia. Tosin kaveri olisi halunnut jäädä Taloon, mutta se-joka-tuo-ruoat patisti sen kyytiin ja mä loikin perässä. Nälkäkin oli jo, eihän nyt yhdellä keksillä pitkälle pötki, kaloreitakin kului ainakin miljoona siellä juostessa, huh!

Maanantaina 29.1. täytin kaksi vuotta, ajatelkaa, olen jo Iso Tyttö! Mami uhkaili, että joudun töihin vielä keväällä, joidenkin pitkien ohjien kanssa. Töihin? Pitkien? Ohjien? Kuullostaa tosi pahalta, minähän olen kuitenkin vasta varsa hei... Tai siis en ole... kun Iso Tyttö... mutta en niin iso... tai siis... äh, mitenkähän tästä luikertelisi. No, ehkei se ole niin paha juttu, laisinkaan.



Rinsessan hovikuvat: vilukko.net

Prinsessan Päiväkirja

HRM:n poistuttua kuvioista, päiväkirjapotilaan paikan ottaa toinen aatelinen, Portugalilainen Prinsessa ;-)


Köh. Hirnh. Äiti antoi kynän ja paperia ja käski kirjoittaa ajatuksia paperille, se on kuulemma terapeuttista. No perhana terapiaa tässä tarviikin, kaikkeen sitä piäni varsa joutuu varhaisella iällä!

Aloitetaan alusta. Putkahdin maailmaan tammikuun lopussa 2005, eli olen nyt.. yy... kaa... kaksi vuotta vanha (kamala kun aika menee nopeasti, kohta kuulemma vaihtuu hampaat!? Sattuuko se?!). Äitini, Iso Valkoinen, hoivasi minua hellästi ja nautin Portugalin lämpimästä keväästä. Kaikki meni putkeen pari vuotta mutta sitten nämä ryökäleet keksivät laittaa minut jättimäiseen taksiautoon, jossa oli muitakin abduktion uhreja, ajattelin jo että nyt sitä mennään johonkin hevoselle sopimattomaan paikkaan. Vaihdoin muutaman kerran Taksia ja näin patonkia syöviä ranskalaisia hevosia, jotka suunnittelivat esteratoja yökaudet karsinoissaan ja päätään omituisesti pitäviä hollantilaisia hevosia ja isoja saksalaisia jotka hirnuivat hirveän hitaasti ja rumalla murteella. Tunsin oloni jo hyvin kylddyrelliksi, mutta hukkaan meni sekin sivistys - keikkuvan laivamatkan jälkeen auton ikkunasta näkyi vain mustaa lättänää ja kauheasti puita. Vihdoin taksini kurvasi jonkin tallin pihaan, jossa oli aamuhämärissä silmiään siristeleviä kanssahevosia. No, tallissa oli onneksi ruokaa ja juomaa, jäin odottelemaan koska lähdetään seuraavalle etapille. Seuraavaa etappia ei tullut?! Vaan meitsi tuupattiin kylmästi johonkin systeemiin, jossa oli muitakin hevosia, niinku samassa isossa karsinassa, josta pääsi ulos. Carago, mitä tämä tarkoittaa?! Satoi vielä vettäkin ja oli kylmä kuin kotiseutuni vuorilla pahimpaan talviaikaan. Koska se seuraava matkaanlähtö olikaan, apus, aurinkomatkat!

