tiistai 27. elokuuta 2013

Rinsessan Päiväkirjan LoppuKesän Kuulumisia 2013

Hörrrr hörrrr taas pitkästä aikaa täältä Rinsessan kammarista! Yleisön pyynnöstä yritän taas sovittaa kaunismuotoiset kavioni näppäimistölle ja kertoa, mitä täällä ollaan oikein puuhasteltu.

Meillä on ollut kuulkaas sellainen hulinakesä että huhheijaa. Osallistuin viime syksynä Huippupylly Haussa -kilpailuun (josta juttua täällä) ja sen jälkeenkin olen kunnostautunut poseerauksen saralla. Ja myös pätenyt kilapiluissa. Käytiin sen Kivan Sedän kanssa laidunlöhnäyksen lomassa vähän esiintymässä, ja pääsin tekemään kuviokelluntaliikkeitäkin, kun luvattiin että sitte sen jälkeen pääsee hyppäämään.
Oltiin kauheesti taitaveita ja sain rusetinkin! Sen jälkeen ollaan käyty vähän hyppelemässä, metsässä ja sitten niitä heiluvia tikkuja joita voi vähän pudotellakin. Kamalan suuriakin ne mut jo laittaa hyppäämään mutta kyllähän mä yli pääsen, jos toi jätkä vaan kestää kyydissä. Matkustaminen on ihan hauskaa, etenkin kun olen saanut matkustaa Rakkaan Ruskean Ruunan kanssa, jonka kans meillä on vähän sutinaa. Älkää kertoko Tulille, se hermostuu. Se on niin herkästi hermostuvaa sorttia. Alkaa heti vatsassa vääntää. Niitä pieruja ei kestä kukaan. Onneksi meillä on hyvä tuuletus.

Mami oli meillä apukätenä tuolla hopiloikkahommassa. Mulla on sentään säärisuojat, sillä ei. Meillä oli ihan kivaa siellä. Kelejä piteli ja sain kahvisokerit.


No mutta me ollaan tehty toisenlaisiakin juttuja, joista on otettu kuvia. Siis ihan ruuhkaksi asti. Hipiääni on kammattu vallan ja tukkaa letitetty. Tässä yks päivä tuli ToimittajaTäti joka kuvasi minua. Mami pyysi, että laukataan kovaa ja otetaan kepillä härän päältä rinkula. No sehän sopi, näytin Tätille miten taitava olen. Sitten toinenkin ToimittajaTäti kävi ja silloin vähän kiukuttelin kun en saanut tehdä mitään kivaa vaan ihan vaan mentiin perusjuttuja ympäri kenttää, ja vaivasi vähän naistenvaivatkin, juunou. Olisin vaan halunnut jäädä peiton alle syömään suklaata. Tässä teille kuva siitä härkähommasta. Mä niin tiiän nää jutut. Olenhan lusitaanialainen rinsessa, ja polveudun suoraan härkätaisteluhevosten aatelisesta verilinjasta, niin kert.

Sitten mua on hemmoteltu, olen saanut tosi hienon otsapannan! Siitäkin otin teille kuvan tänne. Eiks oo hiano. Mamilla on samansorttiset kynnet, että mätsätään. Huippupylly Haussa voittaja tietää nää jutut. Mä arvostan.



Hei eikä tässä vielä kaikki! Vielä yksi kiva Täti kävi mua kuvaamassa. Laitan loppuun tähän kuvia siitä setistä. Kyl mää oonkin kaunis! Ja kauhean pätevä.



Kohta on jo syksy. Enää en halua lähteä metsään, siellä on hirviökärpäsiä. Ihan kuin näissä tavallisissa kärpäsissä ei olisi kestämistä. Esteitä pääsen taas hyppäämään, kuulemma. Ja sit kannattaa katsoa lokakuun Villivarsa-lehti. Siellä on voi olla tuttu Huippupylly.


Teksti Katariina Albrecht
Kuvat Julia Aro, Katariina Albrecht, Terhi Kemppinen, Eve Roine

lauantai 17. elokuuta 2013

Moa J-Molitorin Operantin Ehdollistamisen Kurssilla


Mikä olisikaan mukavampi tapa viettää sateista ja koleaa päivää, kuin hyvässä seurassa lämpimässä maneesissa, oppimassa oppimista?

Moa J-Molitor saapui Ruotsista kurssittamaan innokkaita oppilaita 17.8.2013 Janeten tallille Hepojoelle. Kurssi oli kaksipäiväinen, mutta kuten tapanani näemmä jo on, ehdin osallistua vain ensimmäiseen päivään... olisin mielelläni jäänyt vielä toiseksikin päiväksi, mutta toki jo yhdestä päivästä sai sekä vahvistusta vanhoille olemassa oleville opeilleni ja ajatuksilleni, että uusia kivoja käytännön ideoita hevosen kanssa treenaamiseen. Lainausmerkeissä suorat lainaukset, muutoin teksti on luennosta vapaasti kääntämiäni asioita yhdistettynä omiin huomioihini ja lisähuomautuksiin.

Heti alkuun Moa piti luennon operantista ehdollistamisen tiedepuolen teoriasta ja klikkerikoulutuksesta. Tässä kuitenkin ensin vähän omaa alustustani aiheeseen, josta en ole varsinaisesti aiemmin kirjoittanutkaan. Jo heti sana klikkeri tai naksutin saa monelta karvat pystyyn, mutta operantin ehdollistamisen voi tehdä ihan millä äänimerkillä tahansa, vaikkapa jotain sanaa tai vihellystä käyttäen. Klikkeri on alkuun kätevä, kun ääni tulee aina samanlaisena ja sen pystyy toistamaan samanlaisena joku toinenkin eläintä kouluttava henkilö. Oppimisteoriat pohjautuvat tieteellisiin tutkimuksiin, joita on tehty eläintenkin saralla jo pitkään. Monet muistanevat kouluajoilta psykologian kirjoista Pavlovin kuolaavat koirat, Skinnerin laatikon ja Lorenzin leimaantuneet hanhenpojat. Koirapuolella nämä jo kohta sata vuotta sitten löydetyt oppimisteoriat ja -tavat ovatkin enemmän käytössä, mutta hevosurheilun maailmassa käytämme vielä kovasti suppeaa ja pääosin aika ankaraa, eikä niin kovin motivoivaa koulutustapaa.

Otetaan vielä pieni kertaus terminologiasta. Operantti ehdollistaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että ympäristö reagoi oppijan käytöksen muutokseen. Operantti ehdollistuminen on tahdonalaista. Ehdollistuminen lähtee liikkeelle oppijan omasta toiminnasta, jonka aikana tai välittömästi käytöksen jälkeen oppija saa itselleen merkityksellistä palautetta. Tämän seurauksena esimerkiksi hevonen alkaa ehdollistua kyseisen käytöksen seurauksiin. Esimerkiksi, kun ihminen odottaa hevosen kääntävän päätään pois makupalaa pitelevästä kädestä. Kun hevonen kääntää päänsä pois, se saa makupalan. Näin hevonen oppii toistojen myötä, että kyseisessä tilanteessa pään poispäin kääntäminen on sille kannattavaa, koska siitä seuraa jotain kivaa, eli makupala.

Tätä positiivista vahvistamista voi vielä entisestään vahvistaa ja tarkentaa klikkerikoulutuksella. Ehdollistamalla hevosen klikkerin tai minkä tahansa muun samanlaisena pysyvän äänimerkin ääneen, kouluttaja voi palkita hevosta juuri oikealla hetkellä.

Operantti ehdollistaminen poikkeaa klassisesta ehdollistamisesta siinä, että operantissa toiminta on tahdonalaista, klassisessa tahdosta riippumatonta. Vrt Pavlovin koirakokeet, jossa ehdollistettiin äänimerkkiin joka liittyi ruokailutilanteeseen, ja myöhemmin koirat alkoivat kuolata äänimerkin kuultuaan myös ilman ruokaa. Klassisessa ehdollistamisessa käytetään aina merkkiä, operantissa odotetaan myös sitä omaa toimintaa. Toki silti läsnä on aina myös klassinen ehdollistuminen, koska hevonen kokee mielihyvää naksuttimeen ehdollistuttuaan.

Miksi sitten ylipäätään käyttää positiivista vahvistetta?

Erilaiset koulutustilanteiden seuraamukset jaetaan oppimispsykologiassa neljään erilaiseen tapaan.

*Positiivinen vahvistaminen (R+) Miellyttävät asiat alkavat (palkkio)
Hevonen pysähtyy ohjamerkistä -> nami (R+) -> pysähtymisen todennäköisyys kasvaa

*Positiivinen rankaisu (P+) Epämiellyttävät asiat alkavat (rangaistus)
Hevonen ei pysähdy ohjamerkistä -> kiskaistaan ohjasta (P+) -> pysähtymisen todennäköisyys vähenee

*Negatiivinen vahvistaminen (R-) Epämiellyttävät asiat loppuvat
Hevonen pysähtyy ohjan merkistä -> myödätään ohjasta (R-) -> pysähtymisen todennäköisyys kasvaa

*Negatiivinen rankaisu (P-) Miellyttävät asiat loppuvat
Hevonen pysähtyy merkistä -> ohjasta ei myödätä (P-) -> pysähtymisen todennäköisyys vähenee

Hevosmaailmassa on käytetty, ja käytetään, pääosin positiivista rankaisua sekä negatiivista vahvistamista. Käytämme tahattomasti jonkin verran myös negatiivista rankaisua ihan arkisissa tilanteissa, esimerkiksi ottaessamme hevosta laitumelta tai viedessämme yksinoloa jännittävän hevosen yksinään talliin. Hyvät asiat loppuvat. Näissä termeissä sanat "rankaisu, positiivinen ja negatiivinen" ei tarkoita sitä että asiat olisivat hyviä tai huonoja, ne ovat vain termejä kuvailla tilannetta, jossa siihen lisätään tai poistetaan jotain.

Perinteisesti hevosurheilun maailmassa hevonen opetetaan väistämään painetta ja pitämään sitä lähtökohtaisesti epämiellyttävänä, jolloin sen poistosta seuraa negatiivinen vahvistaminen eli paine -> myötäys. Positiivisessa vahvistamisessa paine on kuitenkin vain merkki, ja on vallan mahdollista opettaa hevonen alusta asti hyvin pieneen ja kevyeen merkkikieleen. Paineen suurentaminen ei auta jos se aiheuttaa hevoselle stressiä ja pelkoa. Hevonen alkaa silloin keskittyä enemmän epämukavuuden tunteeseen ja mahdollisesti orastavaan pakoon kuin ongelmaratkaisuun.


Oppimistilanteessa rankaisu johtaa useimmiten toiminnan todennäköisyyden vähenemiseen. Moa kertoi hauskoja esimerkkejä tilanteita valottaakseen. Esimerkiksi: ajattele että olisit työpaikallasi. Teet työsi tosi hyvin, mutta et saa siitä lainkaan palkkaa. Sen sijaan joudut tekemään pidempiä päiviä, kun kerran teet työsi niin hyvin. Lisäksi pomo käy välillä lätkäisemässä, jos teet jonkin pienen virheen tai et kykene tekemään asiaa niin nopeasti, mitä pomo haluaisi. Lisääntyykö motivaatiosi, vai pieneneekö se? ;) Hevonen tekee aina sitä, mitä se kokee kannattavaksi. Jos toiminnasta tai edes toiminnan yrittämisestä tulee helposti rankaisu, se lakkaa helposti yrittämästä ja jatkuvien rangaistusten pelossa jopa kääntyy sisäänpäin omaan maailmaansa. Monesti ihmiset pitävät tämänkaltaisia hevosia "kiltteinä ja tottelevaisina", vaikka monet niistä ovatkin siinä vaiheessa lähinnä alistuneita, turhautuneita ja sulketuneita. Tämän kaltaiselle hevoselle voi olla vaikea opettaa uusia asioita, koska se ei uskalla itse tarjota mitään ratkaisuvaihtoehtoja eikä uskalla kokeilla uusia asioita. Suurin ero erilaisten menetelmien välillä piilee MOTIVOINNISSA. Hevonen tekee aina sen, minkä se kokee kannattavaksi. Positiivinen vahvistaminen lisää huomattavasti ko. asian kannattavuutta hevoselle, jolloin sen motivaatio tehdä ko. asiaa kasvaa.

Ratsastaessa käytämme joka tapauksessa jonkin verran painetta ihan jo istuessamme satulassa. Painomme, kätemme ja jalkamme aiheuttavat hevoseen kohdistuvan paineen. Emme joka tapauksessakaan voi ratsastaa levitoiden ja ohjata hevosta metrin yläpuolelta koskematta siihen, joten on ihan hyödyllistä opettaa hevoselle mitä "paine" tarkoittaa. Hevosen hermorakenteesta riippuen opetusta voi tehdä monella tavalla. Kylmähermoinen kaveri kestää jos jonkinlaista opettamista, mutta herkempi tyyppi häipyy tangenttia pitkin piereskellen ja pukitellen jos se sisäänratsastetaan kovin krouvilla tavalla. Hevosta voi siedättää, floodata, pakottaa, ja vaikka mitä. Ihan okei. Toimiihan sekin. Yksi tapa opettaa ratsastajan aiheuttamalle paineelle on tämä operantti ehdollistaminen, jossa hevoselle kerrotaan apu kerrallaan, mitä pohje tarkoittaa? Mitä ohja tarkoittaa? Miten suhtautua ratsastajan painoon? Ja niin edelleen. Nimenomaan positiivista vahvistetta käyttäen.

Klikkerikoulutus kannattaa aloittaa jollain sellaisella harjoituksella, mikä on hevoselle helppoa. Esimerkiksi katsoa muualle, koskea nenällä kohdetta tms. Moa oli sitä mieltä, että klikkeriin ei tarvitse ehdollistaa erikseen vain namittamalla hevosta vaan samalla voi alkaa harjoitella jotain helppoa tehtävää, jotta hevonen ymmärtäisi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, että klikkauksen saadakseen sen tulee aktiivisesti ja tietoisesti tehdä jotain asiaa (vaikka se olisi sitten paikallaan seisominen tai rentoutuminen), jolloin se alkaa helpommin hakea itse ratkaisua tilanteeseen. Käytännössä homma on neljäosainen. 1 Signaali -> 2 Pyydä (nämä kaksi menevät käsi kädessä) -> 3 Klik-nami -> 4 Anna syödä ja odota. Ja alusta uudestaan. On tärkeää antaa hevosen syödä nami rauhassa, ja silloin tehdä mitä haluaa (turvallisuuden puitteissa), se on hevosen omaa aikaa. "Me ihmiset olemme niin kontrollifriikkejä!" Moa naurahti. Kun hevonen syö namiaan rauhallisesti, samalla sen kierrokset pysyvät alhaalla, ja se miettii mistä se sen namin sai. Alkuun sessiot on pidettävä hyvin lyhyinä, etenkin jos hevonen ei ole vielä ns oppinut oppimaan. Jo 2 minuutin toistoilla hevoselle tulee aikamoinen aivohiki, ja sen on saatava pieni paussi. Kun hevonen on päässyt jyvälle mitä tehdään, sessioita voi vähän pidentää, mutta jo 15 minuuttia on pitkä aika tehdä samaa asiaa. Hevonen, yhtä lailla kuin kouluttajansakin, tarvitsevat hengähdystaukoja oppiakseen ja pysyäkseen rentona ja turhautumattomina. Käytännön esimerkki: hevosen pitäisi koskettaa turvallaan kohdetta. 1 & 2 aseta kohde hevosen ulottuville -> hevonen koskettaa kohdetta -> 3 klik ja nami 4 -> anna syödä ja odota. Ja alusta uudelleen, jos tarpeen. Riippuu täysin yksilöstä ja harjoiteltavasta asiasta, montako kertaa asiaa pitää toistaa, jotta se on varmasti ymmärretty ja opittu. Tämän voi testata helposti pyytämällä välillä jotain muuta, ja sen jälkeen antamalla signaali uudestaan ja tarkistamalla, tekeekö hevonen halutusti uudelleen paussin jälkeen. Jos se ei tee, se ei ole ymmärtänyt eikä oppinut vaadittavaa tehtävää.

Positiivisen vahvisteen vahviste, eli klik(tai muu ääni) jälkeinen kiva juttu ei ole aina nami. Ihminen ei voi päättää, mistä hevonen pitää, ja kokee palkintona, tai ei pidä. Olisikin hyvä selvittää, mistä oma hevonen pitää oikeasti? Tästä jäljempänä... Jos hevonen on todella stressaantunut ja peloissaan jo lähtökohtaisesti, se ei ehkä pysty tai halua syödä mitään vaikka tarjolla olisi sen suurimpia herkkuja. Tällöin olisi toki mietittävä ensin, miten hevosen saisi rentoutumaan, ja harjoiteltava ensin ihan vaan olemista ja rentoutumista paikassa, jossa on tarkoitus harjoitella. Joskus tällaisissa tilanteissa palkintona voi olla myös se, että ihminen ottaa suuremman välimatkan tai jopa poistuu kokonaan näkyvistä.

Jotta hevonen ei alkaisi odottaa ja tarjota asioita omin päin, aloita koulutustilanne uudestaan vasta kun hevonen on rento ja seisoo rauhassa. Jos tulet palkinneeksi hermostuneesta mielentilasta, sitä voikin olla vaikea korjata jälkeenpäin. Hevoselle on hyvä opettaa myös jokin merkki, mistä se tietää, että sessio on ohi - vähän kuin sanoisit koiralle "vapaa". Etenkin jos haluaa harrastaa hevosen kanssa "free shapingia", jossa hevonen on täysin vapaana ja tarjoaa asioita omasta aloitteestaan, on hyvä keksiä jokin merkki josta hevonen tietää että nyt ei tarvitse keksiä ja tehdä mitään vaan se saa rentoutua, eikä palkkioita ole nyt tulossa.

