Hörrr hörr taas kaikki pienet enemmän tai vähemmän karvaiset lukijani!
Kautta kiharien silmäripsieni, minulla on ollut jännittävä talvi. Vaihdoin tuossa ennen kevättä, mitä te ihmiset hupsusti kutsutte helmikuuksi, ihan kuulkaas paikkaa. Luulin, että me oltiin lähdössä ihan vaan taas jonkun Tiukan Tädin luo, mutta siinä vaiheessa aloin epäillä jotain muuta, kun näin miten Mami pakkasi lukuisia sinisiä pussukoita täyteen mun tavaroita, ja Tulin, tuon pierevän ystäväni, tavaroita. Mitä täällä oikein tapahtuu? Viimeistään siinä vaiheessa arvelin tilanteen olevan poikkeuksellinen kun meidät molemmat laitettiin Taksiin ja lähdimme Tulin kanssa yhdessä. Emme käy ikinä missään yhdessä. Me emme harrasta samoja asioita, nääs. No, nyt näin kuitenkin kävi.
Lyhyen keikkuvan Taksikyydin jälkeen saavuimme paikkaan, jossa oli metsää ja peltoa ja joku mökki. Ja heinää, onneksi. Tuli oli heti kuin kotonaan ja aloimme syödä heinää. Vähän oli kuppainen laidun ja heinä kuivahkoa, mutta no, jos pääsee helmikuussa laitumelle Suomessa ei voi valittaa. Hetken jo ajattelin, olimmeko sittenkin tulleet Portugaliin? Lämpötila ja natiivien karvahatut ja puheenparsi kuitenkin paljastivat pian lokaation olevan sittenkin ihan tukevasti Suomen maankamaralla.
Illan tullen kävin kyselemässä Mamilta, koska lähdetään kotiin. Talliin. Omaan yksiöön. Mami oli outo ja totesi että ei täältä nyt mihinkään lähdetä, tämä on Koti nyt. Että minun olisi pitänyt jakaa immenkammarini Tulin kanssa, ja kulkea lepattavista muovisuikaleista johonkin mökkiin, mitä? Ne suikaleet eivät edes sovi sisustukseen, kukahan sisustussuunnittelija-wannapii nekin oli suunnitellut, niin.
Onneksi heinätarjoilu oli runsasta ja vettäkin sai non-stop, joten en purskahtanut itkuun vaikka lähellä oli. "Pihatto", ne sanovat. "Kurjatto", mä sanon. Tuli viihtyy kyllä. Se halusi nukkua ekan yön katulampun valossa lähellä naapurin hevosia, tolvana, mä olisin halunnut olla metsässä tai siellä kurjatossa. Siellä olisi ollut nätemmät valotkin eikä tuollaiset kelmeät. Mutta minkäs teet. En uskaltanut mennä yksinkään sinne mökkiin niin oli pakko kökkiä sitten keskellä preeriaa. Great. Tästä puhutaan vielä!
Juuri kun aloin jollain tavalla sopeutua ajatukseen, että olen tuolla kurjatossa jumissa kahdestaan tuon paksun stressaavan natiivin kanssa, kunnes tilanne muuttui äkisti. Pihaan kurvasi isohko Taksi, josta tuli ensin ulos joku mieshevonen. Olin jo ihan intona että jee saan uuden miehen valikoimiin, mutta se meni pois ja sitten meidän tarhaa lähestyi poni. Siis PONI. Herrajjumala. Luitte oikein. Pieni, karvainen, paksu ja pöllämystyneen näköinen tyttöponi.
Tuli meni tietysti sitä heti kyyläämään ja haastattelemaan, mä en tykännyt tästä käänteestä sit kyl yhtään. Yhtään! Poni oli jotenkin viattoman oloinen mutta nehän on aina niitä pahimpia. Vai miten se oli. Me sitä tutkittiin vähän.
