Persian Vuorilla, Iran 6/2015

Lähdin nyt toista kertaa treenaamaan Iraniin ratsastusjousiammuntaa. Olin siellä edellisen kerran helmikuussa, ja etukäteen olin vähän hirvittynyt tulevasta helteessä treenaamisesta - Suomessa ei oikein saanut tuntumaa helteisiin tänä kesänä vielä kertaakaan, heh.
Kaipasin jo vuoria ja ystäviä, Alin kotkaa ja hevosia, Tehranin perjantaibasaaria ja herkullista ruokaa.

Olin perillä aamuviideltä, ja suuntasimme saman tien vuorille ja tallille Khordanin alueelle joka on Tehranista parin tunnin ajomatkan päässä luoteeseen. Tästä alkoikin tiivis viikon treenileiri. Ratsastimme joka päivä paahteisilla vuorenrinteillä, lämpömittarin kiivetessä neljäänkymmeneen asteeseen varjossa. Taivaalla ei ollut pilven hattaraa, ja iltaa kohti maa hohkasi niin kuumana että rinteellä olisi voinut paistaa kananmunaa. Hevoset olivat osin minulle tuttuja – talli oli vaihtunut tällä välin, mutta oli samalla alueella. Ratsastin pari ensimmäistä päivää tutulla turkmeenitamma Boshanilla, joka on erittäin nopsakka, määrätietoinen ja… no… perinteinen rautias tamma :D Sillä on silti kiva ratsastaa vuorilla koska tamma on hyvin varmajalkainen, periaatteessa ihan järkevä vaikka vähän kyttäri, mutta ei harrasta pystyynhyppimistä tai kauheita pukkeja. Korkeintaan vähän kiikuttaa omia reittejä. Viime reissuni suosikki, harmaa turkmeenitamma Kash oli vaihtanut paikkaa ja omistajaa, joten häntä en tavannut. Nyyh! Uusia tuttavuuksia oli 3 vuotias paikallinen rotumix ori ”Sergeant” (sama persiaksi, en muista) jota treenasin vähän kentällä, sekä jo iällä oleva turkkilainen ori Sephit (tarkoittaa persiaksi valkoista) jonka kanssa myös hiukan jumppasin kentällä. Vuorilla painelin Boshanin kanssa, tai suureksi kunniaksi opettajani Alin upealla persianarabitammalla Gishoonilla johon rakastuin päätä pahkaa! Gishoon on todella herkkä, viisas, aivan mahtava 5v tamma, jolla on varsa alla. Orivarsa Yaal seurasi meitä mukana maastoon, ja sain samalla tutustua persialaiseen perinteiseen hevosenkoulutustapaan. Varsat pidetään mukana vapaana, tammavarsat jopa vielä 2 vuotiaana, ja ne oppivat seuraamaan vanhempia hevosia ja motoriikka ja fysiikka kehittyy rinteillä juoksennellessa. Yaal oli jo melkoinen lihaskimppu vaikka se on vasta 2 kuukauden ikäinen. Teimme tämän valjakon kanssa vain rauhallisia lenkkejä, pääosin kävellen, mutta otimme muutamia ihan kunnon laukkaspurtteja ja varsa menikin koko porukan edelle! Melkoinen veijari.

”Equus Caballus Mountaneous ”

Paikalliset hevosrodut ovat hyvin mielenkiintoisia. Olin jo aiemmin saanut tutustua turkmeeninhevosiin, joka on hyvin vanha hevosrotu. Jotkut pitävät sitä jopa samana kuin akhaltekeä, mutta kyseessä on selvästi eri rotu. Rotu alkaa olla hiukan uhanalainen, ja sitä on yritetty elvyttää geenitestaamalla hevosia ja käyttämällä puhdasrotuisia yksilöitä siitokseen. Boshan ja aiemmin tapaamani Kash olivat puhdasrotuisia geenitestattuja turkmeeninhevosia, ja Kash oli kuulemma kantavana! Hienoa. Turkmeeninhevoset ovat erittäin sitkeitä, todella nopeita ja myös vauhtikestäviä pitkällä matkalla. Ne ovat varmajalkaisia, hyviä rehunkäyttäjiä ja kestävät hyvin erilaisia ilmasto-oloja. Huonona puolena näissä arohevosissa on sitten erittäin nopeat hoksottimet, suhteellisen pieni ihmisen miellyttämistarve, äärimmäisen nopeat reaktiot, norsun muisti, ja uskomaton stamina joka tarkoittaa sitä että kiikuttamaan lähtiessään nämä otukset voivat laukata hyvän matkaa suuntaan x ilman että ratsastajalla on varsinaisesti asiaan mitään puuttumista. Boshanistakin oli tullut tarpeeksi tiukan treenin puutteessa pikkuisen tuhma. Se ei pysynyt vuoristotieradalla, vaan lähti seikkailemaan omille teilleen samalla kuin päästeltiin 70km/h ja tähtäsin jousella maaliin. Melko kuumottava tunne, kun tajuaa että nyt se lähti ihan väärälle reitille, kivikkoiseen piikkipensaikkoon, aivan täydessä vauhdissa, kun itsellä ei ole ohjat kädessä ja tähtää takaviistoon. Oh shit! Jouduin ratsastamaan 200 metrin rataa yhteensä noin 10 kertaa, eli täyttä laukkaa 2 kilometriä, ennen kuin tamma tokeni ja alkoi pysyä radalla. Tamma oli luonnollisesti aika väsynyt hetken tämän jälkeen, mutta kilometrin kotiin päin käveltyämme se alkoi taas ehdotella muita reittejä ja toista askellajia… uskomaton sitkeys näillä. Opettajani totesikin että tamma vaatii treeniä kaksi kertaa päivässä, eikä mitään kevyttä käppäilyä vaan reipasta haipakkaa, jotta se pysyy tarpeeksi fokusoituneena varsinaiseen työskentelyyn. Ei mitään laiskojen ihmisten hevosia nämä.

Toinen kiinnostava rotu johon sain nyt tutustua on darre-four, joita on jäljellä enää vain noin 300 yksilöä koko maailmassa. Opettajallani oli yksi tällainen tamma tallissaan ja käytössään, voi jestas mikä tapaus. En uskaltanut ratsastaa tällä; tammalla oli todella paljon omia mielipiteitä ja liikkeitä ilmassa, ja se oli yksi nopeimpia hevosia mitä olen eläessäni nähnyt. Se veti sadan metrin radan aikaan 5,8 sekuntia. Ihan käsittämätön tyyppi. En tajunnut että hevonen edes voi laukata noin kovaa luonnonradalla. Tämä tamma oli todella varmajalkainen ja kykeni vetämään pukkilaukkaa myös jyrkässä alamäessä tai kivikossa… nice! Opettajani piti tästä tulisesta tammasta kovin, mutta itse en millään tavalla hinkunut sen kyyditettäväksi.

Kolmas rotu joka on pakko mainita tässä, on tietysti persianarabi. Persianarabien historia ylettyy kauas historiaan, ja niiden nykyinenkin ulkomuoto on erilainen kuin esimerkiksi egyptinarabien. Persianarabit eivät ole niin tikkujalkaisia eikä pään muoto ole yhtä kovera, kaiken kaikkiaan hevoset eivät ole niin liioiteltuja ulkomuodoltaan ja ovat enemmän käyttöä kuin näyttöä varten. Kauniita nekin toki ovat! Puhdasrotuinen persianarabitamma on erittäin kallis ja haluttu hevonen, enkä ihmettele miksi. Mahtavia eläimiä. Todellisia sotahevosia.

Muita rotuja alueella ovat mm lomudit, sekä paikalliset kurdien käyttämät paimentolaishevoset, jotka ovat vuorenrinteillä kuin kotonaan. Monet näistä eivät ole ehkä maailman kauneimpia ulkonäöltään, mutta minkä menettävät missikisoissa, voittavat selviytymisessä vaikeissa olosuhteissa ja maastoissa.