Hevonen on luonnostaan lauhea ruohonsyöjä, joka on luotu syömään vähän kerrallaan koko ajan. Syljen erityksestä hevonen tietää että nyt on aika pitää pieni paussi ruoassa. Ei siis välttämättä siitä, että vatsa olisi jo täynnä. Lisäksi hevonen on luotu liikkumaan laumansa kanssa koko ajan, pääosin hitaassa tahdissa, pysähtyen välillä mutustamaan ruokaa. Moa muistutti, että ratkaisemalla nämä kaksi perusasiaa moni käytösongelma ratkeaa kuin itsestään. Suuri osa käytösongelmista johtuu jonkin perustarpeen deprivaatiosta ja/tai turhautumisesta. Jos hevosen resurssit on kohdallaan ja sillä on hyvä fiilis, se kestää enemmän töppäilyjä ihmisen taholta, kuin hevonen joka on jo valmiiksi turhautunut! "Suurimmat ongelmat arjen tilanteissa tulevat siitä että hevonen ei ymmärrä, se kokee ihmisen olevan jotenkin sen ja resurssien tiellä, tai ihminen aiheuttaa jatkuvaa epämukavuutta joka turhauttaa hevosta (esim taluttaa aina todella lyhyellä narulla "naamassa roikkuen" vaikka hevonen kulkisi paljon paremmin hiukan etäämmällä ihmisestä, pidemmällä narulla)". "Joskus yllättävä ongelmakäytös voi johtua myös kivusta. Hevosella on hyvä muisti kivun suhteen ja se oppii yhdistämään kivun tilanteeseen tai paikkaan, vaikka kipu olisi jo hoidettu", Moa muistutti.

Mitä siis tehdä, jos haluaa oppia lisää hevosestaan ja ehkä vähentää sen turhautumista, muuten kuin muuttamalla sen elinolosuhteita? Yksi hyvä tapa Moan mukaan on päästää hevonen vapaaksi kentälle tai maneesiin ja vaan tarkkailla sitä. Mistä se oikeasti tykkää? Moa kertoi esimerkin kouluttajasta, joka ajatteli että hänen hevosensa tykkää kun sitä taputtaa otsasta. Tämä on helppo kokeilla. Päästä hevonen vapaaksi, ja taputa otsasta? Jos se jää luoksesi tyytyväisenä, se pitää siitä. Jos se pyrkii häipymään tai kääntää päänsä pois, se ei pidä siitä. Yksinkertaista! "Tarkkaile hevostasi. Mistä se pitää? Mistä se ei pidä? Kokeile, leiki hevosesi kanssa! Opit siitä paljon. Anna sen itse kertoa minkälainen se oikeastaan on."

"Eri hevosilla on erilainen oma tila. Vapaana työskennellessä sen huomaa erityisen hyvin. Kunnoita hevosen omaa tilaa. Harva ihminenkään tykkää, jos toisen tavattuaan toinen käy heti käsiksi, tai pitelee naamasta", Moa nauratti yleisöä imitoiden samalla tunkeilevaa käytöstä. "Tee niistä asioista kannattavia ja kivoja, mitä haluat lähteä vahvistamaan." Vapaana ollessa hevonen kertoo selvästi, minkä se kokee kannattavana ja minkä ei...

Moa muistutti, että kaikki hevosen kanssa tekeminen on sen treenaamista. Halusit tai et, hevonen oppii koko ajan. "Tämä oli kannattavaa, kokeilempa sitä uudestaan!" Hevoset ottavat jopa riskejä sen mukaan, mikä on kannattavaa. Tämä on helposti nähtävissä esimerkiksi old school länkkärikouluttajissa, joissa hevoseen laitetaan niin paljon painetta kaikkialla muualla, että se mieluummin seisoo paikoillaan kouluttajan vieressä vaikka mitä tapahtuisi ympärillä. Tämä ei tokikaan tarkoita että hevonen olisi oppinut olemaan pelkäämättä jotain tiettyä häiriötekijää, vaan että se kokee niin voimakasta painetta kaikkialla muualla, että se valitsee ns pienimmän pahan. Tällaista koulutustapaa käyttäessä hevosesta tulee helposti melko mekaaninen ja avuton, ja se lakkaa tarjoamasta omia vaihtoehtoja ja ratkaisuja koulutustilanteissa, jolloin sen motivointi ja uuden opettaminen voi olla hyvin vaikeaa. Monet valitsevat kuitenkin mieluummin hiukan sulkeutuneen hevosen kuin sellaisen, joka tarjoaa kaikenlaista ja on innokas kokeilemaan. Etenkin positiivisella vahvistamisella voi saada enemmän kuin on tilannut, etenkin jos palkitsemisen tarkkuus ja mielentila eivät ole oikein hallinnassa. "Pitääkin tietää mitä tekee, ja tehdä suunnitelma. Tiedä mitä teet, ja mitä vahvistat!" Moa terotti yleisölle.

Joskus hevosta joutuu toki myös rankaisemaan. Yksinkertaisimmillaan viemällä pois jonkin asian, mitä se haluaisi, kuten laumatoverin tai ruoan. "Jos joudut käyttämään positiivista rankaisua, esimerkiksi raippaa tai narua oman tilan säilyttämiseksi, toimi kuten sähköaita. Aina samalla tavalla, nopeasti ja tehokkaasti. Älä ole vihainen, jatka harjoitusta, ja palaa helpompaan harjoitukseen jossa pääset palkitsemaan hevosta. Jos tilanne menee vaaralliseksi, pelasta ensisijaisesti itsesi katkaisemalla vaarallinen toiminta, ja mieti myöhemmin mikä meni pieleen, missä teit virheen, ja mitä voisit tehdä toisin ettei tilanne enää toistuisi". Siedättämällä ja toistamalla jotain harjoitusta hevonen saavuttaa yhä rennomman mielentilan harjoitusta tehdessään, ja riski asioiden pieleen menemiseen vähenee. Mokia toki sattuu silti, eihän kukaan meistä ole robotti.

"Klikkerikoulutus on mekaanista, mikä on sikäli hyvä että siitä tulee tekemiseen tarvittava tarkkuus, mutta fiilis on silti tärkein". Tarkkaile omaa hevostasi, tarkkaile omaa kehoasi ja fiilistäsi". "Hevoset tykkäävät, kun ne huomaavat, että niiden käytöksellä on merkitystä ja joku kuuntelee niitä", Moa hymyili.

Teorialuentojen välissä näimme kuusi erilaista hevosta, joilla oli kaikilla erilainen haaste tai opittava asia. Ensimmäisenä meillä oli hevonen, jolla ei oltu ennen tehty klikkerikoulutusta. Koulutus aloitettiin "target trainingilla", joka onkin helppo ja kiva tapa aloittaa tämänkaltainen työskentely. Ensin keskityttiin siihen että hevonen seisoi kauniisti paikoillaan eikä hamuillut kouluttajaa vaan seisoi suorassa ja rentona. Kouluttajan paikalla on merkitystä monenkin asian suhteen, ja sillä miten järjestelee käsiinsä kohteen, naksun ja namin... ;) Alkuun namipalkkio on seurattava välittömästi, myöhemmin kun hevonen on hyvin ehdollistunut klikkeriin (tai muuhun ääneen) ajoitusta voi pidentää hiukan. Kohde piilossa -> näytetään hevoselle -> annetaan itse keksiä mitä pitää tehdä namin saadakseen. Alkuun hevonen sai palkkion jo kun se katsoi kohdetta, sitten nostettiin vaatimustasoa ja sen piti kääntää päänsä sitä kohti, ja lopulta koskettaa sitä nenällään. Kouluttaja käy helposti kärsimättömäksi ja koppaa hevosta itse nenään kohteella, joka vaan hidastaa prosessia - hevonen ei uskalla enää koskettaa sitä itse kun se pelkää viime hetken nenään kopsautusta! Olkaa siis malttavaisia ja antakaa hevosen itse keksiä mistä namin saa. Jos hevonen alkaa turhautua voi kokeilla hiukan muuttaa kohteen paikkaa vaikkapa alaspäin, jolloin se helpommin kiinnostuu siitä uudestaan. Hevonen oppi hienosti muutamilla toistoilla koko rupeaman ja säilyi rentona ja uteliaana.

Hevosenkin pitää oppia oppimaan. Emo alkaa opettamaan varsaa jo pienestä erilaisiin merkkeihin. Se kutsuu varsaa luokseen maitobaariin hörinällä, tai ajaa pois kehon keiltä käyttäen. Varsa oppii emonsa lisäksi laumasta käytöksen koodiston ja erilaiset hevosten toisilleen käyttämät merkit. Osa niistä on niin hienovaraisia, että ihmisen voi olla vaikeaa edes huomata niitä. Pieni painonsiirto jalalta toiselle, hiukan kiristyvät sieraimet... kun ihminen alkaa opettamaan hevosta, hän käyttää usein tarpeettoman suuria eleitä ja merkkejä, vaikka hevonen kuuntelisi jo pienempääkin merkkiä. Ei hevonen ole tyhmä, vaikka se on suuri! ;) "Jos opetettava ei tajua, ei se ole tyhmä, vaan opettaja on epäonnistunut ja ehkä liian hidas", Moa muistutti.

Toinen hevonen oli lastausongelmainen kaveri. Ei niinkään, ettei se olisi mennyt koppiin, vaan se ei pysynyt siellä vaan säntäsi rajusti takaperin heti, kun kuuli takaapäin ääniä ja tiesi että takapuomia ollaan sulkemassa. Tälle hevoselle oli opetettu target traniningin kautta klikkerin periaate jo aikaisemmin, ja ensin sitä vahvistettiin, ja sitten lähdettiin tekemään harjoitusta. Hevoselle opetettiin merkki seisahtua paikoilleen rauhallisena, edeten kohti traileria. Lisäksi tehtävään otettiin mukaan rauhallisesti peruutus poispäin, ja liikkeellelähtö eteenpäin. Moa korosti, että olisi opettanut nämä rauhassa erikseen pidemmällä aikavälillä, mutta hevosen on määrä muuttaa toiselle tallille kohtapuolin, joten aikaa opettaa kaikki täydellisesti ei ollut vaan pyrittiin löytämään järkevä ratkaisu, joka kuitenkin stressaa hevosta mahdollisimman vähän. Hevonen eteni harjoituksessa hienosti, ja luultavasti seuraavana kurssipäivänä olisi jo seisonut trailerissa aika kivasti takapuomia suljettaessa.

Kolmas hevonen sai tehdä maasta temppukoulutusta, ja aiheena oli kumartamisen harjoittelu. Tämä hevonen oli tehnyt klikkerikoulutuksella hommia ennenkin, ja osasi jo jonkinlaisen repertuaarin erilaisia kuvioita ja temppuja. Hevonen oli jo oppinut nostamaan merkistä jalkaa ja pitämään sitä ylhäällä. Nyt sille opetettiin painonsiirto taaksepäin jalkaansa kouluttajan avustuksella ylhäällä pitäen, ja se oppi sen varsin mukavasti session aikana.

Neljäntenä saimme ihastella herrasmiesruunan longreining-opetusta. Tässä työskentelymallissa hevosta ei ohjasajeta ohjasajovyön renkaiden läpi vaan vapailla ohjilla, pitkälti ilman tuntumaa, ääni- ja muiden merkkien ohjaamana. Hevoselta vaaditaan jo aika hyvää tasapainoa ja luottamusta ohjaajaan, ja tämänkaltainen harjoittelu toki myös lisää näitä ominaisuuksia. Tämä hevonen ei ollut tehnyt juurikaan tätä aiemmin mutta oli ehdollistunut jo operanttiin oppimiseen ja vahvisteeseen. Tehtävänä oli harjoitella liikkeellelähtöä ja kävelyä eteenpäin.

Tämä herrasmieshevonen oli hyvin älykäs kaveri ja tympääntyi, kun vaatimustaso pidettiin matalana pitkään, ja alkoi keksiä omia huvituksia. Moa muistuttikin, että etenemisvauhti riippuu täysin hevosesta ja kouluttajasta. Jos älykäs hevonen kyllästyy helposti, nosta vaatimustasoa nopeammin sen mukaan, mitä intuitio kertoo. Ei kuitenkaan niin paljoa, että luottamus horjuu tai tilanne menee lukkoon. Jos hevonen turhautuu liian nopeasti etenevään harjoitukseen, se lakkaa yrittämästä tai jopa yrittää ottaa palkinnon väkisin. Silloin rauhoita tilanne ja palaa helpompaan harjoitukseen tai saman harjoituksen helpompaan vaatimustasoon.

Viidentenä meillä oli vuorossa hevonen, jolla oli ongelmia vastaantulevien ratsukoiden kohtaamisessa. Se jännittyi ja "otti ritolat" mikä on kilpahevoselle melko hankala piirre ahtaita kisaverryttelyjä ajatellen. Tämänkin hevosen kohdalla positiivinen vahviste oli jo entuudestaan tuttu juttu. Moa valitsi ratsastajan kanssa merkiksi taivutuksen. Ensin hevoselle opetettiin että se seuraa oikeaa ja vasenta ohjaa maasta käsin, sitten selästä paikallaan seisten, sitten käynnissä ja ravissa. Lopuksi käytimme häiriönä kohti kävelevää ihmistä, jota tämä sympaattinen ruuna ei suinkaan säikkynyt mutta olisi halunnut mennä nuuskimaan, joten se kävi silti "häiriöstä". Hevoselle opetettiin että se kohtasi vastaantulevan häiriön taipuneena (kohti, ja poispäin) ja sai vahvisteen tästä. Kohta ruuna keskittyikin enemmän ratsastajaansa kuin kohti tulevaan häiriötekijään. Hienoa! Seuraavana kurssipäivänä he kokeilevat samaa isommalla häiriöllä.

Viimeisenä vaan ei vähäisempänä näimme ruunan, jolla oli ongelmia suhtautua ihmisen käsiin. Se yritti koko ajan räplätä ihmisen käsiä, nuolla, jopa näykkäistä käsiä ja kerjätä namia. Tälle hevoselle opetetiin välimatkan pitämistä ihmiseen, namista luopumista (saa namin vasta kun kääntää päänsä pois) ja namin nätisti ottamista kädestä. "Hevoselle kannattaa opettaa, miten käteen suhtaudutaan". Tämä kaveri oli aika sitkeä käden räpläämisessään mutta kun huonoa käytöstä ignoroitiin ja blokattiin liian härskiksi käydessä ("you should ninja your horse!" Moa nauratti kurssilaisia ja näytti miten raippamerkillä blokattiin hellästi mutta tehokkaan nopeasti ihmisen tilaan tunkeva kärsäkäs), ja ennenkaikkea vahvistettiin haluttua käytöstä, hevonen oppi nopeasti mistä sen namin lopulta saa. "Tämänkaltaisten ongelmien kanssa saa silti tehdä pitkään töitä", Moa kertoi. Aina kun hevonen turhautui tai kiihtyi, se alkoi palaamaan nopeasti vanhaan tuttuun käytökseensä.

Moa silti muistutti, ettei turhautuminen ole varsinaisesti paha asia. Pieni turhautuminen nopeuttaa ongelmaratkaisua. Jos hevonen ei halua namia, se ei ole tarpeeksi hyvä vahviste. Silloin on keksittävä jotain muuta (vrt koirilla nami / leikittäminen). Jos hevonen haluaa namin eikä saa sitä, kun ei keski mitä siltä halutaan, se alkaa turhautua. Tästä turhautumisesta tosiaan kumpuaa myös positiivisia asioita - se saa hakemaan ratkaisua ongelmaan ja aktivoi hevosta yrittämään. Jos turhautumisen aste kasvaa liian suureksi, se taas lakkaa yrittämästä. Moa kehotti kokeilemaan oman tutun hevosen kanssa, missä raja kulkee? Jos sitä ei tiedä - - no -- sitä ei tiedä! :D

Kurssipäivä oli kaikin tavoin mukava ja antoisa. Järjestelyt pelasivat hienosti ja Moa on opettajana toki hyvin ammattitaitoinen mutta myös mitä mukavin ja huumorintajuisin, pitäen yllä positiivsta ja letkeää oppimisilmapiiriä jossa sekä hevoset että kurssiin osallistuvat ihmiset viihtyivät. Lähdin kurssilta inspiroituneena ja täynnä uusia ajatuksia, luulen että eräs valkea hevonen saa ruveta opettelemaan tätä koulutuskeinoa käyttäen makaamaan menoa...




Teksti ja kuvat Katariina Albrecht



lauantai 10. elokuuta 2013

Mythbusters - Myytinmurtajat

Olen väsännyt tätä päivitystä kuukausikaupalla, mutta aina se on jäänyt kesken, kun on tullut mieleen uusia ajatuksia aiheista... Noh... tyytykäämme epätäydelliseen versioon vain muutamista aiheista.
Olette varmaan joskus bonganneet televisiosta sarjan "Myytinmurtajat", jossa pari hassua setää testaa erilaisia myyttejä ja urbaanilegendoja?
Tässäpä pari ratsastusmaailman sitkeää myyttiä murrettavaksi. Jos olet eri mieltä tai haluat lisätä myyttejä listaan, kommentoi alle.



Myytti nro 1: Kuolainten sopiva paikka suussa löytyy, kun suupieleen tulee 2 ryppyä.

Tämä myytti on opittu jo ratsastuskoulusta ja vanhoista heppalehdistä. Tässä on muutama ongelma. Ensinnäkin eri hevosilla suupielet ovat eri paikoissa hammaslomaan nähden. Kuolaimen sopiva paikka on siis hammaslomassa niin, ettei se kolise takahampaisiin eikä ole liian alhaalla, jolloin se voi etenkin ruunilla osua torahampaisiin, ja häiritä hevosta. Tällöin hevonen haluaa jatkuvasti nostaa kuolainta itse kielellään, mutta tätä ei pidä sekoittaa suun rauhalliseen mutusteluun, joka taas on positiivinen asia. Nuorella hevosella suu voi olla melko pienikin ja "supussa", kun taas vanhalla hevosella suupieletkin voivat olla "löysemmät" ja ratsastaja saa hinata kuolaimia aina vain ylemmäs, jos niihin haluaa minkäänlaisia ryppyjä. Eli ryppyjen määrä ei joka tapauksessakaan kerro siitä, mikä olisi kuolaimen sopiva kohta hammaslomassa!
Toinen asia on se, miksi ihmeessä kuolain pitäisi sijoittaa suuhun niin, että se aiheuttaa jatkuvaa painetta suupieliin? Kun ryppyjä muodostuu, poskihihnat ovat jo niin kireällä, että hevonen tuntee painetta suussaan. Miksi? Yhdistettynä fataalin kireään turpahihnaan (joka on vielä ehkä hivenen liian alhaalla) saamme sujuvasti hevoselle suuhaavoja, kun posken limakalvo jää puristuksiin kuolaimen ja turpahihnan väliin aina ohjasotteita käytettäessä.

Oikea kuolaimen paikka löytyy, kun suupieleen ei tule yhtään selkeää ryppyä, ja hevonen pystyy rentouttamaan suunsa. Tällöin ohjasotteetkin tulevat huomattavasti tarkemmiksi, ja hevonen tuntee myötäyksen heti suussaan eikä sen tarvitse turhaan jännittää epämiellyttävää tunnetta, jonka liian kireät poskihihnat aiheuttavat. Myth Busted!


Myytti nro 2: Satulavyö pitää kiristää niin kireälle, kuin sen vaan suinkin saa.

Tämä sääntö pätee vain alakouluikäisiin lapsiin! Aikuiset ihmiset varokoot voimiaan... Nykyisten joustovöiden aikakautena satulavyön saa todella liian kireälle. Tutkimusten mukaan liian kireä mahavyö vaikuttaa jopa hevosen suorituskykyyn, tässä linkki erääseen tutkimukseen. Hyvä tapa testata kireys on laittaa sormet hevosen rintakehän ja satulavyön väliin vatsan alta - ei sivusta. Sivuilla on usein itseasiassa "ohuempi" kohta hevosta, ja satulavyön ja hevosen väliin menee helposti useampikin sormi vaikka vyö olisi jo hyvin kireällä. Sen sijaan sopiva kohta mitata painetta on rintalastaa vasten, sieltä vatsan alta. Laita käsi hevosen etujalkojen välistä ja kokeile! Jos väliin ei mahdu edes yhtä sormea, tiedät vetäneesi vyön hiukan liian kireälle.

Jos satula ei pysy keskellä ilman äärimmilleen kiristettyä satulavyötä, kuten joskus voi joskus käydä, tarkista muutama seikka. Istutko itse keskellä, myös kaarteissa? Jokainen hevonen on enemmän vai vähemmän vino, ja "heittää" ratsastajaa helposti enemmän toisessa kierroksessa, jolloin satula alkaa valua ulkokyljelle. Ratsastajan tehtävä on tasapainottaa itseään ja hevostaan. Toinen syy satulan kyljelle valumiseen voi olla se, että satula on epäsopiva kyseiselle hevoselle. Näitä kumpaakaan syytä ei voi korjata kiristämällä vyötä aina vaan kireämmälle, vaan korjaamalla syyn aiheuttaja. Myth Busted!


Myytti nro 3: Hevosta ei voi ratsastaa ilman ulko-ohjan tukea.

Tämä on jo suoranainen lempimyyttini, koska se on niin usein väärin ymmärretty... Ensinnäkin jo suomen kielen sana "tuki" voidaan ymmärtää monella tavalla. Suomalainen sanakirja määrittelee sanan tuki mm seuraavilla tavoilla:

"1. esine, rakenne tms., joka tukee, on tukena, pitää pystyssä tai paikoillaan, kannattaa, lujittaa tai vahvistaa jotakin. esim. Metallinen, puinen tuki. Köynnöksen tuet. Kirja-, jalka-, selkätuki. Vino-, pohjatuki. Ottaa keppi tuekseen. Saada, ottaa tukea seinästä.

2. jostakin joka antaa turvaa, pitää yllä, edistää, auttaa, kannustaa jotakin tai jkta. esim. Vanhemmat lastensa tukena. Hän on vanhuksen, vanhukselle ainoa tuki ja turva. Antaa jklle tukea väittelyssä. Saan häneltä paljon henkistä tukea. Säästöt vanhuuden tukena. Äänestäjien ehdokkaalle antama tuki."

Käytettäessä sanaa "ohjastuki" tulee helposti mieleen, että hevosta jollain tavalla pidettäisiin pystyssä tuen varassa, ja hevosen tulisi nojautua ohjan antamaan tukeen. Käytännössä tämä johtaa usein siihen, että hevonen on täysin lukittu ulkokyljestään, ulkotakajalka ei pääse astumaan kehon alle, eikä hevonen pysty taipumana rehellisesti. Usein ratsastajalla on vielä kovahko käsi, jolloin hevonen mieluummin pakenee tuntumaa kuin rentoutuisi pehmeästi ratsastajan käteen, jolloin kaikenlainen ylälinjan oikeaoppinen työskentely on likipitäen mahdotonta. Jos hevosta yritetään taivuttaa ilman, että ulko-ohja päästää saman verran mitä sisäkäsi on ottanut, hevoselle jää pari vaihtoehtoa. Joko se ei taivu kehostaan laisinkaan, vaan ulkotakanen karkaa ulos eikä ponnista, tai hevonen joutuu lyhentämään kaulaansa, josta seuraa usein enenevää etupainoisuutta ja aktiivisuuden vähenemistä. Ohjissa, oli se sitten ulko-, sisä- tai molemmat ohjat, roikuttaessa hevonen ei myöskään kulje ns omin jaloin vaan ratsastaja on jonkinlainen rollaattori hevoselle. Hevosen ratsastustasapainon kehittymiseksi olisi kuitenkin olennaista, että hevonen oppisi kantamaan itsensä ja ottamaan vastuuta omista jaloistaan ja painopisteestään. (Ratsastajan on toki myös otettava vastuu omasta tasapainostaan ja apujen käytöstään, koska ratsastaja vastaa kaikesta muusta.)

Miksi siellä ulko-ohjassa sitten roikutaan? Suomalaisessa ratsastustyylissä sitä on korostettu etenkin pari viimeistä vuosikymmentä, jopa neuroottisuuteen asti, korostaen ettei ulko-ohjasta saa missään tilanteessa päästää, vaan se on aina oltava hyvinkin tiukalla tuntumalla. Onpa jopa peloteltu, että hevoselta menee tapapaino ja se ihan kellahtaa kumoon ilman tätä mystistä ulko-ohjan tukea. Ilmeisesti pahin asia maailmassa mitä ratsastajalle voisi tapahtua, olisi ulkolavan karkaaminen! Johan siitä maailma romahtaisi. Usein tämä ulkolavan kuuluisa karkaaminen johtuu kylläkin siitä, että a) ratsastaja vetää sisäohjasta, b) ratsastaja ei istu liikkeen päällä, c) hevosella on huono tasapaino ja se on vino. Vinous ja huono tasapaino ei korjaannu tuntumaa kiristämällä eikä saamalla hevonen entistä lyhyemmälle kaulalle ja jännittyneeksi. Luonnollisestikaan vaihtoehdot a) ja b) eivät myöskään parane vetämällä ulko-ohjasta entistä enemmän.

Yleiseksi vihjeeksi voisi antaa, että ratsastajalla on kaksi kättä ja kaksi jalkaa, joita käytetään tarpeen mukaan. Kyllä; tarpeen mukaan. Ulko-ohjasta saa päästää, ja pitääkin päästää, jotta hevonen pystyisi esimerkiksi taipumaan rehellisesti läpi rungon ja seuraamaan pehmeästi tuntumaa. Eli nimenomaan seuraamaan tuntumaa - ei pakenemaan sitä. Samoin jos hevonen on jännittynyt niskataan ja alaleuastaan, eikä seuraa sisäohjaa esimerkiksi asettaessa, voi aivan hyvin päästää ulko-ohjasta vähän enemmänkin, jolloin hevosen on mahdollista purkaa omaa jännitystään ja seurata paremmin sisäohjan merkkejä. Suurin osa näistä ulko-ohja / lapa karkaa jne ongelmista ratkeaisi sillä, että ratsastaja lakkaisi vetämästä kummastakaan ohjasta!

Sanan toinen mahdollinen tarkoitus on tämä sanakirjan mukainen 2. antaa turvaa, pitää yllä, edistää, auttaa jne. Tässä tarkoituksessa ulko-ohja olisi hevoselle kuin jokin unirätti, johon se voi turvautua. Kiva ajatus, mutta tässä piilee sama sudenkuoppa vastuun ottamisesta omista jaloista ja kehosta, vs. rollaattorina olo hevoselle. Lienee valintakysymys, kumpaa haluaa hevosestaan. Henkistä rollaattori-moodiakin toki joskus tarvitaan, etenkin hevosta jännittävissä tilanteissa, mutta mikään kovin pysyvä ratkaisu se ei taida olla. Pitäisi ennemmin selvittää, mikä hevosta pelottaa ja miksi, purkaa sitä ongelmaa, ja keskittyä hevosen (ja oman) tasapainon parantamiseen.
Tähän ulko-ohja asiaankin pätee vanha hyvä sanonta rengistä ja isännästä: ulko-ohja on hyvä renki mutta huono isäntä ;) Myth Busted!


Myytti nro 4: Sopiva tuntuma on noin kahden maitopurkin verran molemmissa ohjissa.

Edellisestä myytistä pääsemmekin sopivasti tuntuma-aiheeseen. Joskus kuulee sanottavan, että sopiva tuntuma on pari maitopurkkia. Sehän on kaksi kiloa! Ottakaapa käteenne maitopurkit ja kokeilkaa... jos on tarkoitus välttää tuota aiemmin mainitsemaani rollaattori-tunnelmaa, tästä on hevosen itsensä kantaminen kaukana. Puhumattakaan siitä, että käytännössä ratsastaja joutuu vetämään ohjasta koko ajan, melko kovaa. Vaikka ratsastaja "myötäisi" ohjasta, se olisi käytännössä vain sitä, että ratsastaja vetää ensin tosi kovaa ja sitten vähemmän kovaa, mutta vetää koko ajan. Mitään todellista myötäystä ja palkkiota hevoselle ei tässä tule laisinkaan.

Monet ratsastuksen grand old masterit (esim lue bloggaukseni Eversti Carden tai George Morrisin klinikoista) ovat sanoneet tuntumasta, että sopiva tuntuma on ohjan paino, ja kaikki muu on jo vetämistä. Ja vetäminen on aina vain vetämistä... Jos hevonen vastustaa, ratsastaja vastustaa takaisin vain täsmälleen samalla voimalla, ei koskaan vetäen. On siis aikalailla eri asia vetää, ja pitää. Toinen on aktiivista, toinen passiivista. Hevonen kyllä tuntee jos sen, kun ratsastaja ottaa pitkiltä ohjlta ohjat vain käteensä, ns löysät pois, vetämättä yhtään. Itseasiassa hevonen tuntee jo senkin, kun liikutat varovasti sormilla vapaana olevaa ohjaa. Hevosen suu on herkkä kapistus ja kuolain suoraan kielen ja ikenien päällä. Turha huutaa jos kuulee kuiskauksenkin?

Tuntuma on suhde hevosen suun ja ratsastajan välillä. Minkälainen tämä suhde on, jos siihen vaaditaan kilokaupalla vetämistä?
Myth Busted!


Myytti nro 5: Nuoren hevosen pitää mennä ennen kaikkea kovaa vauhtia eteenpäin, jotta eteenpäinpyrkimys säilyy.

Tämä on myös suosittu myytti. Kukapa ei olisi nähnyt nuoria hevosia koulutettavan sillä taktiikalla; mitä vauhdikkaammin sen parempi.
Kirjoitin aiheesta taannoin vallan koko bloggauksen. Tässä siitä pieni katkelma.
"Miksi pitäisi mennä tolkutonta haipakkaa nuoren kanssa? Paraneeko tasapaino siitä, että hevosella juostaan pää viidentenä jalkana, ennen kuin sen tasapaino ratsastajan kanssa on kehittynyt laisinkaan. Ei ole toki tarkoitus madella vetelän ameeban kanssa minne sattuu, mutta hevosen älytön hätyyttäminen ja painostaminen alkuvaiheessa johtaa aika nopeasti siihen, että varsasta kehkeytyykin kireä viulunkieli jolta on seuraavaksi jarrut ja tahti varsin kadoksissa. Olisiko järkevämpää yrittää etsiä juuri sille hevoselle sopiva helpoin tahti eri askellajeissa? Mahdollisesti vetohevosta käyttäen, hitaalla hermorakenteella varustetulla hevosella ehkä maastossa, jotta oma luonnollinen eteenpäinpyrkimys löytyisi ja säilyisi? Pyritäänkö siihen, että ratsastus on nuorelle hevoselle mahdollisimman mutkatonta ja hyväksyttävää, vai mahdollisimman tukalaa? Hevonen liikkuu mielellään eteen, kun se on hyvässä tasapainossa. Mikään varsa ei ole, mutta toki yksilölliset erot ovat valtavia riippuen myös siitä, miten hevonen on varsavuotensa viettänyt. Laatikossa ei pysty kasvattamaan urheilijaa."

Eteenpäipyrkimys ei siis tarkoita samaa, kuin häntä suorana kiitäminen ja jännittyneisyys. Eteenpäinpyrkimys on ennemminkin mielentila, jossa hevonen etenee mielellään rentona ja valmiina noudattamaan ratsastajan toiveita. Myth Busted!


Myytti nro 6: Kevyessä ravissa pitää nousta suoraan ylöspäin.

Kyllä, jos olet piaffissa. Varsinaisessa ravissa hevonen menee kuitenkin jokaisella askeleella eteenpäin, joten jos kevennät suoraan ylöspäin, olet auttamatta jokaisella askeleella hevosen liikettä jäljessä - josta seuraakin sitten omat ongelmansa... Myth Busted!


Myytti nro 7: Hyvään istuntaan kuuluvat tiukasti alaspäin painetut kantapäät.

Tämän ovat oppineet takuulla kaikki 70- ja 80- luvuilla ratsastuksen aloittaneet. Luultavasti vielä junnummatkin tapaukset ratsastuskoulunsa valveutuneisuudesta riippuen. Jos ongelmasi on ylöspäin karkaavat kantapäät, mieti ennemmin mitä kohtaa jalasta jännität, rentoudu ja anna gravitaation hoitaa loput. Alaspäin painamalla saat vain jännittyneet jalat ja satulasta irtoavan takapuolen. Myth Busted!


Myytti nro 8: Ratsastaessa kädet pidetään koko ajan paikoillaan, nyrkit pystyssä vierekkäin n nyrkin mitan päässä toisistaan, hevosen sään yläpuolella, eikä niitä saa liikuttaa koskaan ylös- tai sivullepäin.

Juu. Kättä ei saa koskaan liikuttaa mihinkään paikaltaan vaan se on pidettävä siinä kahden maitopurkin vetoasennossa vaikka napalmipommi räjähtäisi kentän vierestä. Tähän on hyvä liittää vielä ne alaspäin painetut kantapäät ja äärimmilleen kiristetyt remmit, niin saadaan oikein rento ratsukko... ;-) Muistathan vielä olla hengittämättä mahdollisimman pitkään! No ei vaan.
On hyvä tiedostaa, mitä käsillään tekee. Moni ratsastaja häärää käden kanssa osin tiedostamattaan, tavan vuoksi. On myös hyvä hakea kädelle "neutraali asento" johon kädet aina palautetaan ohjasotteiden jälkeen. Tämä asento riippuu ratsastajan ja hevosen koosta ja anatomiasta, mutta karkeasti arvioiden hyvä paikka nyrkille on juurikin siinä hevosen sään ylä- ja vähän etupuolella, pystyssä, ranteet rentona, sormet rentona mutta kiinni, n nyrkin mitan päässä toisistaan. Tästä asennosta niitä voidaan sitten lähteä tarpeen mukaan liikuttamaan eri suuntiin. Perinteisesti meillä on ollut tapana liikuttaa vain yhteen suuntaan ja se on taaksepäin, mutta luojan kiitos olemme pääsemässä tästä yksisuuntaisesta liikenteestä myös siihen, että käsi voi mennä myös eteenpäin (myötäys), sivulle (johtava ohja), ylös (nostava ohja) ja vasten kaulaa (epäsuora ohja). Kyllä, sitä voi liikuttaa, kädessä on useita niveliä ja lihaksia!

Eri ohjasotteet vaikuttavat eri tavalla hevosen kehoon ja painopisteeseen. Kokeile! Monet kokeneet maailmanluokan valmentajat räyhäävät täällä käydessään ratsastajille jatkuvasti käden käyttämisestä - nimenomaan myötäyksen hitaudesta ja puutteesta, sekä taaksepäin suuntautuvista ohjasotteista. Käden käyttämiseenkin pätee yksinkertainen perusohje. Tee se, mikä on tarpeen, ei muuta. Pyyntöä ja reaktiota seuraa aina myötäys ja rentoutus. Myth Busted!


Myytti nro 9: Turpahihna on sopivan kireällä, kun se kiinnitetään niin tiukalle kuin se menee ja turvan sivuun mahtuu silti vielä 2 sormea.

No niin. Tämä on se myytti joka saa allekirjoittaneen otsasuonen aavistuksen tykyttelemään. Ensinnäkin - vaikka kiristäisit turpahihnan niin kireälle ettei normaalikokoinen naisihminen saa sitä käsivoimillaan enää auki, turvan sivuun mahtuu silti kaksi sormea. Koska siellä on kuoppa ja pehmytkudosta!
Turpahihnan kireys mitataan nenäpiin kohdalta, eli turvan yläpuolelta luun kohdalta. Jo ihan koulu- ja yleisten herrasmiessääntöjen mukaan ne kaksi sormea pitäisi mahtua nimenomaan sinne luun ja remmin väliin. "Mutta sittenhän se on aivan löysässä!" joku jo parahtaa. Niin, kyllä. Turpahihnan tehtävä on... niin, mikä se on? Pitää hevosen turpa kiinni? Muuta tehtävää sillä ei nykymaailmassa enää ole (aiemmin se on toiminut riimuna, ja mm estämään hevosen alaleukaa murtumasta kun isot äijät ovat hypänneet esteitä satulassa taakse nojaten ennen James Fillisin keksimää kevyttä istuntaa).

Jos hevonen vastustaa kuolainta heittämällä kieltä ja aukomalla suuta, voi miettiä, miksi se tekee niin. Onko sillä hampaat kunnossa ja hoidettu? Onko kuolain sopivan kokoinen ja paksuinen? Onko hevosella jotain muita suuvaurioita (kyllä, kuolaimen aiheuttamat painevauriot hevosen alaleuassa, ikenissä ja poskien limakalvoissa ovat paljon yleisempiä mitä arvaattekaan. Tästä on tehty ihan virallisia tutkimuksiakin, tässä yksi). Yleisin syy hevosen kuolaimen välttelyyn istuu kuitenkin satulan päällä - ratsastajan kova, epämääräinen tai epäoikeudenmukainen käsi. Hevosella pitäisi olla oikeus sanoa ratsastajalle, että hei nyt sä vedät liian kovaa. Turpahihnaa voi toki käyttää ja onhan se maastossa ja esteillä myös turvallisuuteen liittyvä kontrollointiväline, mutta väärinkäyttöä voisi välttää. Aiemmin turpahihnamalleja oli tasan kaksi: se tavallinen, ja tuhmilla hevosilla ns remonttiturpahihna. Nykyisin tavallista turpahihnaa näkee enää harvoin. 90-luvulta yleistyi kaksoisturpahihnan käyttö, jolla hevosen suun saa suljettua entistä tehokkaammin, sekä meksikolainen turpahihna, joka estää suun avaamisen lisäksi leukojen ristimistä, ja jättää silti hengitystiet vapaammaksi.

Kokeile joskus ottaa turpahihna pois ihan kokonaan ja katso mitä hevosesi tekee, ja miltä se tuntuu käteen? Silloin hevonen pääsee kertomaan rehellisen mielipiteensä siitä, onko se ratsastajan käsi sittenkään niin taitava ja hyvä vai ei.
Eversti Cardea jälleen lainatakseni: "Ratsastajan ominaisuuksiin kuuluu rohkeus. Pitää uskaltaa ottaa riski siitä että hevonen voi avata suuta tai leikkiä kielellään!" Carden mukaan kaikki suulla pelaaminen, vastustelu ja muu pullikointi johtuu ensisijaisesti jännityksestä: ratsastajan kädestä; siitä ettei hevonen ymmärrä mitä siltä halutaan eikä se saa palkintoa reagoidessaan oikein." Moni muukin huippuvalmentaja on samaa mieltä, myös suomalaisten oma taituri Kyra Kyrklund. Jopa koulusäännöt sanovat, että turpahihna ei saa olla liian kireällä, ja jossain vaiheessa on ollut puhetta, että turpahihnojen kireyksiä alettaisiin mittaamaan kisoissa stewardien toimesta kuolaintarkastuksen yhteydessä. Myth Busted!

Herättikö ajatuksia tai lisähuomioita? Kommentit tervetulleita!

Katariina

torstai 1. elokuuta 2013

Eversti Carden klinikalla 31.7.2013

Vietin mielenkiintoisen keskiviikkopäivän Snappertunassa Raaseporissa Eversti Carden klinikkaa seuraten, ja ajattelin vähän referoida ajatuksia ja Everstin vapaasti suomentamiani kommentteja muidenkin iloksi.

Taustatiedoksi, tässä aika kiva artikkeli Eversti Christian Cardesta.
Eversti on tullut tunnetuksi mm. Saumurin kuuluisan koulun Cadre Noirin pääratsuttajana, jossa hän vietti huimat 26 vuotta. Hän on kilpaillut kaikissa kolmessa olympialajissa korkealla tasolla, ja hänen oppilaansa ovat menestyneet hyvin olympialaisia myöden, ja on FEI:n koulutuomari. Hän on Ranskan koulumaajoukkueen päävalmentaja, ja perustajajäsen kansainvälisessä Allege-Ideal järjestössä.

Carde on esittänyt mediassa tiukkaakin kritiikkiä nykykouluratsastuksen tuomariarvostelun ja treenimenetelmien suhteen, peräänkuuluttaen erityisesti FEI:n oman artiklan 401 toteutumista (joka on myös Allege-Idealin teemana). Pääset tarkastelemaan FEI:n sivuilta tätä artiklaa suoraan tästä linkistä. Pähkinänkuoressa; artikla määrittelee kouluratsastuksen tarkoituksen ja arviointiperusteet, ja tuntuukin merkilliseltä, ettei FEI näytä tässä noudattavan omia sääntöjään, eivätkä myöskään FEIn alaiset muut kansalliset ratsastusjärjestöt (kuten SRL). Tässä pieni ote artiklasta:

"The object of Dressage is the development of the Horse into a happy Athlete through harmonious education. As a result, it makes the Horse calm, supple, loose and flexible, but also confident, attentive and keen, thus achieving perfect understanding with the Athlete.

These qualities are demonstrated by:
•The freedom and regularity of the paces.
•The harmony, lightness and ease of the movements.
•The lightness of the forehand and the engagement of the hindquarters, originating from a lively impulsion.
•The acceptance of the bit, with submissiveness/throughness (Durchlässigkeit) without any tension or resistance."


Tätä teemaa mukaillen Eversti itsekin opettaa oppilaitaan. Kantavana teemana on keveys, tarkkuus, impulssi - samalla säilyttäen rentouden.

Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja tunnelma rennon letkeä. Saimme nähdä hienoja ratsukoita ja kaunista ratsastusta. Klinikka jatkui vielä seuraavana päivänä, johon en valitettavasti päässyt mukaan, mutta tässä otteita ensimmäisen päivän opeista.

Eversti piti ensin luennon aiheesta "tuntuma", joka olikin koko päivän keskeisenä teemana. Eversti pohjusti sanomaansa kommentoimalla, että hyvä tuntuma on vaikeimpia asioita koko ratsastuksessa, ja hänellä itselläänkin on sen kanssa joskus vaikeuksia. Hänen mukaansa moni ratsastaja pitää hyvää tuntumaa niin vaikeana asiana, että ratkaisee ongelman mieluummin ratsastamalla hyvin kireällä ohjalla, kuin edes yrittämällä löytää hyvä tuntuma. (Toinen vaihtoehto, millä moni yrittää ratkaista ongelman, on aivan löysänä roikkuva ohja ilman tuntumaa. Hevoselle molemmat vaihtoehdot ovat epäselviä, mutta löysä ohja ei sentään tuota kipua.)

Tuntumasta hän sanoi mm seuraavaa:
"Tuntuma on suhde hevosen suun ja ratsastajan välillä. Ei muuta!!" Eversti alleviivasi.

"Käden tarkkuus tulee olla yhtä hyvä ja treenattu, kuin ampujalla, miekkailijalla tai pianistilla."

"Tuntuma on ohjan paino. Kaikki muu on jo vetämistä".

"Jos hevonen vastustaa, ratsastaja vastustaa takaisin vain täsmälleen samalla voimalla, ei yhtään enempää. Muuten hän jo vetää hevosta suusta!"

"Uskaltakaa liikuttaa käsiänne tarpeen mukaan, ylös, sivulle!"

"100 gramman vastustuskin on liikaa edessä. Pyrkikää vain ohjan painoon, muu on vetämistä".

"Nuoren hevosen tärkeimpiä asioita on oppia kunnioitus ratsastajan kättä kohtaan. Kumpikaan ei saa vetää. Opeta hevoselle, minkälaisen tuntuman haluat".

"On oikeaa ja väärää keveyttä. Oikeassa keveydessä on edelleen ohjan paino, vääränlaisessa keveydessä hevonen itse pakenee tuntumaa kuolaimen taakse. Jos se tekee niin, seuraa kädellä tuntumaa pehmeästi ja herkästi, kunnes hevonen hyväksyy sen."

Entä jos hevonen ei hyväksy sopivaa tuntumaa, rentouta suutaan ja alaleukaansa, mutustele kuolainta rennon tyytyväisenä vaan vastustaa tuntumaa eri tavoin? Tätä sitten treenattiinkin kaikkien ratsukoiden kanssa enemmän tai vähemmän. Carde ei pidä ylikireistä turpahihnoista, sillä niiden kanssa hevonen ei voi rentouttaa suutaan ja siten jää muutenkin jännittyneeksi ja vastustelevaksi. "Ratsastajan ominaisuuksiin kuuluu rohkeus. Pitää uskaltaa ottaa riski siitä että hevonen voi avata suuta tai leikkiä kielellään!", hän naurahti. Carden mukaan kaikki suulla pelaaminen, vastustelu ja muu pullikointi johtuu ensisijaisesti jännityksestä: ratsastajan kädestä; siitä ettei hevonen ymmärrä mitä siltä halutaan eikä se saa palkintoa reagoidessaan oikein. Asiaa lähdettiin harjoittelemaan lähes kaikkien ratsukoiden kanssa ensin maasta käsin, jolloin hevoselle opetettiin sopiva tuntuma (löysät pois ohjista, käsi kaulaa vasten paikoillaan) ja tehtiin siirtymisiä tuntumalla niin, että hevonen pysyi pehmeällä tuntumalla ja rentoutti suutaan. Samalla Carde halusi aktiivisuuden säilyvän, ja auttoi tässä asiassa maasta raippamerkeillä ja äänellä.

"Hevosen tulee olla rento ja rauhallinen mutta aktiivinen, jotta hyvä tuntuma on mahdollista saada ja säilyttää".

"Kaikki kiteytyy kolmeen pääteemaan: IMPULSION; BALANCE; SUBMISSION. Impulssi, tasapaino, kuuliaisuus. Nämä kaikki liittyvät toisiinsa. Hevosta ei saa "läpi" jos jotain puuttuu. Ranskalainen ratsastus on kuin ranskalaista keittiötä. Jos joku ainesosa puuttuu, homma ei toimi. Oletteko tehneet koskaan majoneesia?", Carde hauskuutti yleisöä.

Carde on tarkka hevosen tottelevaisuudesta, ja sanookin että hevosen pitää totella, mutta; "Hevonen ei ole mikään orja, vaan kumppani!"

Tuntuma-asiaa treenattiin paljon siirtymisissä, maasta ja selästä. "Yksi vaikeimmista asioista tuntuman kannalta ovat alaspäin siirtymiset. Ne eivät suju, jos hevonen JA ratsastaja eivät ole ns. läpi. Hevosen tulee reagoida pehmeästi ja joustavasti, kun ratsastaja sulkee nyrkit. Tätä pitää harjoitella joka päivä. Tämä ei onnistu, ellei hevonen ole rento suustaan ja joustava ja rento niskastaan."

Eversti puhui paljon siitä, miten tärkeää on saada hevonen ymmärtämään ja pysymään rentona harjoitusten läpi.
"Kun opetetaan uutta, hevonen ei alkuun ehkä ymmärrä, ja jännittyy. Hevonen pitää saada ensin ymmärtämään mitä siltä vaaditaan, jotta rentous on mahdollista säilyttää."

"Jos haluamme että hevonen tottelee, sen pitää ymmärtää käskymme. Ja saada palkkio heti kun se tottelee".

"Hevoset ovat hyväntahtoisia eläimiä. Jos ne eivät tee, ne eivät ymmärrä. Jos ymmärrät, että hevonen ei tee koska en osannut kertoa sille oikealla tavalla, olet oikealla tiellä".

"Hevosen pitää olla luottavainen ja hymyilevä".

"Hevonen tekee mikä sille on helppoa".

"Jos hevonen tekee jotain väärin, se on aina meidän vika - älä rankaise, etenkään raipalla. Raippa on merkinantoväline."

"Jos taas ratsastaja ei ymmärrä, mikä on vaikeaa hevoselle, emme voi parantaa tekemistä. Muuten se on vain pakottamista".

"20 kertaa saman asian toistaminen ei parannna suorituksen tasoa. Jos harjoitus on vaikea, mieti MIKSI se on vaikea ja helpota tehtävää äläkä vaan tee samaa virhettä uudelleen ja uudelleen"

Klinikalla käsiteltiin paljon kokoamista, ja tehtiin kokoavia harjoituksia.
Hevosen laukkaa koottiin pienentämällä ympyrää siten, että kun hevonen laukkaa kaksi viimeistä kootuinta askelta mihin se sillä hetkellä pystyy, se päästettiin välittömästi eteen-alas vapaampaan laukkaan. Kaiken kokoamisen jälkeen tulee suorittaa vastavenytys välittömästi (=eteen alas). Mitä enemmän kootaan, sitä enemmän venytetään. Kokoamisessa tulee tyytyä pieniin pätkiin, ja keskittyä siis paljon enemmän laatuun kuin määrään. "Small improvement is a big improvement. Like the atomic bomb, hän vitsaili. Kokoamista autettiin maasta ja selästä raippamerkein, josta Carde kommentoi, että raippa on jätettävä pois heti kun hevonen on ymmärtänyt asian ja sen aktiivisuusaste on riittävä. Muuten hevonen ei ala jatkossa tarjoamaan kokoamista itse.

Kokoamisesta Carde totesi mm. seuraavia asioita:

"Jokaisella hevosella on tietyt rakenteelliset haasteensa, joita meidän on kunnioitettava. Emme voi esimerkiksi koota hevosta näiden rajojen yli"

"Kootessa: älä hidasta, jos moottori ei toimi. Jos aktiivisuus hiipuu, olet hidastanut liikaa. Hevosen ei pidä oppia että sitä kootaan aina pää ylhäällä, hevosta pitää voida koota missä pään asennossa tahansa, myös pitkällä kaulalla edessä ja vähän alhaalla.

Carde puhui myös sudenkuopista ja ansoista, osittain liittyen kokoamiseen. "Pahimmat ansat mitä ratsastaja voi kohdata ratsastuksensa varrella, ovat: pyytää vaihtoja ennen kuin hevonen on niihin valmis, ja koota piaffiin ennen kuin hevonen pystyy siihen, JA käyttää niihin voimakeinoja ja pakottamista. Muut ansat ovat pienempiä ansoja; ne on helpompia korjata. Jos hevonen oppii esimerkiksi piaffin jännittyneisyyden ja pakon kautta, se yhdistää liikkeen aina myöhemminkin mielentilaan, ja sitä on vaikea korjata. Myös huonosti opettettuja epäpuhtaita vaihtoja on vaikea korjata myöhemmin.

Muita poimimiani kommentteja:
"Jos hevosella on joku tapa mistä et pidä, opeta sille jokin toinen tapa tilalle".

"Tasapainoon ei kuulu vain takapään alle saaminen vaan myös etuosan ja lapojen nouseminen. Älkää unohtako tätä!"

"Varokaa tätä uutta ylipyöreää ratsastusta (LDR). Se mahdollistaa sen, että hevonen tiputtaa rintakehänsä ja lapansa entistä etupainoisemmaksi."

"Pienet asiat ovat isoja asioita. Harjoittele helppoja asioita usein, ja tarkasti. Keskity yhteen asiaan ja vie se loppuun asti, vaikka se olisi vain siirtyminen ravista käyntiin".

"Käytä raippaa mieluumin kuin kannusta; kannuksesta pitää aina saada jotain extraa, ja aina reaktio. Moni käyttää kannusta tahattomasti ja turruttaa hevosen."

"Ratsastajan laatuvaatimuksiin kuuluu olla rohkea, tarkka, fiksu, johdonmukainen ja kärsivällinen".

"Älä ratsasta yhtä aikaa kädellä ja jalalla. Jos hevosesi on pohkeen takana, tarkista ensimmäisenä jarrutatko sitä edestä?"

"Älä ratsasta passageravia vaan ravia. Ravi ja passage on erikseen".

"Ratsastaja päättää kaulan pituuden ja leukakulman, sekä tahdin. Ei hevonen."

"Älkää olko niin kärsimättömiä!"

Ja lopuksi:

"Mistä tiedetään, että ollaan oikealla tiellä? Asiat näyttävät ja tuntuvat helpolta ja harmoniselta!"




Teksti ja kuva: Katariina Albrecht