No, eihän sitä seuraavaa matkaa tullut. Jättivät tänne pienen raukan. Kanssahevoseni kertoivat minulle, että tämä on Suomi, joulupukin maa, jossa on talvella lunta ja kesällä karhuja. Mutta että nyt on outo vuosi ja voi olla talvella karhuja ja kesällä lunta. Voi apua! Onneksi löysin heti ystäviä, vaikka ne ovat kovin karvaisia. Eikä tämä nyt hassumpaa ole, mutta ihme tapoja näillä suomalaisilla! Esimerkiksi lattialle levitetään ruokaa, ja muut makaavat sen päällä. Hei eikö teidän emo ole sanonut, että ruoalla ei saa leikkiä?! Ja mitä tuo valkoinen kylmä mönjä on, jota tulee taivaalta. Ihan turhaa. Ja maa menee kylmäksi ja kavio liusuu, ja turpakarvat jäätyvät könteiksi. Ja ihanan sileä silkkiturkkini on kasvanut kamalan paksuksi! (no mutta portugalilaiset naiset kuulemma ovat karvaisia)


Ja ai että me saatiin ihana lahja siltä joulupukilta! Iso hässäkkä jossa on sikapaljon herkkuruokaa! Aina! Sempre! Ne täyttää sitä aina vaan vaikka kuinka yritetään tyhjentää. Noi muut vähän pelkäsi ensin, että mikä toi juttu on, asuuko siellä leijona, mut ei kai nyt tuommonen pelota kaltaistani siniveristä maailmanmatkaajaa. Sitäpaitti mun suvussa on sotahevosia ja härkätaistelijoita, että mitäs yhdestä metallihäkkyrästä. (tällä on silti vissiin turha lesota, toi paikallisväestön edustaja kertoi että senkin suvussa on sotahevosia, rispekt) Se sapuska on kuitenkin nannaa, semmosta semimärkää, pehmeetä, naminami! Ja niitä oransseja pitkuloitakin saa, kun on karkkipäivä. Kerran menin kyllä halpaan ton karkkipäivän suhteen, uusi äiti tuli käymään ja sillä oli jotain kivaa rapisevaa. Ajoin muut pois, että mä saan äitin kaikki karkit, mutta sillä olikin matolääkettä! Carago! Yritin paeta paikalta ja luikkia muiden taakse, "ottakaa vaan mä sain jo, se on tosi herkkua", mutta ei ne ollukkaan niin tyhmiä, pahus. Mami ruuttasi ne väkisin mun kurkkuun, yäk, äiti ei saa! Onneksi sain heti perään vähän näkkileipää, jää meinaan tosi paha maku suuhun tosta, ihan kirjaimellisesti. Ootteks kokeillu?! Saisko siitä vaikka omenanmakuista versiota?

Uudessa kodissa on kaikkea jännää, esimerkiksi The Ovi, A Porta, josta tulee kivoja asioita, niinko ruokaa. Siellä on pakko olla jotain Hienoa, ja olen yrittänyt sitkeästi tunkea katsomaan, mihin A Porta johtaa. Harmi vaan että se on kovin pieni, ja tehty näille kaksijalkaisille palvelijoille, enkä meinaa millään mahtua siitä. Pääpalvelija ei tykännyt ajatuksesta ja ajoi minua pois, voi että harmitti. Pukitin. Palio. Yritin oikein ottaa vauhtia, jos mahtuisi paremmin, mutta ei, ei mahdu. Täytyy yrittää miettiä miten saisin suurennettua oviaukkoa. Hmmm.

Lapset leikkii, tietty, ja mullakin on lelu. Se on karvainen ja pieni, ja sen peffan päällä on kiva lepuuttaa turpaa. Ja sitten mulla on pallo, A Bola, noi aboriginaalit vähän pelkää sitä ja on kiva vierittää se niiden jalkoihin ja katsoa, kun ne hyppää :D

Olen nähnyt pihassa Taksin, mihinkähän sillä vois mennä. Kuulemma pääsen kyytiin tässä lähiaikoina, mutta eivät kerro mihin?! Täytyy yrittää olla kiltisti, ettei sinne-jossa-tuhmat-varsat-laitetaan-vakuumiin, semmonenkin kuulemma on, järkyttävää. Mutta minä olen kiltti, ja minä pääsen varmasti johonkin kivaan paikkaan. Ehkä sellaiseen niinku isoon taloon jossa on lattialla hiekkaa ja jossa voi juosta niin paljon kuin jaloista pääsee. Se olisi kivaa.

.