Suosikkitammani Gishoon oli saanut varsan upeasta orista Miraj; tässä kuva sekä varsasta että oriista. Mii laiks <3

Jousiammuntaa ja vuoristokiipeilyä

Alkureissun treenasimme maasta ja selästä jousiammuntaa, ja tehtiin erilaisia kehonhallintaharjoituksia. Perussettiä viime kerrasta – laukkaa hulluilla reiteillä ilman käsiä, jyrkkiä rinteitä eestaas, maasta käsin varsin erikoisia ampumaharjoituksia. Mutta tulostakin alkoi tulla.

Meillä oli viimeistä edellisenä päivänä kilpailut! Persian Horseback Archery Association järjesti ekat viralliset kisat, ja rata oli vuorilla laaksossa, jossa oli tosi luonteva ja turvallinen paikka tehdä sadan metrin rata. Jokainen sai yhden treenikierroksen, jonka jälkeen ammuimme kaksi kierrosta persian style –rataa, ”hit and run”, jossa on kolme maalia. Maalien paikka voi vaihdella, tällä kertaa ne olivat ensimmäinen eteen oikealle puolelle, toinen sivulle vasemmalle ja kolmas takaviistoon oikealle. Maksimiaika sadanmetrin radalla oli 10 sekuntia; jokaisesta ylittävästä sekunnista tuli 1 virhepiste ja alittavasta 1 bonuspiste. Maaleina meillä oli korealaiset tiikerinpäätaulut. Sen jälkeen oli kaksi kierrosta qabakia, jossa ammutaan ylöspäin metalliseen levyyn joka killuu usean metrin päässä tolpan nokassa. En ollut treenannut qabakia ennen joten lähdin aika soitellen sotaan, no en tietty osunut :D mutta toisella kierroksella meni enää pari senttiä ohi. Persialaisella radalla sain aika hyviä osumia ja vauhtikin oli passeli – ratsastin Gishoonilla ja varsa oli mukana, en halunnut hätistää tammaa liikaa vaan se sai valita itse vauhdin. Se meni radan hätistämättäkin silti 8-9 sekuntiin. Voin vain kuvitella kuinka kovaa se olisi juossut jos olisin hiukan käskenyt! Omg. Varsa oli tosi nokkela ja juoksi kaukana edellä, ei tarvinnut varoa hirveästi ampumista. Tapasin samalla Alin muita oppilaita joka oli varsin kivaa. Meitä oli yhteensä 12 kisaajaa, ja onnistuin olemaan persialaisella radalla kolmas! Jee. Olin tosi onnellinen!!

Petolintujen parissa

Opettajani maakotka Homay odotti vapaaksi päästämistä mutta sen sulkasato oli pahasti kesken, eikä se pystynyt lentämään. Kävimme sitten hoivaamassa häntä ja viilentelemässä suihkun alla pariin otteeseen, kun olin hirvittävän kuuma. Olin niin iloinen saadessani viettää aikaa tämän upean linnun kanssa! Kun sulkasato on valmis ja uudet pitkät sulat kasvaneet, Homay pääsee vapaaksi. Se on kohta puolitoistavuotias, ja sen pitäisi pärjätä jo luonnossa, mutta se tarvitsee vielä hiukan treeniä tunnistaakseen erilaisia saaliseläimiä ja hioakseen saalistustekniikkaansa. Omistajansa haki Homaylle kaupasta elävän riistanvärisen pupun ja toisena päivänä villinäkin tavattavia lintuja, joita se sai syödä. On tärkeää, että kotka oppii tunnistamaan paikallisia riistaeläimiä; vuorilla on karu luonto ja vähän syötävää, montaa tilaisuutta saalistukseen ei välttämättä tule. Maakotkat ovat todella sitkeitä eläimiä ja saattavat pärjätä syömättä mitään jopa yli viikon, mutta loputtomiin nekään eivät pysty paastoamaan.

Homayn lisäksi tapasin valtavan upean kanahaukkanaaraan, joka oli opettajani ystävän lintu. Silläkin oli sulkasato menossa, joten sitä ei voinut pidellä käsivarrella. Domestikoituneet petolinnut ovat huonolla tuulella sulkien vaihtuessa koska ne tipauttavat isoimmat sulkansa kertalaakista eivätkä pysty lentämään. Lentokyvyttömyys saa niiden olon ymmärrettävästi aika epävarmaksi, eivätkä ne halua tulla kauheasti käsitellyiksi. Ihailin kaunista haukkanaarasta vain etäämmältä ja se antoi silittää rintahöyheniään ja vatsaansa. Se oli uskomattoman rauhallinen ja lempeä, vaikka kuulin sen tarinan. Haukkaa oli aiemmassa kodissa kohdeltu kaltoin ja sitä oli kiusattu ja pahoinpidelty, ja nykyinen omistaja oli pelastanut sen omiin hoiteisiinsa ja kuntouttanut henkisesti ja fyysisesti pitkään. Katselin naaraan keltaisia silmiä omat silmät kyynelistä täyttyen kuunnellessani tarinaa… ihmisten julmuus on käsittämätöntä. Haukkaa ei voi vapauttaa sen fyysisten vammojen vuoksi, mutta se pärjää hyvin ihmisen avustuksella, ja vaikutti elämäänsä tyytyväiseltä.

Basaarien kätköissä

Odotin kuin kuuta nousevaa että pääsen tutkimaan Tehranin kuuluisaa perjantaibasaaria. Pahaksi onneksi oli aivan hirveän kuuma päivä, ja basaarissa oli niin kuuma että sinne meinasi pökertyä. Vielä pahemmaksi onneksi alkoi juuri sopivasti ramadan! En ollut yhtään tajunnut katsoa kalenteria lentoja varatessani. Ramadanin aikana ei saa syödä eikä juoda edes vettä auringonnousun ja –laskun välissä. Tämä ei tietysti koske ei-muslimeja, mutta koska Iran on virallisesti ”The Islamic Republic of Iran” sääntö koskee periaatteessa kaikkia julkisilla paikoilla. Tallilla porukka mättäsi ruokaa ihan normaalisti, mutta he eivät olleetkaan mitenkään uskonnollista porukkaa, mutta julkisilla paikoilla ei saanut edes juoda avoimesti. Kerrankin hijabista oli hyötyä – hörpin pillimehua huivin suojista että kykenin suorittamaan tehokasta shoppailua, hah. Löysin muutamia todellisia aarteita – kauan etsimäni ihan aidon turkmeenihatun, sekä todella vanhan rannekorun. Iäksi arvioimme noin 1500 vuotta. Lisäksi ostin ystävilleni tuliaisia ja paikallisia käsitöitä.

Kävimme myös toisena päivänä Tehranin isossa basaarissa, joka oli erittäin suuri ja sokkeloinen. Onnistuimme raahautumaan paikalle jo aamutuimaan, jolloin ei ollut vielä aivan tappavan kuumaa eikä tungosta, ja löysin ystävälleni mielettömän hienon käärmeennahan sekä paikallista teetä ja kuivattuja aavikkoruusuja kosmetiikan tai teen valmistusta varten. Aavikkoruusut ovat muuten mahtavia. Ne ovat niin täynnä tuoksua ja eteerisiä öljyjä. Sitten olikin jo pakko poistua viileämpiin tiloihin elohopeamittarin näyttäessä varjossa 42 astetta. Tehranissa on 15 miljoonaa asukasta ja varmaan yhtä paljon autoja – helle yhdistettynä pakokaasuihin oli kieltämättä aika hurja yhtälö tottumattomalle.

Vuoret, vuoret

En lakkaa kaipaamasta Iranin Alborz-vuoristoa. Heti kun ajoimme lentokentältä pohjoiseen ja näin majesteettisten useita kilometrejä korkeiden vuorten kohoavan auringonlaskun kultaamasta maisemasta, kyyneleet kihosivat silmiini. Teki mieli mennä halaamaan vuoria :D Siellä ne seisoivat hiljaa. Huokaillen. Mitä kaikkea ne olivatkaan nähneet. Mahtavaa, ja niin kaunista. Kheili doost doran kooha...

Yhtenä päivänä matkasimme Taleghanin alueelle, josta opettajani oli alun perin kotoisin. Tapasin hänen sukulaisiaan ja kävimme porukalla ”persialaisten siskojeni” eli uusien ihanien ystävieni kanssa patikoimassa läheisillä vuorilla. Ilma oli varsin sopiva, taivas pienen utupilven peitossa eikä ollut ihan tappavan kuumaa. Kipitin rinteillä yllättävän ketterästi, ja jouduin odottelemaan muita. Odotellessani löysin mm ison kanahaukan sulan ja söin tuoreita marjoja puskista; ensin varmistuttuani että ne olivat syötäviä… heh. Ihailin maisemaa ja tunsin miten sieluni riemuitsi ilta-auringon langettamista pitkistä varjoista upeilla rinteillä.

Kiipesimme erään pienen huipun laelle jossa oli vanha pyhä paikka. Tarina kertoo, että joku kuuluisa uskonmies oli etsinyt vuorilta vettä ja lyönyt kiveen, josta oli purskahtanut vettä. Paikalla olikin kirkasvetinen lähde josta tarun mukaan pitää juoda, jotta on onnekas. No toki joimme… vesi oli ihanan raikasta ja jääkylmää. Paikalle oli rakennettu hassu pikku moskeija, jossa kävimme hetken istuskelemassa varjossa.

Patikoimme takaisin eri reittiä, sankan metsän halki, joka oli yllättävän vehreä ja raikas. Vuoristopurot solisivat kaikkialla ja satakieli luritteli upeaa konserttiaan. Satakieli on muuten persiaksi ”tuhat laulua”, no niin, pitääkö kaikkea liioitella? :D Söimme tuoreita mulperinmarjoja suoraan puusta ja latkimme vettä vuoristopuroista. Ihanaa! Lopuksi kävimme vielä Taleghanin vanhan linnan raunioilla. Upea paikka. Löysin sieltä muutaman arviolta 3000 vuotta vanhan ruukunsirpaleen. Paikkaa oli kaiveltu runsaasti aarteiden toivossa, mutta vanhoista keramiikan paloista ei kukaan näyttänyt olleen kiinnostunut.

Lopuksi istuimme kaikki yhdessä iltaa ja söimme suoraan puutarhan puista tuoreita makoisia kirsikoita, minipersikoita, mulperinmarjoja ja tietysti runsaastikatetun illallispöydän. Josta saammekin aasinsillan….

FOOD!

Persialainen ruoka! Omg. Se on jotain namia. Sopivasti maustettua, aina saatavilla tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, ihania makuja ja annokset eivät takuulla lopu kesken. Suosikkini oli munakoisosta tehty sopivan mausteinen mössö, jota syötiin ohueen leipään käärittynä tai riisin kanssa. En syö lihaa joten jäin paitsi ihanista lammasherkuista, joita kaikki yrittivät kilvan tyrkyttää, mutta Iranissa pärjää hyvin myös vegenä. Saa sieltä hyvää kalaakin jos sitä syö; itse syön kyllä jonkin verran kalaakin joten en ole varsinaisesti kasvissyöjä. Pohjois-Iran on Kaspianmeren rannalla ja vuoristossa on runsaasti pieniä jokia joista saa tuoretta kalaa.
Jälkiruokaosasto on oma lukunsa. Ruusuvedellä ja sahramilla maustettua riisivanukasta… suussa sulavia mantelipikkuleipiä joissa on vastapaahdettuja pistaaseja… suosikkiaherkkuani halvaa… tuoreita viikunoita, tai kuivattuja valkoisia viikunoita… tuoreita taateleita jotka sulavat suuhun… lukematon määrä erilaisia marjoja ja hedelmiä joita voi noukkia suoraan puusta. Hullaannuin täysin tuoreisiin mulperinmarjoihin, onnekseni satokausi oli juuri parhaimmillaan! Mulperinmarjoissa on sääntö, että kuka tahansa saa poimia tien vierestä tai metsästä olevasta mulperipuusta omaan käyttöön. Marjat ovat aivan käsittämättömän hyviä! Ne sulavat suuhun ja ovat todella maukkaita. Mulperipuu on muutenkin todella arvostettu puu Iranissa ja sen kaataminen on suorastaan pyhäinhäväistys. Puu on arvokasta, ja sitä käytetään muun muassa setarin ja muiden soitinten tekemiseen, sekä todella kalliiden arvohuonekalujen ja muiden puuesineiden valmistukseen.

Tee, eli chai, on persialaisen ruoka- ja seurustelukulttuurin kulmakiviä. Aina on aikaa teekupposelle! Mustaa vahvaa teetä juodaan myös helteellä; välillä oli niin kuuma ettei edes tee jäähtynyt. Monet laittavat teekuppiinsa kovasta sokerista ja sahramista tehtyjä tikkusia, joista liukenee mustaan teehen makeutusta ja sahramin makua. Iranissa juodaan myös paljon hyvää kahvia. Itse sain maistaa armenialaista kahvia, joka oli todella aromikasta, vahvaa mutta pehmeää, aivan hurmaavaa. En yleensä juo kahvia mutta tätä meni useampi kuppi. Erilaiset kylmät juomat ovat toki suosittuja kesäaikaan, ja sain haukkavierailulla hörppiä smoothien tapaista juomaa jossa oli ruusuvettä, tuoreita persikoita ja jäämurskaa. Nam! Paikallinen erikoisuus koko tuolla maailmankolkalla on kamelinmaito, jota oli toki pakko maistaa. Hyi järkytys. Olin aivan varma että maito oli pilaantunutta, mutta sen kuuluukin maistua siltä! Omg. En pysty nyt kyllä suosittelemaan. Toinen eksoottinen oli lampaanjogurtista tehty juoma, jossa oli jogurtin lisäksi jääkylmää vettä, ja mintunlehtiä. Se oli itse asiassa aika hyvääkin. Nam.

Muita taitoja

Sain kunnian opetella persialaista perinteistä miekkailua pienen kilven kera. Opettajani oli kunnostautunut myös tässä lajissa. Treeni oli tiukkaa ja sain muutaman kerran suuni täyteen hiekkaa ja aika hyviä mustelmia, mutta pääsin kärryille alkeista. Toinen vaikeahko taitolaji jota en aivan masteroinut myöskään ensi yrittämällä oli setarin soitto, jota olen halunnut oppia ensimmäisestä visiitistäni lähtien. Opettajani on opettanut musiikkia Tehranin yliopistossa, ja soittaa useita perinteisiä persialaisia instrumenttejä. Sain käyttää hänen setariaan ja opettelin sinnikkäästi löytämään sointuja. Setar ei ole aivan helpoimmasta päästä, mutta pääsin hiukan jyvälle ja arvaatte varmaan että haluan ostaa oman setarin seuraavalla reissullani! Tässä linkki YouTubeen aika ihanaan setar-pätkään, jos haluatte kuulla miltä soitin kuulostaa sitten kun sitä osaa oikeasti soittaa, heheh!

Pätkänen politiikasta

Iranin tilanne on tällä hetkellä varsin kiintoista. Vuoden 2013 presidentinvaalien jälkeen valtaan nousi aavistuksen uudistusmielisempi herra, joka haluaa edes teoreettisella tasolla lähentyä muuta maailmaa ja avata hiukan Iranin ovia ulkomaailmalle. Korkeinta valtaa maassa pitää toki edelleen Imam Khomeini, mutta presidentin vaihtumisen jälkeen maahan on ollut esimerkiksi helpompi saada turistiviisumi, kauppasaarrosta huolimatta Iran on avannut oviaan ulkomaailmalle ja jopa antanut toimittajaviisumeita paikkoihin joihin ei yleensä pääse. Naisten tilanne on parantunut – Tehranin yliopistossa on 60 % naisopiskelijoita, naisten saavat tehdä samoja töitä periaatteessa kuin miehetkin, ja liikkua yksin miten haluavat. Monin paikoin etenkin liberaalimmassa pohjoisessa poliisi on siirtynyt enemmän varoitus- ja neuvontalinjalle kuin sakottamaan tai jopa pidättämään sopimattomasti toimivia ihmisiä, etenkin turisteja. Toki lista perseellään olevista asioista on silti synkkä ja pitkä. Maassa ei ole minkäänlaista uskonnon-, sanan- tai mielipiteenvapautta, internetin käyttö on hyvin valvottua ja blokattua, vankilat ovat täynnä poliittisia vankeja ja toisinajattelijoita, hijab-pakko on edelleen voimassa, ihmisoikeudet ovat hiukan niin ja näin sharia-lain vuoksi, korruptio kukoistaa ja USA:n pakotteet jatkuvat väitetyn ydinaseohjelman takia.

Kauppasaarrosta on ollut minusta kyllä jollain tasolla etuakin. Iran pystyy edelleen myymään mittavia öljy- ja maakaasuvarojaan Kiinaan ja Venäjälle (joka ärsyttää USA:ta ihan satasella) ja kauppasaarron ansioista maassa on vilkas oma tuotanto ja monissa asioissa hyvä omavaraisuusaste. Työttömyysaste on suhteellisen matala; kansainvälisiä ketjuja ei ole, melkein kaikki on omaa tuotantoa, yrittäjiä koskeva lainsäädäntö ja verotus on väljä; jokainen kadunkulma on täynnä pientä putiikkia ja kauppaa. Oli suorastaan raikasta huomata ettei nähnyt ainuttakaan macdonaldsia eikä pizzahuttia mailla eikä halmeilla!

Tilanne on kääntymässä hyvin kiinnostavaksi; USA on ensinnäkin väläyttänyt kauppasaarron purkumahdollisuutta, ja valtaapitävät ovat ottaneet ensimmäistä kertaa puheenaiheeksi pitäisikö Hijabista luopua. No vau! Se olisikin edistysaskel. Jään seuraamaan tapahtumien kulkua. Vaikka maan rajat avautuvatkin asteittain, en silti ota toista kertaa tätä riskiä minkä nyt otin - matkustin Tehraniin vailla valmista viisumia. Suomen päässä se on tehty liki mahdottomaksi Helsingissä olevan konsulaatin pässeilyn takia, ja opettajani ja isäntäni mukaan ei ole ongelmaa saada viisumia toista kertaa samana vuonna kun olin viimeksi moitteetta ;) Oli kieltämättä hiukan kuumottava tilanne marssia arrivalsien viisumitoimistoon lippujen ja lappujen kera (passi, viisumihakemus, virallinen kutsu joltain paikalliselta, osoite missä aikoo yöpyä, yhteystiedot paikalliselta kutsujalta, vähintään 3 kk voimassa oleva vakuutus…) ja kuunnella sitä tenttausta ja hiillostusta. Ei siihen mennyt kuin tunti! Jei. Farsin kieleni on vielä erittäin surkea mutta onneksi toimistosta löytyi yksi hiukan enemmän englantia puhuva herra. Muuten olisi tullut tukalat paikat.

Fashion baby

Koska olen soturinaismeiningistäni huolimatta silti nainen, halusin hiukan seurata paikallista katumuotia ja jutella ”siskojen” kanssa aiheesta. Kuinka ollakaan toinen heistä opiskeli parhaillaan muotisuunnittelijaksi! Katukuvaa seuratessani huomasin että black is the new black. Vaikka pukeutumissäännöt eivät määrittele käytettäviä värejä, moni nainen käyttää mustaa oli kyseessä sitten jakkupuku, chador (= se iso kaapu joka peittää koko kehon kasvoja lukuun ottamatta), farkut- tunika yhdistelmä tai jokin muu viritys. Yleisin nuorten naisten asukokonaisuus näytti olevan pillifarkut, kiilakorkokorkkarit (piikkikorot on periaatteessa kielletty, mutta…) pienellä blingblingillä, musta kehoa nuoleva pepun alle tuleva kaunis tunika ja musta huivi, tai esimerkiksi leopardikuvioitu tai vallan joku graafisesti kuvioitu näyttävä huivi. Sekä luonnollisesti isot aurinkolasit ja huolellisesti tehty meikki. Kauneuskirurgia on yleistä varakkaampien naisten keskuudessa, ja moni näytti leikanneen nenänsä ja täyttäneen huuliaan. Keskimäärin ainakin Tehranilaiset naiset ovat erittäin tyylikkäitä ja huoliteltuja. Pistin silmään katukuvasta todella huvittavalla tavalla vaaleissa pellavahousuissani, valkoisessa tunikassani ja roosassa huivissani… en vaan voinut pukeutua mustaan siinä auringonpaahtessa kerta kaikkiaan. ”Eurooppalainen!” – huusi lookkini. Ei voi mitään. :)
Pukeutumissääntöjen kiertäminen alkaa saada suorastaan hupaisia piirteitä. Sääntöjen mukaan pitäisi pukeutua väljiin vaatteisiin joissa vartalon muodot eivät tule ilmi, naisilla kyynärpäät eivätkä nilkat saa näkyä, alun perin ei miehilläkään, mutta käytännössä miehet saavat kulkea t-paidassa ja polven alle tulevissa bermudashortseissa. Näyttävää meikkiä tai korkkareitakaan ei saisi käyttää mutta moni nainen viiletti todella paksussa pakkelissa ja 10-senttisissä piikkikoroissa ilman että vieressä seisovat poliisit reagoivat asiaan muutoin kuin korkeintaan katsomalla ihastuneena perään. Huivi… no jos se oli jollain tavalla nutturan takalaella, menkööt. Löysät vaatteet? Taisin olla ainoa jolla oli sellaiset, hih! Valtaosa naisista viipotti menemään pillifarkuissa ja vartaloa nuolevassa tunikassa tai pitkässä paitapuserossa joka ei jätä kyllä mitään arvailujen varaan vartalon kurvien suhteen. Tässä linkki yhteen muotiraporttiin, ja tässä toinen Tehran Timesin linkki hauskoihin Street Fashion- kuviin.

Katukuvaa seuratessa huomasi, että suuri osa nuorista Tehranilaisista ei ole millään tavalla uskonnollisia, mutta kyliin ajaessa ja pikkukaupungeissa oli huomattavasti suurempi osa chadoria käyttäviä naisia. En tajua miten he kykenevät siihen tuossa paahteessa. Etenkin ramadanin aikaan, kun ei saa edes juoda vettä. Sääntö ei toki koske raskaana olevia, lapsia, vanhuksia eikä sairaita, mutta silti. Uskomatonta. Tässä muuten mielenkiintoinen artikkeli chadorista. Tässä toinen kuvakokoelma, miltä iranilaiset näyttivät ennen islamilaista vallankumousta.

Kaiken kaikkiaan tämäkin reissu oli jälleen mieleenpainuva ja monin tavoin hyvin antoisa. Kun on alkuun päästy, antaa mennä vaan… seuraavaksi minut on kutsuttu muutamaan muuhun hyvin mielenkiintoiseen maahan, mutta raha- ja aikatilanne ei oikein anna myöden. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa virallisempia raportteja ja tarjota niitä erilaisiin medioihin tai jopa kuvata jokin hauska naisnäkökulma käsivaradokkari? Hmm. Olisiko siinä mitään ideaa? Pitää kehitellä.

Kiitos mielenkiinnosta! Mersi!

Kuvat Katariina Albrecht / Ali Ghoorchian / Persian Horseback Archery Association