perjantai 24. heinäkuuta 2020

Ajatuksia sulkeutuneista hevosista


En olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä oikeasti aggressiivisten hevosten kanssa, mutta nyt jostain syystä tätäkin lempeästi-luja- oppiläksyä täytyy taas kahlata. Ostin nimittäin toukokuun lopussa ihanan suokkiruunan, josta paljastuikin jännittäviä luonteenpiirteitä. Kerrottakoon heti alkuun että tämä ei ole varsinaisesti kenenkään vika, enkä syytä ketään enkä mitään, mutta keissi aiheutti ja aiheuttaa jonkin verran päänvaivaa ja pientä somehärpäkettä. Teppo-ruunan kommelluksia voi seurata FB:ssä #teponelämää, jos joku kiinnostuu tästä kyseisestä keissistä enemmänkin. 

Mutta siis ihan yleisesti aiheesta: 
Olen kohdannut elämässäni lukuisia erittäin hankalia hevosia, ja fiksannut niitä ihan ammatikseni kohtuullisen monta vuotta. Silloin kun oli nuori ja typerä, ehkä myös ihan tosi naivi, sitä yritti painia vaikka minkälaisten tosi kaheleiden hevosten kanssa jotka tulivat päälle, potkivat ja nostivat hampailla ilmaan... moni kaltaiseni vanhempi kääkkä varmaan muistaa minkälaisia umpihulluja elämiä oli jopa ratsastuskouluissa 80-luvulla ja 90-luvun alussa. On tullut värkättyä jos jonkinnäköistä petoeläintä, muistona niistä mm 3 aika pahaa potkuarpea eri puolilla kehoa, vinoon luutuneita luita, lituskaksi purtu peukalo ja mitä näitä nyt on. Tällä iällä ei viitti enää kokeilla, lähteekö henki.

Olen kokeillut totta kai myös kaikki alistamis,- kepitys- ja painihommat vuosien varrella, kukapa ei olisi. Kukaan ei ole seppä syntyessään, ja tekopyhiä "Olen tehnyt aina kaiken oikein" tyyppejä riittää ;) Takavuosikymmeninä ne olivat melkein ainoat keinot joita opetettiin ja tarjottiin. Väkivalta voi olla myös henkistä laatua - ihan vaikka siinä pyörössä tai picaderossa. Kuolemanpelolla pelotteleminen ei ole mitenkään jees. Eikä simputtaminen, hevosen sammuttaminen, jatkuva nujertaminen, aloitekyvyttömäksi tekeminen, tahallinen ansojen kaivelu jotta pääsee rankaisemaan, mitä näitä nyt on.

Ihan jo pelkästään se, että hevosta ei ole kuultu tarpeeksi voi ajaa päästään herkän hevosen voimakkaaseen turhautumisen ja apatian tilaan. Kuuleminen ei siis tarkoita sitä että hevonen saa tehdä mitä sitä huvittaa. Vertaa vaikka pieneen lapseen: se että hänen mielipiteensä kuullaan vaikkapa uloslähtiessä vaatetusten suhteen, ei tarkoita sitä että lapsukainen saa lähteä 20 asteen pakkaseen Frozen-asussa. Lasta ei silti tarvi koko ajan vaientaa ja jopa retuuttaa, vaan mielipide voidaan kuunnella ja sen jälkeen toimia kuitenkin aikuisen vastuunkannon puitteissa.

Jos hevosen kanssa toimitaan syystä tai toisesta koko ajan limitillä hevosen osaamisen, ymmärryksen ja pystymisen suhteen, ja vastataan aina "ei kiinnosta", se saattaa tipahtaa niin voimakkaaseen turhautumisen tilaan että se alkaa sammua. Sammuminen ei näy läheskään aina jokaisessa tilanteessa vaan riippuu minkälaiseen toimintaan tai tilanteeseen tai paikkaan tunnetila yhdistyy. Tätä kutsutaan myös opituksi avuttomuudeksi; se ei tosiaan suinkaan tarkoita sitä että hevonen on välttämättä siinä tilassa koko aikaa, kuten ei opitusti avuton ihminenkään. Ei tarvitse edes tapahtua mitään kovin kummallista; ei tämä aina liity mihinkään "pieksämiseen" tai muuhun raflaavaan kiusaamiseen, vaan herkkä tyyppi voi tipahtaa lamaantumisen tilaan yllättävän helposti. 

Pitkään jatkunut sulkeutuminen, lamaantuminen ja ahdistus voi aikaansaada melkoista katkeruutta sekä hevosessa että meissä ihmisissä. Ristiriitaiset tunteet voivat saada aikaan arvaamatonta käytöstä. Monesti hevonen toisaalta haluaa olla ihmisen kanssa ja janoaa tulla kuulluksi ja nähdyksi siinä onnistumatta, ja toisaalta kokee pettymystä ja kiukkua ihmisen kanssa ollessaan em syystä.

Mitä tämä kuunteleminen käytännössä tarkoittaa? Ihan yksinkertaisimmillaan sitä, että seurataan hevosen tunnetiloja - onko se peloissaan, ymmällään, väsynyt? Viljeleekö se paljon niin sanottuja rauhoittavia eleitä joista löytyy tänä päivänä tietoa ihan netistä ilmaiseksi aika helposti; yrittääkö se tyynnytellä itseään ja ihmistä? Yrittääkö hevonen sanoa että sori, nyt en tajua, nyt en pysty, en osaa, nyt lihakset menivät jo hapoille, nyt pelottaa ihan hulluna? Vasten voimakasta pelkoa, väsymystä tai ymmärrystä vastaan voiman ja paineen lisääminen ei ole kauhean hedelmällistä. 
 
Esimerkki tästä kuuntelemisesta / ymmärtämisestä / paineesta: Kuvitelkaa että olette päätyneet nyt vaikka kiinalaiseen pikkukaupunkiin. Kukaan ei puhu englantia ettekä te puhu mitään niistä kiinan murteista, joita paikalliset puhuvat. Ette löydä hotellia, ette ymmärrä edes kirjoitusta, yritätte viittoa ja piirtää ja käyttää pantomiimia. Se että joku huutaa teille kiinaa ja lyö samalla auttaa yhtä vähän kun jos te huudatte suomea takaisin ja mottaatte päin naamaa :D Silti kukaan ei ymmärrä mitään, mutta korkeintaan puolin ja toisin ajatellaan että omg toi on ihan hullu tyyppi. Sitten löydätte jostain henkilön, joka puhuu vähän englantia. Se helpotuksen tunne! Huh! Seuraa kauhea puheripuli! Pääsitte varmaan kiinni ideasta? 

Ei ole kerta eikä kaksi, kun jostain syystä tähän sulkeutuneeseen tilaan tipahtanut eläin maisemaa ja hommia vaihtaessaan alkaakin tulla kuorestaan. Tämän tyyppisillä hevosilla kuoren puhkeaminen voi olla myös aika raju rysähdys- yhtäkkiä hevosella onkin ihan helkkaristi asiaa. Ihmisen taholta reaktio tahtoo usein olla kahdenlainen. Hevonen joko yritetään tuupata takaisin sinne apatiaan jossa se on "kiltti" tai sitten se annetaan käydä prosessi läpi, tuli mitä tuli. Sen jälkeen kun hevosen on jo annettu avautua, sitä ei saa takaisin umpioon enää kovin helposti - vuorovaikutteisempaa suhdetta maistanut eläin ei mene suosiolla takaisin lamaannukseen.
    
Rajojen laittaminen tällaiselle kuorestaan tulleelle katkeralle eläimelle ei olekaan ihan helppoa, vaan enemmänkin jatkuvaa nuorallatanssimista. Rajat kun on oltava, jotta yhteistyö voi sujua turvallisesti. Jos rajat laittaa liian "napakasti", hevonen voi hätääntyä ja käyttäytyä kuin pelkopureva koira. Kuinka paljon auttaa, että pelosta purevaa koiraa lyö? Niinpä. Pelkopurijakin voi silti haluta ihmisen luo ja rapsutusta, mutta triggeröityy tietyissä tilanteissa niin että kokee olonsa uhatuksi ja jos ei pääse pakoon, hyökkää. Joskus käy niin että vaikka eläin pääsisi pakoonkin, se hyökkää silti, ja pakenee vasta sen jälkeen saadakseen enemmän tilaa ja "etumatkaa". Kun reaktio on oikein herkillä, hevonen (tai koira tai ihminen) voi seilata vireystilansa kanssa vuorotellen yli- ja alivireessä, lamaantua ja hyökätä vuorotellen. Arvatkaa kuinka paljon siinä kohtaa auttaa lisätä kovasti painetta? Akuutti tilanne täytyy totta kai silti katkaista eli jos hevonen on jo tulossa päälle, totta hitossa mättään sitä vaikka ämpärillä tai puukarahkalla että ehdin juosta aidan alta karkuun miettimään seuraavia peliliikkeitä, mutta kaikista parasta toki on ettei tilanne eskaloutuisi niin pitkälle. Huolella päästään vinksahtanut hevonen vaan voi olla jo sen verran arvaamaton, että vaikka sen kanssa olisi kuinka taiten, hyökkäys voi käynnistyä hyvin pienestä liki olemattomasta syystä. Oikein pahaksi menneiden keissien kohdalla kylmäsavustus lienee oivallinen vaihtoehto. Mikään hevonen ei ole sen arvoinen, että ihminen pääsee arkisissa huoltotoimissaan sen kanssa hengestään. 

On jokaisen oma päätös ja riippuu omista resursseista, voiko kodinvaihtajakoiraa tai kodinvaihtajahevosta päästää purskahtamaan kuorestaan, vai pärjääkö vain sellaisen lamaantuneen version kanssa. Aina tätä ei voi itse päättää, vaan muun lauman rooli on tässä suurehko - sama pätee mielestäni koiriin vaikken niiden suhteen olekaan mikään expertti. Monesti näillä lamaantuneilla on aika heikot sosiaaliset taidot, ja hyvä tasapainoinen lauma auttaa todella paljon saavuttamaan vähän paremmat vuorovaikutustaidot niin lajitovereiden kuin ihmistenkin suhteen. Korostan nyt vielä että TOTTA KAI HEVOSELLA PITÄÄ OLLA RAJAT JA SÄÄNNÖT JA KUNNOITUS koska somessa tahallaan väärinymmärtäminen on pop mutta kunnioitus on aivan eri asia kuin pelko. Kunnioituksen pitäisi olla myös molemminpuolista...?

Tiedän että otan riskin kertoessani näistä avoimesti - lukijoiden joukossa on iso joukko heitä, joiden mielestä kyseessä ovat vain öykkärit hevoset ja tyhmät kukkahattutädit ja molemmat pitäisi laittaa ruotuun ja turvat tukkoon. So be it! Mielipide on vähän niinkuin persereikä - jokaisella on omansa... Jokainen kuitenkin toimikoon omien hevostensa kanssa niin kuin parhaaksi näkee, niin kauan kun ollaan eläinsuojelulain puitteissa (vrt tarpeeton kärsimys ja pelottelu) eikä aiheuteta kenellekään vahinkoa. Harvoin asiat ovat kuitenkaan hurjan mustavalkoisia, ja näissä on niin monta muuttujaa että nettipätijät voi joka tapauksessa jättää yleensä omaan arvoonsa. 

Isosti tsemppiä kaikille hankalien hevosten, koirien ja ihmisten kanssa puljaaville. Hengitellään. 

Öisinajattelija, sulkahattutäti
Katariina Cozmei 

Kuva: Annika Marjamäki

1 kommentti:

CeeOjala kirjoitti...

Kiitos Kata!
Seurannut myös facen puolella kirjoituksiasi ja suuresti hämmentää, miten mustavalkoisesti ihmiset ajattelevatkaan. Uskotaan tosissaan, että jos hevosen antaa miettiä asioita ja ilmaista mielipiteensä, ei sitten pidetä mitään rajoja ja annetaan käyttäytyä ihan miten sattuu. Pitkä on vielä matka...