Yritin kysellä mistä päin se on ja mikä sen nimi on mutta se vain hörisi erikoisella aksentilla. Tuli tiesi sanoa että se on ruåtsalainen aksentti. Vai että Ruotsista sitä on tultu tänne, meikäläisen plantaasille. Me saatettiin ihan vähän juoksuttaa sitä mutta vain sen takia, että nähtiin osaako se juosta ja minkälainen ääni siitä tulee, jos sitä puree. Mami juoksi kuin heikkopää mun perässä ja huusi että pitää olla nätisti se on pieni, hah, olisitte nähneet kun se tarpoi pitkin metsää tukka pystyssä ja käpyjä hupussa meidän perässä vahtien että me ollaan sille kilttejä. Mä kerron nyt teille, ja vaan teille; hyss; ei me oltu kilttejä... heti kun Mami meni pois me saatetiin vähän kiusata sitä. Mut se on niin hölmön näköinen ja pieni! Eikä pistänyt yhtään vastaan. Ainoa mitä mä vähän ihmettelin oli kun se uskalsi mennä metsään. Me ei oltu Tulin kanssa vielä oikein uskallettu siellä hengata. Jos käytiin Kurjaton pihassa juomassa ja appeella, piti juosta kovaa sen metsän läpi. Tuli väitti että siellä asuu möökö ja peto. Mutta tää pieni ruåtsalainen apina meni ihan kylmästi seisomaan ison kuusen alle, oho! Epäilin vähän Tuli juttua möököstä, mutta en ottanut riskiä. Poni seiskoot kuusikossa. Me ollaan preerialla.
Kävi kuitenkin ilmi, että tämä omituinen pikkueläin oli suhteellisen hyvä tyyppi. Se sai pisteitä kolmesta osakokeesta: 1) Möököjen vastustaminen. Poni oli kuin kotonaan siellä möökömetsässä. Rohkea siis. 2) Ihmisten vastustaminen ja neuvokkuus. Poni sai pisteet, kun se teki Mamille jäynän. Mami oli mennyt juuri kotiin missä se vielä asustaa tuonne kauemmas, ja saunaan, ja poliisisedät soitti sille että poni oli keskellä tietä hortoilemassa. Se oli lähdössä takas Ruotsiin kun me vähän sitä kiusattiin. Mami joutui tulemaan shampoot päässä sitä lassoamaan ja se piti hirveät madonluvut mulle ja Tulille, uhkas tehdä meistä puuhkan ja rukkaset, jos ei lopeteta toisen kiusaamista. Okei okei... tehtiin sovinto sen ponin kanssa, ettei Mami toteuta uhkaustaan. 3) Poni tulee toimeen muovisuikaleiden kanssa. Mä en tuu. En mene kurjattoon sisälle. Poni menee sinne syömään ja minä kärvistelen ovella. En tiedä onko tämä aivan oikein, mutta näin se on.
Kyllä me nyt jo tullaan toimeen ihan ookoo. Tuli on pomo ja me tytöt tehdään niinku se sanoo. Enimmän aikaa. Poni saa pisteet 4) myös Tulin vastustamisesta. On se epeli. Me syödään eväitä myös tuommoisista tyhmistä säkeistä, mistä kestää nyppiä sitä lounasta. Mami sanoo että apetta pitää rajoittaa ettei meistä tule niin läskejä, että tarvitaan kenkälusikkaa ja vaseliinia että meidät saa kurjaton ovesta sisälle. Kuka sinne on edes menossa? En mää ainakaan. Pitäkää töllinne ja ihmeelliset minikalanverkkonne.
On täällä kivojakin juttuja. Saa tulla ja mennä niinku tykkää. Näkee maisemia. Möököt ei oo hyökänny. Apetta on. Ja tuulenpieksämää vinkuheinää joka tuo mieleeni lapsuuteni kesän Portugalin maaseudulla. Vähän lämpimämpää voisi kyllä olla. Katson sineen taivaan ja odotan kevättä ja kesää...
Tähän loppuun haluaisin laittaa muutaman kuvan, joita semmoinen kiva täti kävi ottamassa. Haluaisin kiinnittää huomionne viimeiseen kuvaan, jossa minua rääkätään. En kestä. Auttakaa. Antakaa punaista omenaa ja viekää minut yksiöön nukkumaan, ettei tarvi olla noiden mustien natiivien kanssa. Jookos, kookos...
Yours truly, Rinsessa
Kuvat Katariina Albrecht & Johanna Mäkynen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti