Hevosista, jotka puhuvat ihmistä

Kaikki tietävät ihmisistä, jotka puhuvat hevosta, mutta entäs toisin päin? 

Suomeen rantautui 90-luvulla “natural horsemanship” - tyylisuunta Atlantin takaa, jossa yhtenä työkaluna käytettiin ja käytetään hevosen kehonkielen imitointia ja sitä kautta hevosen kanssa kommunikointia. “Puhutaan hevosta”, jollain tavalla. Tämä pieni kirjoitelma ei kuitenkaan käsittele nyt sitä, vaan ihmis-hevos-parisuhteen toista puolta.

Hevoset, joiden kanssa on oltu paljon muissakin yhteyksissä kuin pakollisissa päivittäisissä hoitotoimenpiteissä (tarhaus, ruokinta, loimitus) ja ratsastuksessa / ajossa, ovat myös monesti oppineet varsin näppäriksi ihmisten kanssa, ihmisten maailmassa. Domestikoitu kesyhevonen on joka tapauksessa ihmisen maailmassa - päätämme mitä se syö, koska se syö, kuinka paljon, missä, missä se saa olla ja saako se ulkoilla: miten paljon ja yksin vai erikseen, mitä sen kanssa tehdään, ei tehdä jne. Monesti ihminen päättää melko lailla kaikesta, mikä liittyy hevosen elämään. Sitä, että hevonen saisi päättää yhtään mistään pidetään absurdina ja hulluna kukkahattuiluna, mutta jos hevonen saa päättää edes joskus edes pieniä ihmiselle vähäpätöisiä asioita (vrt kumpaa polkua mennään kotiin), sen sosiaaliset kyvyt myös ihmisen suhteen kasvavat vuorovaikutuksen parantuessa.

Hevoset ovat varsin sosiaalisia ja sosiaalisesti älykkäitä laumaeläimiä, ja voivat oppia yhtä lailla kuin koirat lukemaan ja “puhumaan” ihmistä. Jos hevonen kokee ihmisen puolelta jatkuvaa torppaamista, sivuuttamista tai hyvin konemaista tai negatiivista arkea, varsinainen vuorovaikutus ei oikein toteudu ja dialogin sijasta kommunikaatiosta tulee pelkästään monologia. Koska some, tähän täytyy toki laittaa disclaimerit siitä että EI, hevonen ei saa päättä ihmisen maailmassa asioista jotka ovat vaarallisia, haitallisia tai ylipäätään mistään josta voi aiheutua realistisesti vaaratilanne, eikä se todellakaan tarkoita sitä ettei hevosella saisi olla sääntöjä ja rajoja! Kyse on enemmän tavasta vuorovaikuttaa, painotus sanalla vuoro-.

Vertaisin tähän lapsen kanssa keskusteluun. Lapsi haluaa laittaa prinsessamekon 20 asteen pakkaseen. Tiedämme, ettei se ole mahdollista eikä järkevää. Lapsi ei tiedä sitä. Voimme kuunnella lapsen mielipiteen asiasta ja silti empaattisen lujasti pukea sen toppahaalarin, jotta lapsi ei palellu. Voimme myös kuunnella hevosen mielipiteen, vaikka emme aina tokikaan tekisi kuten hevonen haluaa. Hevonen eikä lapsi voi mitenkään olla vastuussa aikuisten ihmisten maailmasta, ja valta ja vastuu kulkevatkin tiiviisti käsi kädessä.

Tähän liittyy myös “toinen ääripää” koulutustapa: pelkkä sieppaaminen, joka perustuu minimipaineeseen ja siihen että odotellaan että hevonen arvaa mitä siltä halutaan ja heti kun se tekee vähän sinne päin, se saa naksun ja maksun. Muuten ihan jees ja toimii tiettyihin juttuihin joita on vaikea saadakaan esiin sieppaamatta, mutta normaalisti arjessa se ei oikein toimi. Kuvittele tilanne, että puolisosi tulisi kotiin ja näyttäisi vähän erikoiselta. Kysyisitte, mikä sulla on? Haluatko jotain? Ja hän vastaa vaan 20 kertaa peräkkäin, no arvaa? No arvaa? Mitä se voisi olla? Aika nopeasti taitaa tulla turhautuminen ja sitä myötä jopa kiukku, väsyminen tai joillain turhautumisesta seuraa jopa täydellinen paikalta poistuminen. Pidä tunkkis! Vihjeen antaminen ei ole siis mikään synti. 

Mutta otsikkoon - kun vuorovaikutus pelaa, hevosista voi tulla aika käteviä lukemaan ihmisten eleitä, ilmeitä, sanoja, äänenpainoja ja meininkejä. Ei niin että meidän tarvisi matkia hevosia heiluttamalla jotain tekokorvia ja häntää ja hirnumalla ja uhoamalla mistään potkimisesta ja puremisesta puhumattakaan (haluatko että hevonen vastaa sinulle “hevosen kielellä” pikkuisen potkaisemalla jos olet törppö? :p ) vaan lajien välillä on ihan mahdollista saada aikaan sivistyneempi kommunikaatio. Emmehän me koirienkaan kanssa puhu koiraa vaan kehitämme oman kielen. Tai ainakaan en ole itse nähnyt lenkillä vastaan tulevan haukkuvia ja toisen peffaa nuuskivia lenkittäjiä mutta mistäpä minä tiiän. Kaikenmaailman selättämiset ja kaulasta uhkailut ovat onneksi jo melko lailla mennyttä maailmaa lineaarisine dominanssiteorioineen.

Hevoset oppivat ihan tolkuttoman määrän ihmisten eleistä, sanoista, ryhdistä, just name it, they observed it! Monesti hevosta motivoi oppimaan ihmisten maailmasta niinkin karu todellisuus kuin konfliktien välttäminen. Hevonen ei lauhkeana laumaeläimenä (siihen on syynsä miksi me emme ratsasta hirvillä) halua ehdoin tahdoin konflikteja eikä tietenkään itselleen harmia, kipua ja pelkoa vaan pyrkii säilyttämään harmittoman tilanteen ja ultimaattisesti toki varjelee henkeään ja turvallisuuttaan. Pakoeläimen maailmassa henki on paljon löyhemmässä kuin meillä ihmisillä tai koirilla, eikä meillä ole aina ymmärrystä hevosen erilaiseen käyttöjärjestelmään.



Myös me ihmiset voimme totta kai oppia paljon hevosten vuorovaikutuksesta, joka on melkeinpä lähtökohta hyvään avaraan suhteeseen lajiemme välillä. Hevoset viestivät pääosin hyvin pienieleisesti - potkua tai edes uhkailua tarvitaan vasta jos tilanne eskaloituu. Jopa hengityksen rytmin tai intensiteetin muutos, sieraimen asento, kehon pieni pintajännitys tai toisaalta jännityksen sulaminen ja olemuksen pehmeneminen voi riittää hevosten kesken aivan hyvin eikä ihminen välttämättä edes hoksannut, että siinä tapahtui jotain.

Tämä on nyt osin vitsi - osin ei - olen varma että jotkut hevoset ovat oppineet käyttämään hörinää ihmiselle päin positiivisena vahvisteena! Minulla on ollut jo useampi hevonen joka on alkanut höristä tietyissä koulutustilanteissa. Joidenkin oppisuuntien mukaan kyseessä on jännitys (?) mutta näissä tilanteissa ei ole ollut kyllä mitään negatiivista jännitystä ilmassa, vaan enemmän innostuneisuutta ja ahaa-elämyksiä. Olen varma että edesmennyt Arttu-ponini joka oli erityisen etevä ihmisen kielen kanssa, oppi käyttämään minulle päin sievää hörähdystä “naksuna”, ja oppi että siitä saa vielä enemmän poletteja ja mammasta tulee kovin iloinen ja se pussaa ja rapsuttaa vielä enemmän.

Myös edesmennyt Iippu-ruuna oli perin etevä ihmisille hörisijä. Se oppi tulemaan noutamaan ihmisen jakkaralta ja kehitti siitä niin hyvän tempun, että tuli oikein laukalla jakkaralla seisovan ihmisen luokse villisti höristen. “Mä osaan tämän!” Mieleen tuli hauska meemi jossa yksisarvinen ajaa avoautolla ja tekstinä lukee “get in, no time to explain”, hah.

Onni-hevosellani on ollut tapaturmista johtuvia kipuja ja se on jostain syystä oppinut näyttämään kipuilmettä vain minulle, ehkä johtuen siitä että olen pääosin häntä hoitava henkilö. Miehelleni hän ei näytä sitä, koska taitaa tietää ettei hän kaikesta empatiastaan huolimatta kuitenkaan tee muuta kuin ruokkii ja hoitaa siivouksia, minulta taas saa hoitoa, lääkettä, kraniota, mitä hän milloinkin tarvitsee. Nyt sitkeän haavan hoidon yhteydessä hän on saattanut jopa kävellä minua vastaan toiselta puolelta laidunta näyttäen kipeää haavaa ja samalla hiukan irvistäen ja rytistäen naamaa, “mamma kato, se on taas kipeä, tee jotain”. Toisille hevosille Onni ei näytä kipuilmettä, ainoastaan "mammalle" joka voi konkreettisesti auttaa häntä. 

Tulipoika taasen osaa halata. Olemme olleet yhdessä jo kymmenen vuotta. Jos olen surullinen, Tuli osaa painaa minut päällään halaukseen itseään vasten. Pyrin siihen etten kaada omia tunnetilojani hevosten niskaan, mutta joskus tulee niin vaikeaita tilanteita, että omassa pihassa elävät eläimet ovat väkisinkin “tunteiden tulilinjalla”. Olemme Tulin kanssa surreet yhdessä myös hänen pitkäaikaisen kumppaninsa poismenoa kun Alma menehtyi viime kesänä. Tuli oli todella masentunut, ja vietin paljon aikaa hänen kanssaan. Halailimme paljon, ja ihan vaan selviydyimme hengenveto kerrallaan.

Mitä yritän sanoa tällä pitkällä, hiukan kumpuilevalla tekstillä? Ei pidä aliarvoida hevosen (eikä ihmisen!) kykyä oppia lukemaan ihmistä ja muokkaamaan omaa kommunikointiaan kohti monipuolista viestintää ja vuorovaikutusta lajien välillä.
Hevonen on hevonen ja ihminen ihminen, mutta molemmat pystyvät mukautumiskykyisinä ja nokkelina eläiminä löytämään yhdessä jotain, joka on suurempaa kuin osiensa summa.  

Katariina Cozmei 

Kuvat: Salla Kuikka