Sain kunnian osallistua kolmansiin Al-Faris kisoihin Jordaniaan huhtikuussa 2018 Suomen edustajana yhdessä Anna Minkkisen kanssa. Al-Faris on arvostettu ratsastusjousiammuntakilpailu maan pääkaupungissa Ammanissa, joka käydään kuninkaallisen ratsupoliisin hevosilla ja kuninkaallisissa tiloissa. Ei mitään paineita! :D
Jordan-joen laakso on eräs maailman vanhimmista jatkuvasti asutuista paikoista. Jordania on erikoinen paikka: siellä ei ole juurikaan luonnonvaroja, maasto ja luonto on erittäin karua ja eläimiä on hyvin vähän, mutta silti maa kukoistaa ja on varmasti koko alueen turvallisin vaikka se on sota-alueiden ympäröimänä. Jordaniaa on leikkisästi kutsuttu Lähi-Idän Sveitsiksi, joka pyrkii pysymään melko puolueettomana kuohuvan alueen keskellä. Jordania on avannut ovensa pakolaisille, joita on maassa tällä hetkellä valtava määrä. Wikipedian mukaan "maan (kahdeksanmiljoonainen) väestö on nuorta ja syntyvyys suuri. Myös pakolaisvirrat ovat kasvattaneet maan väkilukua.
98 % maan asukkaista on arabeja, ja tšerkessejä ja armenialaisia edustaa kumpaakin prosentti. Maassa on myös huomattava palestiinalaisvähemmistö; noin 1,7 miljoonaa ihmistä on rekisteröitynyt pakolaisiksi, ja vuoden 2003 jälkeen myös huomattava määrä Irakin pakolaisia. Vuonna 2010 UNHCR totesi, että irakilaisten määrä Jordaniassa on epävarma, mutta käytti omissa laskelmissaan arviota 500 000 henkeä." Virallisesti YK:n tilastoimia pakolaisia on 800 000 eli noin prosentti maan väestöstä, mutta todellisuus pyörii tosiaan tuolla liki kahden miljoonan tienoilla.
Maassa on erittäin tiukat turvajärjestelyt ja paljon poliiseja katukuvassa. Majoituimme erinomaisen hulppeaan Grand Hyatt hotelliin, jossa oli joka kerta hotellialueelle palatessa turvatarkastus. Kamat läpivalaisuun, metallinpaljastin ja kevyt kopelointi. Sama homma kisa-alueelle mennessä, etenkin koska paikalla oli kuninkaallista yleisöä ja muutenkin Tärkeitä Ihmisiä. Kaikki kassit avattiin ja käytiin läpi, ja hihitytti kommentit "onko sulla mitään terävää täällä"... no joo, 30 nuolta... tirsk.
Jordanialaiset ovat yleisesti ottaen aika lupsakkaa ja sivistynyttä porukkaa. Vuonna 2007 aikuisista 92,7 % osasi lukea. Lukutaito ja muut sosiaalisen hyvinvoinnin mittarit ovat korkeammalla tasolla kuin muissa saman tuloluokan valtioissa. Jordania on edistyksellinen myös ympäristönsuojelun suhteen, ja koska maalla ei ole juurikaan luonnonvaroja, he käyttävät paljon tuulivoimaa ja muita uusiutuvia energianlähteitä. Suurimmat turistikohteet kuten Petran historiallinen kaupunki, Wadi Rumi, maassa oleva pätkä Punaisen meren rantaa sekä Kuolleenmeren alue on suojeltuja myös ympäristön suhteen.
No mutta, se siitä, itse asiaan! :D
Saavuimme paikalle maanantai-iltana, ja kaaduimme suoraan nukkumaan. Tiistaina loput kisaajista saapuivat paikalle, ja jo siellä olevat rentoutuivat yhdessä tai tekivät pikku retkiä ympäristöön. Aamupala oli jotain ihan käsittämätöntä. En ole varmaan ikinä saanut nauttia niin hyvästä aamupalabuffetista. Hotkin tuoreita hedelmiä, ihania juustoja, taateleita ja mahtavaa lampaanjogurttia pähkinöillä ja siemenillä höystettynä niin että en enää pystynyt liikkumaan. Alkuperäinen suunnitelma oli ollut vuokrata auto ja lähteä Petraan aamuviideltä, mutta suunnitelma ei ihan toiminut ja päätimmekin sen sijaan kölliä aamulla hotellilla ja syödä pitkä superaamiainen ja lähteä tutkimaan Ammanin basaarikujia.
Aurinko porotti siniseltä taivaalta kun lähdimme talsimaan kohti keskustaa. Matka tuntui paahtessa yllättävän pitkältä, vaikka kartan mukaan matkaa oli vain vähän alle kaksi kilometriä. Paita liimaantui selkään jo alkumetreillä ja tunsin miten albiino talvinahkani alkoi kärventyä auringossa aurinkorasvasta huolimatta. Hups. No, mitäs pienistä. Jordaniassa oli mukava käydä kaupoilla. Liki kaikki puhuivat englantia edes auttavasti, myyjät eivät ole liian aggressiivisia, tinkiminen on maltillista jos kohta kuuluu asiaan, ja valikoima oli yllättävän "ei turistinen" hyvällä tavalla. Pelkäsin että basaarit ovat täynnä kiinakamaa mutta ei suinkaan, etenkin sivukujilta löytyi vaikka mitä mielenkiintoista tutkittavaa. Upeita paikallisia mekkoja hehkuvissa väreissä, huiveja, ruokakojuja, antiikkia, kuolleen meren kosmetiikkaa, kenkiä, parfyymeja, pähkinöitä... olin yllättynyt miten liberaali katukuva oli. Monessa putiikissa oli ihan tavallisia länsimaisia naisten alusvaatteita ikkunassa ja perinteiset hameetkin oli leikattu aika tyköistuviksi, osassa oli suorastaan hämmentävän antava kaula-aukko muslimimaaksi. Huivitettua porukkaa oli varmaan puolet, vaikka maan väestöstä suurin osa on sunnimuslimeja. Maassa on myös 6 % ortodoksikristittyjä, ja katukuvasta päätellen liikkuvaa porukkaa on varmaan sadasta eri maasta noin niin kuin yleisesti ottaen.
Hauskan keskustakierroksen jälkeen raahauduimme hikisinä huilaamaan ja kävin testaamassa hotellin spa:n. Köllötin porealtaassa vatsa täynnä falafeleja ja annoin kuuman kuplivan veden sulattaa pitkän lentomatkan ja matkaa edeltävän aivan hullun viikon aiheuttamat jumitukset. Sitten olikin jo aika kiskaista ykköset päälle ja suunnata briiffaukseen sekä sen jälkeen virallisille avajaisillallisille. Laitoin päälleni uuden tosi magean jordanialaismekon minkä ostin juuri aiemmin basaarista 15 dinaarilla (n 16-17e, oujee), oikein vallan korkkarit ja kaikki. Briiffauksessa käytiin läpi tulevien päivien aikatauluja ja sääntöjä, sekä arvottiin hevoset tiimeittäin. Jokaisesta maasta oli 2 ratsastajaa, paitsi muutamasta maasta vain yksi. Suomen tiimille arpa heitti 8v arabiruunan Wajah ulCheir, joka tarkoittaa "face of goodness". Ei ollut mitään käryä minkälainen tyyppi olisi kyseessä.
Illallinen oli aivan super. Buffettipöytä notkui herkkuja ja runsaita lähi-idän makuja. Mätin lautaselle niin paljon ruokaa että oikein hävetti, mutta oli siinä jo kyllä nälkäkin. Jonkin sortin kasvissyöjän paratiisi tämäkin, todella maukkaita dulmeneita, suussa sulavaa hummusta, pilahvia, munakoisomuhennosta, herkullisia salaatteja... ja jälkiruoka! OMG! Jälkiruokia varten oli kokonainen valtava pöytä hedelmiä ja mansikoita, suklaakakkua, erilaisia baklavajuttuja, porkkanakakkua, sitruuna-marenki-leivoksia, tuulihattuja, suklaaleivoksia... voi luoja. Olin pyörtyä. Myös ylensyönnistä.
Heräsin keskiviikkoaamuna hyvin nukutun yön jälkeen omituisissa tunnelmissa. Edellisen illan onnentunne ja kiitollisuus olivat vaihtuneet kummalliseen synkkyyteen ja selittämättömään raskauden tunteeseen, johon en keksinyt mitään loogista syytä. Hipsin pitkälle aamupalarutiinille hyvissä ajoin jotta ehdin maistella kaikkia ihania herkkuja, mutta ei ollut oikein nälkäkään. Juuri ennen lähtöä kisapaikalle saimme puhelun Romaniasta; aviomieheni lähiperheessä oli aikaisin aamulla tapahtunut kuolemantapaus :( . Kaikki fiilikset valuivat toki aivan samantien mustaan kuiluun, mutta oli pakko vetää naama peruslukemille ja lähteä muiden kanssa kisapaikalle ja sukeltaa päivän ohjelmaan.
Lähdin tälle matkalle ehkä turhankin epärealistisin odotuksin kisatulosten suhteen, mutta parempi silti pysyä optimistina vaikka pessimisti ei pety? :D Olin harjoitellut kuin heikkopää juuri ennen kisaa, mutta myös vaihtanut laukaisutekniikan peukusta ns. persialaiseen (sivuhuomautus: laukaisutekniikan nimi aiheuttaa jousipiireissä debattia mutta ko laukaisutekniikka on yleisesti tunnettu tällä nimellä ja pikkaisen helpompaa kuin joka kerta kuvailla miten ne sormet laitetaan :D) koska peukkuni alkaa olla siinä kunnossa kaikkien murtumien jälkeen että sillä ei paljon ammuta. Lisäksi olin juuri ja juuri toipunut kuukauden takaisesta onnettomuudestakin jossa kaaduin jäätiköllä ja sain vielä hevosen päälleni. Polvia särki edelleen niin että jouduin napsimaan särkylääkettä mutta pystyin jo sentään kävelemään normaalisti. Kaikesta huolimatta fiilis oli hyvä. Ammunta oli kulkenut hyvin ennen kisaa ja ammuin Unkarin treenileirillä parhaan tulokseni justiin ennen jalkojeni telomista.
Näimme hevosemme joka oli maailman söpöin! Voi hyvänen aika mikä naama. Olin ekana ratsastusvuorossa ja lähdimme yhdessä fiksaamaan kamoja ja verkkaamaan. Kävelimme kisa-areenalla ja ravailimme, sitten tuli aika kokeilla pienemmissä ryhmissä kentän puolelle "gharaa" eli systeemiä jossa ensin ammutaan jousella, sitten tehdään uukkari ja otetaan seiväs, seivästetään maalit ns tentpeggingillä, tehdään taas uukkari ja pudotetaan seiväs maaleineen ja vielä ammutaan toiseen suuntaan jousella. Ei mikään ihan helppo nakki! Kokeilimme lähinnä sitä seipään ottamista ja käynnissä ja ravissa keihästämistä. Sitten suuntasimme ryhmissä takaisin radalle jossa kaikki sai kokeilla ampua kaksi rundia kahteen tauluun. Meni ihan ok, heppa ei ollut hirmu nopea (90 m radalla n 10-11 sekkaa) ja käyttäytyi asiallisesti. Alkuun se vähän katseli juttuja ja säpsyi ja hermoili radalle mennessä, mutta ei mitään kovin vakavaa. Kiltti pieni ruuna.
Treenin jälkeen meillä oli vuorossa lippuparaatin harjoittelu. Aurinko porotti jälleen kerran aivan pilvettömältä taivaalta eikä edes tuullut juurikaan. Alkoi olla hiukan hiksa ja käsivarret Puolan väreissä, toinen puoli punainen ja toinen valkoinen, heh... Sitten käytiin pikaisella lounaalla, ja vaihdettiin ratsastusvuoroa. Anna ratsasti Wajah ulCheiria samoin kuin mentiin toisen ryhmän kanssa aamupäivällä. Kun kaikki olivat saaneet harjoitella, raahauduimme hikisinä, väsyineinä ja pölyisinä takaisin hotellille, jossa suoritimme jälleen kerran armotonta illallismättöä notkuvista pöydistä.
Torstaiaamu valkeni tokkuraisena. Sain edellisenä iltana lisää huonoja uutisia toiselta taholta enkä saanut nukuttua oikeastaan juuri ollenkaan näiden juttujen painaessa mieltä. Onneksi aamulla ei tarvinnut suorittaa muuta kuin aamupalaa, jonka jälkeen kiipesimme taas busseihin ja lähdimme Ammanin keskustaan turistikierrokselle. Kävimme ikivanhassa linnoituksessa ja Herkuleksen temppelin raunoilla, jossa oli myös museo sekä mahtavat näköalat, sekä vielä roomalaisessa amfiteatterissa. Siellä oli myös museo, jossa oli tosi mielenkiintoisia juttuja esillä. Varjossa oli noin 30 astetta lämmintä, ja ilma seisoi tuulettomana. Yritin silti imeä itseeni mahdollisimman paljon voimaa valosta, jota olin niin kaivannut läpi koko pimeän ja loputtomalta tuntuneen talven. Olin edelleen traumatisoitunut viime syksystä hah, tuntui että kroppa oikein imi auringon lämpöä ja valoa itseensä. Historiakierroksen jälkeen jäi vielä hetki aikaa pujahtaa basaarien sokkeloihin. Löysimme tosi magean pienen kaupan jossa myytiin kasapäin koristenauhoja. Olin tulla hulluksi siellä! Niin paljon nauhoja! Niin vähän aikaa ja rahaa! Hah. Myyjällä oli hauskaa kun kaksi naista hihkui vuorotellen "katso tätä!!" ja mietti kuumeisesti mitä nauhoja ja kuinka paljon sitä ostaisi.
Pikaisen hotellilla kääntymisen jälkeen lähdimme takaisin kisa-alueelle, jossa meille näytettiin ghara-demonstraatio paikallisten ratsukoiden suorittamana. Wow miten taitavia ratsastajia nämä ratsupoliisit olivatkaan! Meillä oli myös aikaa ampua maasta, joka tekikin kyllä hyvää seuraavan aamun alkavaa kisaa ajatellen. Paitsi että... pistelin ampuen tyytyväisenä kunnes yhdessä laukauksessa huomasin juuri laukaistessa että nuolen rikkoontunut nokki lentää johonkin ihan eri suuntaan ja tiesin että NYT sattuu. No sattuihan se, kun holtiton nuoliputki läjähti sitten jousta pitelevän peukalon tyviniveleen niin että silmissä näkyi tähtiä... tulipa testattua paikalla ollut lääkintähenkilökunta jolta menin sitten anelemaan kylmäpussia. Peukalon tyvi alkoi jo muuttua mustaksi ja turvota. Voi kakkapylly sentään! Tarkistan aina nokit kun laitan niitä takaisin viineeseen mutta se oli todennäköisesti jo hiukan murtunut jostain huomaamattomalla tavalla, kun monta ihmistä ampui samoihin tauluihin eri suunnista.
En nukkunut seuraavanakaan yönä kun peukalon tyveä ja polvia särki niin paljon että heräilin vähän väliä, ja suretti ne kaikki kamalat uutiset, mutta kisajännitys antoi sen verran adrenaliinia että pomppasin ylös ennen kuutta. Kisapaikalla oli massiiviset turvajärjestelyt, ja hevoset tuotiin taas jo valmiiksi satuloituna meille. Emme siis päässeet näkemään talleja ollenkaan, ja kaikilla hevosilla oli tallin puolesta avustaja mukana. Muutoin olimme kisapaikalla itse vastuussa hevosemme hoitamisesta ja toistemme auttamisesta. Olin ryhmässä A, joka aloitti kisan lippuparaatin jälkeen ns aasialaisella radalla.
Verryttelimme hevosia kentällä ravissa jonka jälkeen siirryimme ryhmissä 1-4 kisaradalle. Lähtöpaikkani oli ryhmäni viimeisenä, ja koska muut hevoset jäivät aina odottamaan kunnes koko ryhmä oli mennyt, kalkuloin tarvitsevani apua starttiin että sain pienen ruunaherran pysymään housuissaan yksin viimeiseksi jäätyään. Tiimikaverini Anna tuli sitten pitelemään häntä, jotta sain rauhassa keskittyä suoritukseen eikä tarvinnut taistella vikuroivan hevosen kanssa. Systeemi toimi ihan hyvin ja hevonen pysyi käpälässä ja tyytyi vain kuopimaan ja piffaamaan paikoillaan. Oli muuten pikkasen nopeampi sitten radalla kuin treenipäivänä :D Ajat olivat 8-9 sekunnin tuntumassa joka kerta, vaikka rata oli tosi pehmeä. Meillä ei ollut verkkaa radalla ollenkaan vaan piti mennä suoraan kisaradalle. Osuin ekalla rundilla ekaan tauluun "mamluk"-radalla ja ajattelin että joo kyllä tämä tästä. No ei se siitä. Milloin sähläsin sotkeutumalla hevosen harjaan, milloin otin vahingossa viinestä kaksi nuolta kerrallaan (olisi pitänyt heittää se toinen äkkiä vaan pois) ja pakka alkoi levitä ja paniikki iskeä. Osuin sentään vielä yhteen tauluun (...yhteen...) mutta aivan jäätävän surkea suoritus. Ammuin tosi huonosti tekniikan levitessä; uusi persialainen ei ole kuitenkaan vielä niin vakiintunut että homma sujuisi täysin vakaasti. Olin niin pettynyt itseeni että kyyneleet tulivat silmiin, mutta yritin väkisin kääntää ajatukset siihen että hei cmon, on tosi etuoikeutetta edes olla täällä, kauniilla hienolla hevosella, ihanien ihmisten keskellä. Harmitus oli silti jäätävä. Jouduin vähän nipistämään itseäni että sain naaman takaisin peruslukemille.
Kisa jatkui ryhmän B suorituksilla, heillä oli vuorossa ns Eurooppalainen rata eli muunnos unkarilaisesta radasta. Vaikeampi muunnos toki; maali oli pienempi... kääk. Tuuli yltyi melkoisiin lukemiin ja rata käytiin yhden sortin myrskysäässä. Moni oli tyytymätön tuloksiinsa, mutta onneksi mitään kamalaa ei käynyt kovassa tuulessa ja pehmeällä radalla.
Vaihdettiin taas lennossa ratsastajia ja aloitettiin Ghara. Maalit olivat pikkuruisia, ja tuuli puhalsi niin kovaa että homma tuntui kyllä aika vaikealta. En osunut yhteenkään jouskarimaaliin, mutta sain poimittua onneksi niitä maassa olevia maaleja tentpeggingissä. Jes! Aikakin oli aika hyvä, joten en jäänyt ihan kuivin suin tässä hommassa. Hevonen toimi kuin kone ensijärkytyksestä selvittyään kun pysäytyin sen keskelle rataa ja käänsin ympäri. "Hei sinä tyhmä ihminen ei tässä pysätä, mitä sä oikein teet!!" hihhih. Voi pientä muffinssia.
Tämän kertainen illallismättö sujui nopeahkosti koska kaikki olivat päivästä puhki ja suuntasimmekin sitten nopeasti kaikki nukkumaan. Perjantaiaamuna lähtö kisapaikalle oli jo kello 07, enkä yllätys yllätys taaskaan oikein nukkunut. Peilistä katsoi aamulla tyyppi joka näytti ja tuntui satavuotiaalta. Ei muuta kuin vähän lisää buranaa huuleen, voltarenia polviin ja paketti peukalontyveen :'D Näytin varmaan aika koomiselta ontuessani sinne tänne puolinukuksissa kun käsivarressani oli vielä komea mustelma kaikissa sateenkaaren väreissä kendosta. Toisena kisapäivänä tehtiin samat hommat mutta toisin päin ryhmien A ja B kanssa. B ryhmä tykitti menemään aasialaisen radan, sitten A eurooppalaisen ja lopuksi B gharan.
Anna meni tosi hienosti aasialaista rataa. Tuuli alkoi taas yltyä ja yllättäen sataa vettä juuri kun aloitimme A ryhmän kanssa eurooppalaista rataa. Niinpä tietysti. Hytisin kylmässä suojassa katoksen alla, jonne ratsuni kiikutti minut liki väkisin kesken verryttelyn kun vesisade alkoi. Silläkin oli varmasti kylmä. Oli ihan hirveän vaikea saada itsenään kasaan kun ei ollut nukkunut moneen yöhön, polvia särki aivan hulluna ja kylmä tuuli ja sade saivat kädet palelemaan. Sähläsin aivan uskomattoman typerästi, mm kaksi kertaa otin ekana nuolena viinestä rikkinäisen nokin (argh!) yleensä tarkistan ne aina mutta tällä kertaa enpä tarkistanutkaan. Liki kaikki nuolet menivät pikkuisen yli maalitornista. Kalkuloin että jos se olisi ollut normaalin unkarilaisen radan torni ne olisivat osuneet mutta en saanut sihtiä kalibroitua tähän pienempään maaliin näemmä kaikkien mokien kera. En osunut kuin kerran. Potutus oli käsinkosketeltava. Ei ollut ihan helppoa ampua 8 sekan vauhdissa unkarilaista pikkumaalia mutta olisin olettanut osuvani edes helpohkon sivulaukauksen, etenkin kaiken unkarilaisen harjoittelun jälkeen. Vaan ei. No. Tällaista tämä on.
Rata alkoi mennä muussiksi loppukurvissa ja muutama hevonen kaatui pahasti. Onneksi kukaan ei loukannut itseään vakavammin. Kisat jatkuivat B-ryhmän Gharalla, ja kun ryhmä B3 jossa Annakin ratsasti oli vuorossa aloittamaan toinen ja viimeinen kierros, paikalle lennätettiin His Royal Highness Jordanian kuningas Abdullah II sekä Prinssi His Royal Highness Hamzah bin al Hussein. Ei paineita! :D Kuin tilauksesta taivaskin oli taas jo kirkastunut ja tyyntynyt ja aurinko paistoi lämpimästi. Helikopterit pörräsivät taivaalla ja tarkka-ampujat asettautuivat katolle, kansa hurrasi kuninkaalle. Ei muuta kuin radalle. Anna suoriutui tosi hienosti, ja muillakin meni komeasti! Jipii! Heti kisan jälkeen kokoonnuimme kaikki kuninkaallisen aition eteen palkintojenjakoon ja yhteiskuvaan. Julkisen virallisen tuloslistan myöhemmin kun saan sen (tiistaina? Ehkä?) mutta siippani armain oli Eurooppalaisessa tyylissä voittaja, korealaisessa kakkonen ja kokonaiskisassa kakkonen. Koko jutun voitti unkarilainen Christoph Nemethy joka todella ansaisti voittonsa - hän joutui vaihtamaan hevosta kolme kertaa (alkoivat ontua) kesken eurooppalaisen radan ja silti onnistui ampumaan tosi hyvin. Palkinnot jakoi itse kuningas. Homma sujui sukkelasti, ja kuningas tuupattiin takaisin helikopteriin. Sen jälkeen otettiin yhteiskuva, johon tuli myös itse prinssi Hamzah. Sen jälkeen jengi laitettiin jonoon ja mentiin pienissä ryhmissä kättelemään herra prinssiä. Aika jännittävää. Olis pitänyt ottaa selfie, hahah.
Sen jälkeen ihmiset räpsivät kuvia, haastateltiin varmaan viidettä kertaa telkkariin, pakenin jo paikalta pakkaamaan kisakamoja. Illan päätteeksi oli taas aika suorittaa metamorfoosi soturista illalliskelpoiseksi. Tällä kertaa päätösjuhla oli siellä linnoituksessa, jossa kävimme keskiviikkona. Sinne oli rakennettu massiiviset telttasysteemit. Näköala halki valojen, kuun ja tähtien valaiseman kaupungin oli aika uskomaton korkealta mäeltä. Saimme kaikki diplomit osallistumisesta, vatsamme täyteen gourmet-ruokaa sekä kaikenlaista viihdykettä. Annoin myös mukana raahaamani palkinnon -- olin sopinut etukäteen järjestäjän kanssa että lahjoitan hulmuavan pellavaisen ratsastushameen parhaalle naiskisaajalle joka olikin sitten Anna Minkkinen! :D :D Kuinka sopivasti.
Ilta jatkui vielä hotellilla haikeiden jäähyväisten ja Texan style tequilan (...) parissa. Seuraavana aamuna tuli aika lähteä koti kaukaista Koti-Suomea väsyneenä mutta kiitollisena tästä kokemuksesta.
Kuvat: Glen Percy
Lisää kuvia ja tunnelmia löytyy https://katariinan.kuvat.fi/kuvat/Al-Faris+III+Jordan+2018/
Kiitos! Lisään tulokset ja lisää kuvia tänne vielä lähipäivinä.
Katariina Cozmei
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti