Heitä romukoppaan iltapäivälehtien höpöhöpöhoroskoopit! Talliturinoiden hevoskooppi kertoo, minkälainen hevonen olisit ;)
OINAS-Olavi
Oinas-Olavi on rohkeaa suomalaista uudisraivaajatyyppiä, joka lähtee savottaan kuin savottaan kuolaimia pureskellen. Olavi on kärsimätön eikä jaksa seistä paikoillaan kuin nanosekunnin, ja sillä on paha tapa huitoa päällään. Olavin hoitajalla onkin usein nenä mutkalla. Oinas-Olavi on energinen ja usein kovasuinen. Olavi on kuitenkin erittäin hyvä kilpahevonen, jos sen vaan saa kannettua traileriin ja satuloita kilpailupaikalla. Jos Olavi ei pääse esteestä yli, se potkii sen paskaksi.
HÄRKÄ-Harmo
Harmo on tapojensa orja, ja rakastaa rutineja. Tyypillisesti tavisruunikko peevee Harmo ei siedä hoputtelua ja usein ratsastus Harmolla onkin hieman hankalaa ja aikaavievää, sillä se pelaa varman päälle ja harkitsee jokaisen liikkeensä tarkoin. Yleensä Harmo vaan seisookin keskellä kenttää miettimässä. Harmo nauttii laadukkaasta kotitallilla oleskelusta ja mieluiten vetäisi lonkkaa kullankeltaisilla pahnoilla, mukavaan loimeen kääriytyneenä.
KAKSOS-Kaija
Kaija on seurallinen risteytysponi, jota pitää tarhata laumassa. Kaija pitää myös vaihtelusta, joten kaikki tarhakaverit pitää vaihtaa viikottain. Kaijan kanssa on kiva käydä kisoissa, koska se pitää esiintymisestä ja on kotonaan vilinässä ja vilskeessä. Tosin se tekee usein väärän radan ratsastajan toiveista huolimatta, ja on hylätty kaikissa kisoissa viimeisen kahden vuoden ajan. Kaija keksii nimitäin myös koulukentällä omia kuvioita, jos ohjelma alkaa tuntua tylsältä. Oriversio Kaijasta on liukas playboy, joka hurmaa kaikki tallin tammat.
RAPU-Roope
Roope on symppis ja pörröinen suomenhevonen, jota muut hevoset käyttävät rapsutuspuuna. Roope saattaa vaikuttaa syrjäänvetäytyneeltä ja aralta, mutta se hörisee aina omalle hoitajalleen ja on lähesriippuvainen tarhakaveristaan. Roope on pohdiskelija, joka miettii päivät pitkät vastalaukan oikeutusta ja syvempää merkitystä. Roopesta ei koskaan tule kunnon kisahevosta, sillä se saa vatsahaavan jo letityksestä. Tammaversio Roopesta on synnynnäinen siitostamma ja emo ja se on jatkuvasti kiimassa, mutta ei näytä sitä millään.
LEIJONA-Leksa
Leksa on tallin kunkku, joka pitää kovalla karjunnallaan karsinanaapureita pelon vallassa. Leksa on usein vain 150 cm korkea täykkäri, mutta se kuvittelee olevansa huomattavasti suurempi. Leksa on kuitenkin omalle ihmiselleen ystävällinen, mutta vaatii joka viikko uusia samettihuopia ja silkkiloimia pysyäkseen tyytyväisenä. Leksa on oivallinen kilpahevonen, koska se rakastaa esiintymistä poseeraa lihakset pursuten yleisön edessä. Leksa kuitenkin loukkaantuu herkästi jos sitä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti, mutta se on helppo lepyttää kourallisella karkkeja ja muutamalla kehuvalla sanalla. Leksan tammaversio on herkkä pyörtymään ja vaatii metrin kasan pahnoja karsinan pohjalle, ja sillä on tallin pisin harja.
NEITSYT-Nanna
Nannan karsinan pitää aina olla tahrattoman puhdas ja hyväntuoksuinen. Arabi-Nanna ei hyväksy selkäänsä ratsastajaa, joka ei ole pukeutunut sävy sävyyn. Nanna vaikuttaa aralta ja ujolta, ja sen karsinaan pitää mennä aina varovasti, ettei Nanna kärsi suolen tahattomasta tyhjenemisestä. Nannan hyperventiloi jos talliympäristössä tapahtuu jotain muutoksia, ja sen ruokinta pitää aina tapahtua minuutintarkasti. Nanna on kuitenkin oivallinen lasten ratsu, sillä se on niin varovainen, että seisahtuu heti jos ratsastaja hieman horjahtaa selässä tai tapahtuu jotain Yllättävää.
VAAKA-Veka
Veka on hauras lyyrikko ja tarhakaverit nauravat sille. Vekalla on kuitenkin luontaista charmia ja tallin tammat ovat heikkona siihen. Saksalaista vanhaa hannover-syntyperää oleva Veka on rauhaa rakastava ja ahdistuu maastoesteistä ja muista extremelajeista. Veka rrrakastaa hyvää ruokaa ja kunnon pehkuja, ja se on yleensä taipuvainen lihomaan muodottomaksi palloksi laidunkauden aikana.
SKORPIONI-Sipi
Sipi on epäluotettavan oloinen ukrainalainen ratsuhevonen, joka puree ennen kuin kyselee. Sipi on kuitenkin parhaimmillaan haasteiden edessä, ja esimerkiksi kenttäratsastus sopii Sipille loistavasti. Sipit ovat yleensä seksihulluja ja tammaversiot ovat kiimassa vuoden ympäri, ja oriit ovat haisevat testosteronille naapuripitäjään asti ja astuvat kaikkea skodasta säilöpaaliin. Sipin itseluottamus on teräksenvahva, ja se ottaa jatkuvasti matsia Leksan kanssa, ja tappaa talossa ja puutarhassa.
JOUSIMIES-Jope
Jope on maailman optimistisin ja innostunein hevonen. Rotuponi-Jope rakastaa matkustamista ja nähdessään kuljetussuojat se alkaa puhista ja täristä innosta. Matkustusinnosta huolimatta Jope ei ole häävi kisahevonen, vaan filosofisena tyyppinä ahdistuu katseiden keskellä ja kusee alleen. Jope on tunnettu aituri, joka ei pysy missään tarhassa.
KAURIS-Kopsu
Kopsu on kunnianhimoinen, käytännöllinen ja vakavamielinen tyyppi, joka latautuu lähestyvään valmennustuntiin lepuuttamalla vasenta takajalkaa ja tuijottamalla takanurkkaa. Rautias suomenhevonen Kopsu on hevosmaailman työnarkomaani, ja suhtautuu hengenvakavasti sille asetettuihin tehtäviin. Pudotettu estepuomi tai rikottu vastalaukka on sille Kauhistus, joka saa sen menettämään yöunensa. Kopsu on parhaimmillaan pedantin ratsastajan alla, joka ei anna sen tehdä virheitä.
VESIMIES-Vellu
Vellu on kaikkien kaveri, mutta sillä on lieviä auktoriteettiongelmia. Holstein-Vellu tulee hyvin juttuun tallin kovapäisten Sipin ja Leksan kanssa mutta omalle ihmiselle Vellun pitää välillä näyttää takakaviota, että hän muistaa missä mennään ja who’s the man. Vellulla on kuitenkin suuri sydän ja nokkelana tyyppinä se taitaa jo nuorella iällä piffit ja puffit, joita se mielellään esittelee myös tarhakavereilleen.
KALA-Keiju
Keiju, tuo tallin herkkäsielu, tarvitsee ymmärtäväisen ihmisen. Part bred- ponina Keiju on synnynnäinen emo ja sillä onkin yleensä läjäpäin kauniita varsoja, jonka lisäksi se yrittää omia myös laidunkavereiden varsat. Keijulla on valtavan suuret silmät ja se rakastaa lapsia, jotka jaksavat kammata sen pitkänä aaltoilevaa harjaa. Keiju on parhaimmillaan siitostammana, mutta monia Keijuja näkee myös liihottelemassa kouluradalla. Keijun tunnistaa kroonisesta kukkaistutusten pelosta. Oriversio Keijusta on yleensä aikuisenakaan vieroittamaton arka poikamies.
-
Käy peremmälle! Matkakertomuksia, pohdintoja, valmennusreferaatteja, sekä sekalaista kerettiläishenkistä öisinajattelua. Kirjoituksia saa linkittää vapaasti eteenpäin (ei kopioida!) Jätä palautetta kommentteihin, löytyy postausten lopusta.
keskiviikko 16. elokuuta 2006
perjantai 11. elokuuta 2006
Keskinäisen Kehumisen Kerho
Nyt tulee niin äitelä postaus, että siirapille herkistyneet, insuliinipiikit esiin ;-)
"Kyllä on hevosharrastajien keskinäinen ilmapiiri nykyisin melkolailla saastunut", tokaisi paikkakuntansa ratsastuskoulun toimintaan kyllästynyt tuttavani. Ilkeä juoruilu, vääristynyt statususkovaisuus, pahansuopa asenne ja yltiöpäinen oman toiminnan korostaminen ovat niitä miinuspuolia, jotka nakertavat muutoin niin antoisaa harrastustamme.
"Näiksää minkälaiset pintelit sillä oli tänään!!" ... "Eihän se saa sitä edes oikein päin" ... "Hirveetä rullausta! Kato!" ... "Miten toi kehtaa kisata, näiksää ton keskiravin, miten se pomppi siellä" ... "Oletko kuullut miten se hylättiin eilen estekisoissa" ... "Toi ei uskalla hypätä hevosellaan, myis pois" ... "Mikä sekin kuvittelee olevansa!!"
Kuullostaako tutulta?
Monilla ratsutalleilla vallitsee suoranainen anarkia, ja asioita tehdään vahvimman oikeudella eikä suinkaan oikeudenmukaisuudella. Osa ongelmaa lienee muutos auktoriteettiasetelmassa viimeisen 15 vuoden aikana, aikaisemmin monen tallin ehdoton piällysmies oli ratsastuksenopettaja, joka oli tallitytöille Jumalasta Seuraava, ja jonka suosioon pääseminen oli tavoittelemisen arvoinen juttu. Hommat hoitui kurissa ja nuhteessa, ja säännöt olivat selvät. Yksityistalleja ei ollut siinä määrin kuin nyt, ja ratsuhevosen omistaminen oli paljon harvinaisempaa. Nykypäivänä yksitysitalleja pomppaa kuin sieniä sateella, ja oman hevosen omistamismahdollisuus on suuremman joukon saatavilla, mikä on tietysti sinällään hieno asia. En sano, olivatko asiat ennen paremmin vai huonommin, mutta ainakin eri lailla. Jos läpätään yhteen iso joukko innokkaita mutta vielä hiukan tietämättömiä hevostelijoita, kasa rahaa ja keskinäistä kilpailua, soppa onkin sitten sitämyötä valmis...
Neiti Koon resepti tallin hengen parantamiseksi on Keskinäisen Kehumisen Kerho.
Reseptiin kuuluu aimo annos positiivista mieltä, hyppysellinen hymyä sekä pisara pyyteentöntä ystävällisyyttä kanssaratsastajia kohtaan.
Sen sijaan, että aina keksitään jotain pahaa sanottavaa tallikaverista tai samalla tunnilla ratsastavasta tädistä, kisasuorituksesta tai hevosen ulkonäöstä, voisimme ehkä yrittää nähdä asioiden positiivset puolet. Tokikaan tämä ei millään lailla sovi suomalaiseen luterilaiseen nyrpeään ja hiljaiseen kansanluonteeseen,
mutta jos jokainen kokeilisi yhden päivän Keskinäisen Kehumisen Kerhoa, voisi hämmästyksekseen huomata että sehän perhana toimii ;) Kehuminen ei tarkoita perseennuolentaa tai teennäistä lässytystä, vaan että ihan rehellisesti yritetään muuttaa suusta pääsevät sammakot prinsseiksi. Jos ei keksi kertakaikkiaan mitään mukavaa sanottavaa aiheesta, jonka voi ihan yhtä hyvin jättää kommentoimatta, jätä kommentoimatta...!
Seuraavan kerran, kun suusta on pääsemässä negatiivisia ja yleensä pääosin tarpeettomia kommentteja, voisikin kokeilla artikuloida moitteet kehuiksi?
"No keskiravissa oli ehkä parantmisen varaa mutta ne raviväistöt meni tosi hienosti!"
"Ai miten kiva uusi takki sulla on!"
"Sun hevonen vaikuttaa tosi kivaluonteiselta"
"Oletko kokeillut ratsastaa sitä vähän pidemmässä muodossa? Sillä on kyllä hieno ravi kun se rentoutuu!"
"Tarvitsetko apua niiden vesiämpärien kanssa?"
"Haluatko että tulen puominnostajaksi jos kokeilet hypätä sillä joku päivä?"
"Olipa se tänään hankala radalla, mutta hyvin selvisit sen kanssa!"
Kehumisessa ja auttamisessa on se hankala puoli, että suomalainen kanssaratsastaja ottaa sen helposti piilovittuiluna, eihän kukaan tosissaan voi kehua ja kannustaa? Eihän? Aina on oltava jokin ilkeä taka-ajatus? Onhan? Eikä kukaan mitään apua tarvi, luuleeko se etten mä pärjää itse?
Miten se onkin niin vaikeaa ottaa vastaan kehuja, kiitosta ja apua. Ehkä ongelma onkin meissä itsessämme, tapamme ihan omakätisesti kaikki yritykset ja kädenojennukset itseämme kohtaan. Pitäisikö opetella positiivisten kommenttien lisäksi ottamaan vastaan niitä? ;)
Aurinkoisin terveisin,
tänään (oksettavan) hyväntuulinen neiti Koo
(kuvat (c)Susanna Hirsimäki ja allerkirj)
"Kyllä on hevosharrastajien keskinäinen ilmapiiri nykyisin melkolailla saastunut", tokaisi paikkakuntansa ratsastuskoulun toimintaan kyllästynyt tuttavani. Ilkeä juoruilu, vääristynyt statususkovaisuus, pahansuopa asenne ja yltiöpäinen oman toiminnan korostaminen ovat niitä miinuspuolia, jotka nakertavat muutoin niin antoisaa harrastustamme.
"Näiksää minkälaiset pintelit sillä oli tänään!!" ... "Eihän se saa sitä edes oikein päin" ... "Hirveetä rullausta! Kato!" ... "Miten toi kehtaa kisata, näiksää ton keskiravin, miten se pomppi siellä" ... "Oletko kuullut miten se hylättiin eilen estekisoissa" ... "Toi ei uskalla hypätä hevosellaan, myis pois" ... "Mikä sekin kuvittelee olevansa!!"
Kuullostaako tutulta?
Monilla ratsutalleilla vallitsee suoranainen anarkia, ja asioita tehdään vahvimman oikeudella eikä suinkaan oikeudenmukaisuudella. Osa ongelmaa lienee muutos auktoriteettiasetelmassa viimeisen 15 vuoden aikana, aikaisemmin monen tallin ehdoton piällysmies oli ratsastuksenopettaja, joka oli tallitytöille Jumalasta Seuraava, ja jonka suosioon pääseminen oli tavoittelemisen arvoinen juttu. Hommat hoitui kurissa ja nuhteessa, ja säännöt olivat selvät. Yksityistalleja ei ollut siinä määrin kuin nyt, ja ratsuhevosen omistaminen oli paljon harvinaisempaa. Nykypäivänä yksitysitalleja pomppaa kuin sieniä sateella, ja oman hevosen omistamismahdollisuus on suuremman joukon saatavilla, mikä on tietysti sinällään hieno asia. En sano, olivatko asiat ennen paremmin vai huonommin, mutta ainakin eri lailla. Jos läpätään yhteen iso joukko innokkaita mutta vielä hiukan tietämättömiä hevostelijoita, kasa rahaa ja keskinäistä kilpailua, soppa onkin sitten sitämyötä valmis...
Neiti Koon resepti tallin hengen parantamiseksi on Keskinäisen Kehumisen Kerho.
Reseptiin kuuluu aimo annos positiivista mieltä, hyppysellinen hymyä sekä pisara pyyteentöntä ystävällisyyttä kanssaratsastajia kohtaan.
Sen sijaan, että aina keksitään jotain pahaa sanottavaa tallikaverista tai samalla tunnilla ratsastavasta tädistä, kisasuorituksesta tai hevosen ulkonäöstä, voisimme ehkä yrittää nähdä asioiden positiivset puolet. Tokikaan tämä ei millään lailla sovi suomalaiseen luterilaiseen nyrpeään ja hiljaiseen kansanluonteeseen,
mutta jos jokainen kokeilisi yhden päivän Keskinäisen Kehumisen Kerhoa, voisi hämmästyksekseen huomata että sehän perhana toimii ;) Kehuminen ei tarkoita perseennuolentaa tai teennäistä lässytystä, vaan että ihan rehellisesti yritetään muuttaa suusta pääsevät sammakot prinsseiksi. Jos ei keksi kertakaikkiaan mitään mukavaa sanottavaa aiheesta, jonka voi ihan yhtä hyvin jättää kommentoimatta, jätä kommentoimatta...!Seuraavan kerran, kun suusta on pääsemässä negatiivisia ja yleensä pääosin tarpeettomia kommentteja, voisikin kokeilla artikuloida moitteet kehuiksi?
"No keskiravissa oli ehkä parantmisen varaa mutta ne raviväistöt meni tosi hienosti!"
"Ai miten kiva uusi takki sulla on!"
"Sun hevonen vaikuttaa tosi kivaluonteiselta"
"Oletko kokeillut ratsastaa sitä vähän pidemmässä muodossa? Sillä on kyllä hieno ravi kun se rentoutuu!"
"Tarvitsetko apua niiden vesiämpärien kanssa?"
"Haluatko että tulen puominnostajaksi jos kokeilet hypätä sillä joku päivä?"
"Olipa se tänään hankala radalla, mutta hyvin selvisit sen kanssa!"
Kehumisessa ja auttamisessa on se hankala puoli, että suomalainen kanssaratsastaja ottaa sen helposti piilovittuiluna, eihän kukaan tosissaan voi kehua ja kannustaa? Eihän? Aina on oltava jokin ilkeä taka-ajatus? Onhan? Eikä kukaan mitään apua tarvi, luuleeko se etten mä pärjää itse?
Miten se onkin niin vaikeaa ottaa vastaan kehuja, kiitosta ja apua. Ehkä ongelma onkin meissä itsessämme, tapamme ihan omakätisesti kaikki yritykset ja kädenojennukset itseämme kohtaan. Pitäisikö opetella positiivisten kommenttien lisäksi ottamaan vastaan niitä? ;)
Aurinkoisin terveisin,
tänään (oksettavan) hyväntuulinen neiti Koo
(kuvat (c)Susanna Hirsimäki ja allerkirj)
maanantai 31. heinäkuuta 2006
HRM:n päiväkirjan kesäkommellukset
Terveisiä täältä käkkärämännyn varjosta!
Meitsi on elbaillut täällä saariston rauhassa nyt jo puolen kesää, mutta aloitetaan tuosta mihin viimeksi jäätiin, kun Akka yritti laahata mua pitkin niitä paikkoja joissa joutuu nätisti köpöttämään kukkaistutusten ja naurettavan matalien aitojen sisällä.
Ensimmäisellä kunnon reissulla Akka parka panikoi niin että kälkätys kuului traikkuun autosta asti. Voi video, vetäis nyt henkeä välillä, naureskelin itsekseni trailerissa. Tiesin kyllä mitä tuleman piti siinä vaiheessa, kun se nysväsi lettejä tukkaan tutisevin käsin, siellä olis paljon muita hevosia ja meininkiä ja nättejä tyttöjä mut niihin ei saa koskea, ja pitää olla kiltisti mutta liitokavio. Joo joo tuttu juttu. Eri asia kiinnostaako... edellisenä päivänä kyllä höyhensin Akkaa jotta se ei kuvittelis liikoja, tein bravuurit ja keulin sarjassa, kokeilin oikein kuinka korkealle ne jalat nouseekaan. Raision vesitornin lisäksi taisi näkyä jo Näsinneulakin, Akkakin meni hiljaiseksi, ooh. Akan fiinien rakennekynsien palaset vain ropsahtelivat hansikkaisiin, joka oli kyllä pahakin juttu, nääs niillä rapsuttelu tekee eetvarttia.
Ja olihan siellä perillä paljon hevosia, mutta mihin ne nätit tytöt oli jemmattu?? En nähnyt kuin pelkkiä poikia, tämä täytyy olla jokin akkojen ilkeä juoni??
No mutta kuitenkin, Akka oli pahana ja sitä varmaan jänskätti, että teenkö mä sen siellä naurettavan matalien aitojen sisälläkin? ... No, en tehnyt, ei tuntunut siltä sinä päivänä, kunhan mennä lompsotin mihin Akka käski. Jos Akka ei olis tyrinyt yhtä kohtaa (mä luulin että saa vaihtaa, niin!) oltais lähdetty kotiin rusetin kanssa, mut ei, pelkkiä risuja vaan tuli tästä reissusta.
Pari viikkoa hinkattiin taas kotona, ja testailin muutaman kerran Akan kanttia tekemällä niitä pikku keulimisjuttuja, on sillä sisua kyllä myönnettäköön, kertaakaan en saanut sitä tantereeseen. Astuin muutamia tammojakin siinä ohimennen, ja nujuutin sitä yhtä samperin kakaraa joka aina ohimennen yrittää purra mun jalorotuista persausta! Eipä uskaltaisi tehdä moista temppua vapaana, tervetuloa vaan kylään mun tarhaan, mutta sieltä se vaan ittuilee karsinan kaltereiden välistä aina kun menen ohitse. Eikä isänsäkään komenna yhtään vaikka asuu naapurisa! Yhtenä kauniina iltana meni lopulta päreet ja nappasin nulikkaa niskasta karsinan oven yli, johan tokeni, kehtasi vielä mokoma ulista vaikka emmää sitä niin kovin lujaa purrut. Akka ihmetteli että karvaakaan ei katkennut, vaikka pahalta näytti... *virnuilee itseensä tyytyväisenä*
Se nulikka on saanut vähän egoa kun käy nuuskimassa mun puolesta tammoja ison tallin puolella, et josko ne olis suostuvaisia, raukka luulee pääsevänsä HRM:ksi HRM:n paikalle, pah! Sille ei vissiin ole kerrottu, että helistimetkin on viety jo aikaa sitten.
No, sitten mut taas letitettiin ja suittiin ja arvasin että taas mennään. Tällä kertaa matka oli vähän pidempi, mutta Emäntä ajoi tasaisesti ja mä keräsin voimia jos olis vaikka jotain nättejä tyttöjä odottamassa.
Perillä sitten oli hirmu tohina, muita kamrateja meni edestä ja takaa, en voinut vastustaa kiusausta poukkoilla ihan vähän. Naurettavan matalien aitojen sisällä taas oli varsin hauskaa, parkkipaikka oli ihan vieressä ja edellisen luokan typsyt odotteli minua (Akka huom: eikä kun palkintojen jakoa) kaikki rivissä, uuuh... ottaisin tuon toisen oikealta! Jos sitä ei saa, eka vasemmalta käy myös! Menkää vaan sinne traileriin odottelemaan... yritin kovasti hidastaa aina sillä toisella sivulla jossa ne daamit odotteli, ja Akka runttasi kannusta maksaan ja kiroili (eiks se muista, että koulukisoissa on ääniavut kielletty, hyi) mutta pakkohan mun oli silmäillä niitä. Onneksi ohjelmaan kuului myös takaosakäännökset, jotka oli hyvä suorittaa lähes etanan nopeudella (uu mitkä sääret sillä tammalla numero kaksi!) ja peruutus, joka oli harmillisesti jalorotuinen persaus tammoihin päin, onneksi senkin sai ujutettua vinoon niin että leidit eivät poistuneet näkökentästäni hetkeksikään. Ilmeisesti elkeitäni ei arvostettu, selästä kantautuneesta ähinästä ja sihinästä päätellen, no hei prioriteetit kohdalleen! Kotimatkalla muistelin ihania tyttösiä ja ilokseni kotimatka ei päättynytkään kotitallille vaan pääsin tänne saaristoon.
Akka lähti jonnekin reissuun pariksi viikoksi ja mä sain leikkiä tyttöjen kaa täällä maalla, tarhakaverina mulla oli tuossa aidan toisella puolella kaksi orivarsaa, jotka ensin koitti vähän elvistellä
mutta kummasti hymy hyytyi kun niille karjaisi pari kertaa, penskat hilijaa! Sain kuherrella yhden tosi kivan ja tulisen tumman tytön kanssa, joka oli kuitenkin hirveä pihtari, ne antoi sille jotain lääkettä ja sit se jo suostuikin. Kivaa.
Hauskuus kuitenkin loppui lyhyeen, ja jouduin takaisin piinalaan, eli kotitallille. Akka oli heti satula tanassa vastassa, yäk, haisee työnteolta. Olin riisunut ovelana kaikki kengätkin lomalla mutta eikö mitä, heti oli kengittäjätätikin buukattu paikalle. Viimeisenä keinona keksin, että jos oikein kovasti teen niitä keulimisjuttuja? Aloitin jo tallin ovelta, jiihaa. Sain pari kertaa kuherrella sellaisen toisenkin tumman tytön kanssa, jestas mikä Big Mama, vähän se mulle koitti nalkuttaa mutta charmini puri jälleen kerran.
Akka heittäytyi oudoksi sitten jossain vaiheessa, ei enää esitellyt satulaa, keksi vaan kaikkia jumppajuttuja niin että juoksin sen pitkän narun päässä erilaisilla virityksillä varustettuna. Ja se oli kiltti mulle, sain piehtaroida kentällä hiekassa treenin jälkeen ja syödä ruohoa. Tämä on elämää! Ihanaa!
Jotain outoa oli kuitenkin tapahtunut, eräänä iltana Akka vei minut vaan kentälle piehtaroimaan, riimun päässä nakertamaan ruohikkoa ja silitteli ja paijasi minua, ja seuraavana päivänä päädyin taas tänne saaristoon tammojen pariin, eikä Akkaa ole sen koommin näkynyt. Mikähän sen tuli? Ihan kuin olisi ollut kyynelkin silmäkulmassa. En mä pahalla, sori!
Täällä saaristossa kesä on mennyt mukavasti, naapurin pikkupojat on ihan jees, ja vapaana vaeltava puutarhanhoitoryhmä on tosi soma, etenkin se pieni valkoinen tamma. Nyt mulle on luvattu vielä treffit parin teinin kanssa, kyllä lykästää!
Teidän,
HRM
Meitsi on elbaillut täällä saariston rauhassa nyt jo puolen kesää, mutta aloitetaan tuosta mihin viimeksi jäätiin, kun Akka yritti laahata mua pitkin niitä paikkoja joissa joutuu nätisti köpöttämään kukkaistutusten ja naurettavan matalien aitojen sisällä.
Ensimmäisellä kunnon reissulla Akka parka panikoi niin että kälkätys kuului traikkuun autosta asti. Voi video, vetäis nyt henkeä välillä, naureskelin itsekseni trailerissa. Tiesin kyllä mitä tuleman piti siinä vaiheessa, kun se nysväsi lettejä tukkaan tutisevin käsin, siellä olis paljon muita hevosia ja meininkiä ja nättejä tyttöjä mut niihin ei saa koskea, ja pitää olla kiltisti mutta liitokavio. Joo joo tuttu juttu. Eri asia kiinnostaako... edellisenä päivänä kyllä höyhensin Akkaa jotta se ei kuvittelis liikoja, tein bravuurit ja keulin sarjassa, kokeilin oikein kuinka korkealle ne jalat nouseekaan. Raision vesitornin lisäksi taisi näkyä jo Näsinneulakin, Akkakin meni hiljaiseksi, ooh. Akan fiinien rakennekynsien palaset vain ropsahtelivat hansikkaisiin, joka oli kyllä pahakin juttu, nääs niillä rapsuttelu tekee eetvarttia.
Ja olihan siellä perillä paljon hevosia, mutta mihin ne nätit tytöt oli jemmattu?? En nähnyt kuin pelkkiä poikia, tämä täytyy olla jokin akkojen ilkeä juoni??
No mutta kuitenkin, Akka oli pahana ja sitä varmaan jänskätti, että teenkö mä sen siellä naurettavan matalien aitojen sisälläkin? ... No, en tehnyt, ei tuntunut siltä sinä päivänä, kunhan mennä lompsotin mihin Akka käski. Jos Akka ei olis tyrinyt yhtä kohtaa (mä luulin että saa vaihtaa, niin!) oltais lähdetty kotiin rusetin kanssa, mut ei, pelkkiä risuja vaan tuli tästä reissusta.
Pari viikkoa hinkattiin taas kotona, ja testailin muutaman kerran Akan kanttia tekemällä niitä pikku keulimisjuttuja, on sillä sisua kyllä myönnettäköön, kertaakaan en saanut sitä tantereeseen. Astuin muutamia tammojakin siinä ohimennen, ja nujuutin sitä yhtä samperin kakaraa joka aina ohimennen yrittää purra mun jalorotuista persausta! Eipä uskaltaisi tehdä moista temppua vapaana, tervetuloa vaan kylään mun tarhaan, mutta sieltä se vaan ittuilee karsinan kaltereiden välistä aina kun menen ohitse. Eikä isänsäkään komenna yhtään vaikka asuu naapurisa! Yhtenä kauniina iltana meni lopulta päreet ja nappasin nulikkaa niskasta karsinan oven yli, johan tokeni, kehtasi vielä mokoma ulista vaikka emmää sitä niin kovin lujaa purrut. Akka ihmetteli että karvaakaan ei katkennut, vaikka pahalta näytti... *virnuilee itseensä tyytyväisenä*
Se nulikka on saanut vähän egoa kun käy nuuskimassa mun puolesta tammoja ison tallin puolella, et josko ne olis suostuvaisia, raukka luulee pääsevänsä HRM:ksi HRM:n paikalle, pah! Sille ei vissiin ole kerrottu, että helistimetkin on viety jo aikaa sitten.
No, sitten mut taas letitettiin ja suittiin ja arvasin että taas mennään. Tällä kertaa matka oli vähän pidempi, mutta Emäntä ajoi tasaisesti ja mä keräsin voimia jos olis vaikka jotain nättejä tyttöjä odottamassa.
Perillä sitten oli hirmu tohina, muita kamrateja meni edestä ja takaa, en voinut vastustaa kiusausta poukkoilla ihan vähän. Naurettavan matalien aitojen sisällä taas oli varsin hauskaa, parkkipaikka oli ihan vieressä ja edellisen luokan typsyt odotteli minua (Akka huom: eikä kun palkintojen jakoa) kaikki rivissä, uuuh... ottaisin tuon toisen oikealta! Jos sitä ei saa, eka vasemmalta käy myös! Menkää vaan sinne traileriin odottelemaan... yritin kovasti hidastaa aina sillä toisella sivulla jossa ne daamit odotteli, ja Akka runttasi kannusta maksaan ja kiroili (eiks se muista, että koulukisoissa on ääniavut kielletty, hyi) mutta pakkohan mun oli silmäillä niitä. Onneksi ohjelmaan kuului myös takaosakäännökset, jotka oli hyvä suorittaa lähes etanan nopeudella (uu mitkä sääret sillä tammalla numero kaksi!) ja peruutus, joka oli harmillisesti jalorotuinen persaus tammoihin päin, onneksi senkin sai ujutettua vinoon niin että leidit eivät poistuneet näkökentästäni hetkeksikään. Ilmeisesti elkeitäni ei arvostettu, selästä kantautuneesta ähinästä ja sihinästä päätellen, no hei prioriteetit kohdalleen! Kotimatkalla muistelin ihania tyttösiä ja ilokseni kotimatka ei päättynytkään kotitallille vaan pääsin tänne saaristoon.
Akka lähti jonnekin reissuun pariksi viikoksi ja mä sain leikkiä tyttöjen kaa täällä maalla, tarhakaverina mulla oli tuossa aidan toisella puolella kaksi orivarsaa, jotka ensin koitti vähän elvistellä
mutta kummasti hymy hyytyi kun niille karjaisi pari kertaa, penskat hilijaa! Sain kuherrella yhden tosi kivan ja tulisen tumman tytön kanssa, joka oli kuitenkin hirveä pihtari, ne antoi sille jotain lääkettä ja sit se jo suostuikin. Kivaa.
Hauskuus kuitenkin loppui lyhyeen, ja jouduin takaisin piinalaan, eli kotitallille. Akka oli heti satula tanassa vastassa, yäk, haisee työnteolta. Olin riisunut ovelana kaikki kengätkin lomalla mutta eikö mitä, heti oli kengittäjätätikin buukattu paikalle. Viimeisenä keinona keksin, että jos oikein kovasti teen niitä keulimisjuttuja? Aloitin jo tallin ovelta, jiihaa. Sain pari kertaa kuherrella sellaisen toisenkin tumman tytön kanssa, jestas mikä Big Mama, vähän se mulle koitti nalkuttaa mutta charmini puri jälleen kerran.
Akka heittäytyi oudoksi sitten jossain vaiheessa, ei enää esitellyt satulaa, keksi vaan kaikkia jumppajuttuja niin että juoksin sen pitkän narun päässä erilaisilla virityksillä varustettuna. Ja se oli kiltti mulle, sain piehtaroida kentällä hiekassa treenin jälkeen ja syödä ruohoa. Tämä on elämää! Ihanaa!
Jotain outoa oli kuitenkin tapahtunut, eräänä iltana Akka vei minut vaan kentälle piehtaroimaan, riimun päässä nakertamaan ruohikkoa ja silitteli ja paijasi minua, ja seuraavana päivänä päädyin taas tänne saaristoon tammojen pariin, eikä Akkaa ole sen koommin näkynyt. Mikähän sen tuli? Ihan kuin olisi ollut kyynelkin silmäkulmassa. En mä pahalla, sori!
Täällä saaristossa kesä on mennyt mukavasti, naapurin pikkupojat on ihan jees, ja vapaana vaeltava puutarhanhoitoryhmä on tosi soma, etenkin se pieni valkoinen tamma. Nyt mulle on luvattu vielä treffit parin teinin kanssa, kyllä lykästää!
Teidän,
HRM
perjantai 30. kesäkuuta 2006
Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle
Eepostelua lusitanoista ja pura raza españolasta
Vietin kaksi mielenkiintoista ja hikistä viikkoa Espanjan ja Portugalin kuuman auringon alla. Lähdin matkaan avoimin mielin, oppilaana, sekä hieman myös tekemään töitä ;) Tukikohtanani oli eräs suurehko ratsastuskeskus Espanjan länsirajalla, aivan Portugalin kupeessa, jossa jumppasin ystäväni estehevosia sileällä aamuisin ja iltapäivät käytin "opintoretkiin" lähiseudun talleille ja hevossiittoloihin.
Muistiinpanoni ja mielikuvani perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mielipiteisiin sekä viisaammiltani oppimiin asioihin - en puutu tässä pikku kirjoitelmassa juurikaan asioiden moraalisiin tai eettisiin puoliin, vaan pyrin raportoimaan neutraalisti näkemääni ja kokeemaani. Jätän vastuun lukijalle, muodostakaa omat mielikuvanne ;-)
Olet mitä syöt
Espanjassa ja Portugalissa on kokemukseni mukaan hieman omituisia juttuja ruokinnan suhteen. Perinteisesti hevosia on ruokittu lähinnä kauralla ja oljella, ja hobbyhorset ja varsat ovat paljon laitumella, joten ruokinta on perinteisesti aika ravintoköyhää. Laitumet ovat suurimman osan vuodesta rutikuivia ja ruoho palanutta ja niukkaa, ainoastaan keväällä on hetken vihreää, ja silloin hevosilla on kaviokuumeita ja muita aineenvaihduntahäiriöitä koska muutos niukan talven jälkeen on niin suuri.
Haastattelemani eläinlääkärin mukaan esim pre-kasvattajissa on kahta ääripäätä. Toiset pitävät tammansa ja varsansa herran hallussa keskenään laitumella, madottamatta, rokottamatta, hoitamatta kavioita jne, erittäin niukalla ruokinnalla. Toinen ääripää yliruokkii varsat sikalihaviksi samalla tavoitellen kokoa – ulkomaalaiset ostajat haluavat koko ajan suurempia ja suurempia hevosia, ja jos hevonen ei olekaan geneettisesti suuri, sitä yritetään kasvattaa ruokkimalla ensimmäisenä 3 vuotena niin paljon kun siihen vaan suinkin uppoaa. Lienee selvää, että molemmat ääripäät aiheuttavat terveydellisiä ongelmia...
Espanjassa on paljon ns. uusrikkaita, jotka haluavat perustaa tallin ja alkaa kasvattamaan vailla minkäänlaista tietotaitoa tai edes kokemusta hevosista, ja nämä ovat helposti niitä paikkoja, joissa on upeat ulkoiset puitteet mutta hevoset eivät voi kovin hyvin. Kävin esimerkiksi eräällä tallilla, joka oli vastavalmistunut; hevosilla oli todella suuret karsinat ja katossa keikkui kattokruunut, maneesissa oli valtava katsomo ja kahvila jne, mutta kalliit ja komeat hevoset söivät homeista olkea ja maneesin pohja oli aivan kivikova ja epätasainen, varusteet epäkäytännöllisesti monen oven takana ja ratsastuskentän koko ja muoto vähintäänkin omituiset. Sikäli sääli – jos tämänkaltaiset ihmiset tekisivät yhteistyötä kokeneempien kasvattajien kanssa, saattaisi lopputulos olla upeansuperhienon mahtava, mutta kun ei... "minä osaan, minä en tarvi mitään apua, mitä vaikeaa tässä nyt on?" Kuulostaa tutulta myös kotimaassa, nou? Mutta vähän eri mittakaavassa.
Härkä siellä, vetelä täällä
Herkkäsielut, skipatkaa seuraavaan ;-)
Kun puhutaan Espanjasta ja hevosista, on pakko puhua myös häristä ja härkätaistelusta.
Molemmissa maissa on ns. hevoshärkätaistelua eli rejoneoa, jossa härkätaistelija härnää ja lopulta tappaa härän hevosen selästä. Portugalin puolella härkiä ei tapeta, mutta Espanjassa itse tapolla on paljon painoarvoa.
Rejoneo on valtava busines etenkin Espanjassa, ja Portugalissa taas monet lusitanokasvattajat haaveilevat että juuri heidän hevosestaan tulee hyvä ja kuuluisa härkähevonen. Hyvän härkätaisteluhevosen tulee olla erittäin kuuliainen ja herkkä, koska 500 –kiloinen härkä ei ole ihan vaaraton vastustaja, mutta myös sopivasti kovapäinen ja "hullu" kyetäkseen leikittelemään hengenvaarallisen eläimen kanssa ratsastajan tahdon mukaan. Monet hevoset suostuvat areenalle kerran, mutta eivät enää toista kertaa, kun saavat kosketuksen härän sarvista. Härkätaisteluissa on kokeiltu paljon myös arabeja ja arabiristeytyksiä, mutta niiden kantti ei tahdo kestää, ja parhaaksi roduksi tähän hommaan on todettu lusitano. Niissä yhdistyy yleisöön vetoava eleganssi ja näyttävyys, ketteryys, voima, ja erittäin oppivainen luonne.
Härkätaistelussa on normaalisti esimerkiksi kolme ratsastajaa, joilla on kaikilla kolme hevosta. Ratsastaja kohtaa saman härän 3 eri hevosella välillä lennossa vaihtaen, ja ensimmäisellä hevosella härkää lähinnä härnätään ja kikkaillaan, toisella väsytetään ja viihdytetään yleisöä, kolmannella tapetaan. Säännöt ovat tarkat, ja jos ratsastaja ei noudata sääntöjä tai tappaa "huonosti", hän jää palkatta, eikä hän pääse esiintymään isoilla areenoilla.
Hevoset on koulutettu turvallisuuden ja toiminnallisuuden ohella myös viihdearvoa silmällä pitäen. Monet osaavat korkean koulun liikkeitä, kuten piaffia, passagea, piruetteja, mutta myös levadeja ja liikkeitä ilmassa, espanjalaista käyntiä jne joita ratsastajat sitten esittelevät showmielessä härkää härnätessään.
Härät otetaan areenalle n. 4 vuotiaana, kun ne painavat 500-600 kiloa ja ovat elämänsä kunnossa. Sitä ennen ne viettävät koko ikänsä vapaana laitumilla hyvin hoidettuina ja varjeltuina eläiminä. Niiden elämän viimeiset 20 minuuttia ovatkin sitten aikamoista kärsimystä, enkä henkilökohtaisesti kannata koko hommaa missään muodossa, mutta toisaalta tuntuu pohjoiseurooppalaisena hitusen tekopyhältä kritisoida voimakkaasti härkätaistelua kun samalla omat possumme ja kanamme elävät täysin epäinhimillisissä oloissa koko lyhyen elämänsä. Härän kuolema ei niinkään okseta, vaan se, että se on yleisön mielestä hauskaa ja hienoa. Taiteellista. Mitä taidetta on kiduttamisessa ja murhassa?
Toisaalta ymmärrän miksi se on suosittua, härkätaisteluissa on aina voimakas tunnelataus ja koska puolitonninen aggressiivinen härkä on todella pelottava vastustaja, yleisö myötäelää ratsastajan mukana kun se väistelee härkää tai saa osuman sen terävistä sarvista, onnistuu tappamaan sen yhdellä iskulla tai epäonnistuu täysin ja joutuu luikkimaan pakosalle. Yhdistelmänä, upeat hevoset, taitavat rohkeat ratsastajat, vaikuttavat härät ja tunnelmallinen sirkusmeininki yhdistettynä pitkiin perinteisiin ja isoon businekseen, on melko vaikeaa muuttaa. Itse toivon hartaasti että myös Espanjassa siirryttäisiin naapurimaan suosimaan meininkiin, jossa härkää ei tapeta vaan se päästetään takaisin laitumelle köllimään, ja painoarvoa on ratsastajan ja hevosen taidoilla ja näyttävyydellä eikä eläimen vahingoittamisella.
PRE:n ja lusitanon jalostuksesta ja kasvatuksesta
Sitten itse aiheeseen! Haastattelin muutamaa molempien rotujen kasvattajaa ja ystävää, sekä muutamaa eläinlääkäriä asian tiimoilta oppiakseni lisää. Molemmat rodut ovat geneettisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta kasvatustoiminta ja –tavoitteet ovat eriytyneet jo kotvasen aikaa sitten.
Lusitanoja on kasvatettu vuosikaudet käyttöominaisuuksien mukaan – ei haittaa jos jalka-asennot eivät ole aivan korrektit tai hevonen on vähän ruma, jos se toimii. Lusitanoja on jalostettu paljon härkätaistelua varten, niiden tulee olla rohkeita, älykkäitä, vahvoja ja ketteriä. PREtä taas on jalostettu pitkään lähinnä rakenteen ja nykyään myös värin perusteella. Espanjassa saa oriin hyväksyttyä siitokseen pelkästään mittojen perusteella, hevosesta mitataan mm säkä, etusääri, rungon leveys ja pituus. Jos sillä on asianmukaiset paperit ja sukupuu ja se täyttää melko väljät mitat, se hyväksytään siitokseen, vaikkei sillä olisi koskaan ratsastettu tai liikkeitä näytetty edes maasta. Värin jalostuksesta on tullut entistä tärkeämpää, sekä koon. Iso musta on jopa kymmenen kertaa arvokkaampi kuin pieni kimo. Suosituin väri on musta, sen jälkeen tulevat harvinaiset rautias, palomino ja ruunihallakko, sekä ruunikko. Paljon kertoo, että kisoissa erittäin hyvin menestyneelle valjakko-oriille tulee ehkä 10 tammaa vuodessa, kun taas koskaan ratsastamaton iso musta ruma rötkö saa monta sataa...
Molemmissa maissa on erittäin halpaa nakata lauma tammoja laitumelle, ori sekaan, ja antaa niiden lisääntyä keskenään ja noukkia hedelmät 3 vuoden päästä talliin. Etenkin nyt, kun ulkomaalaiset varakkaat ostajat ovat kiinnostuneet rodusta, tapahtuu tietynlaista "varsatehtailua" ilman sen kummempaa suunnitelmaa rodun parantamiseksi, mistään jalostuksesta ei tässä kohtaa voi puhua, kyse on lähinnä hevosmäärän holtittomasta lisäämisestä.
Tällä hetkellä Espanjassakin on virinnyt keskustelua hevosjalostuksen suunnan muuttamisesta ja tarkemmista jalostuskriteereistä. Vielä muutama vuosi sitten tamman kuin tamman sai hyväksyttyä jalostukseen, nyt sentään pitää näyttää muutama askel narun päässä että elukka ylipäätään osaa liikkua... Varsinaiseksi uranuurtajaksi uudenlaisessa kasvatuksessa on noussut Yeguada Centurion, joka on valtavan kokoinen siittola Segovian ja Madridin välillä. Siittolasta ja sen omistajasta Leopoldo Fernández Pujalsista oli pitkä juttu uusimmassa Ecuestre-lehdessä. Pujals on sikarikas liikemies (Jazztell, Telepizza) ja intohimoinen hevosharrastaja, ja on nyt heittäytynyt hevoskasvatuksen ihmeelliseen maailmaan aivan uudella tavalla. Artikkelin mukaan Pujals haluaa rikkoa luutuneet kasvatusmetodit, jotka seuraavat orjallisesti "linjoja", vaan aina astuttaa parhaat parhailla. Kuulostaa loogiselta näin pohjoismaisesta mittapuusta?, mutta Espanjassa on ollut pitkään erilainen tapa kasvattaa hevosia. Pujals risteyttää keskenään eri linjojen parhaita pre-hevosia, ja artikkelin mukaan tulokset ovat olleet erittäin hyviä. Hänellä onkin materiaalia millä kokeilla – Centurionissa asuu 400 siitostammaa, ja hevosia on yhteensä noin 850 kappaletta! Onkin mielenkiintoista katsoa, seuraako muutkin kasvattajat hänen esimerkkiään jossain vaiheessa, ja kokeilevat erilaisia tapoja jalostaa parempia hevosia nykyisen holtittoman lisäämisen sijasta.
Testing, testing
Sain tilaisuuden ratsastaa hyvin eri tyyppisiä ja eri ikäisiä hevosia matkani aikana. Työni puolesta ratsastin aamupäivisin normaaleja epänormaaleja (:p) puoliverisiä, ratsuinani oli mm. Balouben jättikokoinen poika Bon Vivant ja hauska pieni hollantilainen pukkikone Rainman,
surullisen historian omaava kiusattu Transnivel, jonka oikeaa nimeä ei kukaan muistanut, ja piroplasmosista toipuva (babesiasis, nautakarjan punatauti, punkkien levittämä suhteellisen yleinen tauti Etelä-Euroopassa) lihava rautias ruuna jonka nimeä en kuollaksenikaan muista.
Ne pre:t ja lusitanot sitten... Espanjan puolella ratsastin muutamalla varsin mielenkiintoisella oriilla, mm. viisivuotiaalla cartujano-linjaisella, nuoresta iästään huolimatta jo vitivalkoisella herrasmiehellä. Cartujano-linjan alkuperä lähtee jo 15. vuosisadalta, jolloin kartusaanimunkit kasvattivat näitä hevosia myytäväksi Euroopan aatelisille. Cartujanoilla on perinteisesti nöyrä luonne, näyttävät liikkeet joissa polvet nousee todella korkealle ja ne ovat kooltaan suhteellisen pieniä.
Cartujano on yksi vanhimmista pura raza españolan linjoista, ja nämä hevoset ovat erityisen suosittuja barokkiratsastajien piirissä pitkin Eurooppaa. Henkilökohtaisesti pidän tämän linjan hevosia joskus liiankin kärryhevosmaisina moderniin kouluratsastukseen, mutta niille mm. piaffi, passage ja alta escuela on helppoa kuin hengittäminen... Tämä ori oli hyvä esimerkki linjastaan, todella kuuma ja herkkä mutta erittäin nöyrä, täydellisesti balanssissa vaikka jalat nousivat huikean korkealle ja takajalat suorastaan ruopivat hiekkaa. Ihana temppukone ;) videopätkä piaffista
Samalla tallilla kokeilin toista oria, joka oli 6-vuotias, vielä aika tumma kimo. Oria oli ratsastettu hyvin voimakkailla avuilla ja se oli melko hätäinen ja pelkäsi ottaa tuntumaan ratsastajan käteen, mutta muuten varsin hyvin koulutettu suurehko mötikkä. Tämä ori osasi perinteisten piffien ja puffien lisäksi mm. oivallista espanjalaista käyntiä, espanjalaista ravia, kumartaa jne. Sillä oli toisessa takajalassa kukkopatti, joka estää sen käytön koulukisoissa mutta muuten se oli oikein oivallinen harrastuskaveri omistajalleen.
Kävimme myös maaseudulla tallilla, joka oli todellakin "keskellä ei mitään", Caceresissa olevan kansallispuiston kupeessa, jossa taivaalla liitelivät kotkat ja loputtomilla tammilehdoilla käyskenteli paikallisia eläimiä jäniksistä jonkinsortin peuroihin. Kylän pääraitti käsitti parin kymmenen metrin pätkän kivettyä tietä, jonka varrelle vanhat papparaiset kerääntyivät pelaamaan korttia ja polttelemaan tupakkaa, muuten paikka oli pelkkää hiekkaista kinttupolkua ja uteliaita kasvoja ränsistyneiden talojen ikkunoissa. En saanut naurultani kaivettua kameraani esille, kun tiellä köpötti vastaan hirmuisen paksukarvainen pieni aasi, jolla ratsasti vanhempi herrasmies piippua toisella kädellä poltellen, kankikuolaimella ratsastaen :D Hevoset vaelsivat semivapaana valtavalla alueella etujaloistaan yhteen kahlehdittuna, ja hyppelivät eteenpäin tasajalkaa, aloin heti uumoilla miten ne enää osasivat liikkua normaalisti jos olivat kovin kauan sidottu tällä tavalla?
Ratsastaja, jonka mukana olin, haki itselleen nuorta hevosta ja kertoi että näissä pienissä maaseutupaikoissa on usein todellisia helmiä, jos vaan osaa etsiä. Eräs huvittava juttu sattui siellä tallilla ollessamme – poikaystävänsä mukana landelle kylään tullut tyttö kysyi mistä olen kotoisin ja vastasi selvällä suomen kielellä että ai suomesta, hauska tavata! Tyttö oli ollut etelän turistikohteessa töissä 6 suomalaisen kanssa aika pitkään ja osasi jo melkoisesti suomea. Mikä yllätys!!
Ratsastin myös vanhan tuttuni kahta pre:aa, joista toinen oli esteuralla ihan hyvin pärjännyt ori Almirante, jolla on paljon jälkeläisiäkin. Almirantesta huomasi että sillä on lähinnä a)hypätty b)ratsastaneet isot miehet, orhi kiikutti minua pitkin maneesia ensimmäisen vartin, ennen kuin huomasi että kah siellä on joku kyydissäkin… Muuten se oli varsin mukava herrasmies ja ratsastinkin tällä hevosella monena päivänä peräkkäin, saadakseni siihen enemmän otetta, ja omistajan toiveiden mukaan vähän jumpattiin ja herkistettiin sitä.
Sen lisäksi ratsastin saman omistajan 4 vuotiasta varsaa Furtivoa (kuvassa), jonka selässä oli oltu vasta noin 15 kertaa. Varsalla oli varsin mielenkiintoinen suku – sen isä on Panadero joka on Invasorin veli, ja emänkin puolelta sen suku oli täynnä suoritushevosia. Furtivo oli varsin hyvin kehittynyt ja suhteellisen suuri, kiltti luonteeltaan ja kaikin puolin älykäs hevosenalku. Varsin mielenkiintoinen tuttavuus kaikin puolin.
Portugalin puolella pääsin testaamaan muutamia lusitanoja. Ensin kävimme erään härkätaistelijan luona ja pääsin ratsastamaan erästä hänen hevostaan, se olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Koska härkätaisteluhevosen pitää olla ketterä, nopea ja kuuliainen, tämäkin hevonen oli varsin eläväinen tapaus vaikka taisteluhevoseksi kuulemma liian hidas ja hieman tyhmä ;)
(Video treenauksesta samalla hevosella, jolla itsekin ratsastin)
Sujuvasti se teki kuitenkin piffit ja puffit ja sarjavaihdot ja vaikka mitä härkätemppuja, kuten länkkärityylisen sliding stopin ja rollbackin. Levadeakin kokeiltiin. Onneksi sillä oli perinteinen portugalilainen penkki josta ei ihan heti tupsahdeta alas – sen verran ärhäköitä orin liikkeet oli että olisi suomityttö voinut muuten mätkähtää tantereeseen viimeistään siinä, kun ori loikkasi levadesta metrillä ilmaan-eteenpäin omistajan napsauttaessa raipalla saappaansa varteen...
Toinen paikka jossa kävin, oli erään Euroopan merkittävimmän kahvin maahantuojan paikka, jossa en ratsastanut mutta pääsin sentään näkemään erittäin hienoja härkätaistelu-lusitanoja.
Hevoset olivat erittäin näyttäviä ja kauniita, mutta hillittömän lihavia, ja eläinlääkäri kertoikin että niitä ruokitaan melkoiset määrät ja liikunta on hyvin vähäistä. Mutta komeita olivat, ja eritoten kuvan musta ori oli varsin viehättävä herrasmies.
Kolmas paikka olikin sitten oikein herkkua kouluratsastusfriikille. Kävin isossa siittolassa, jossa on parikymmentä laatutammaa, omia oreja ja liuta varsoja, 1000 hehtaaria (!) maata ja hienot tallit. Kokeilin yhtä 4 vuotiasta lusitano oria, joka oli todella sympaattinen ja kiltti, suorastaan lapanen. Sitten kierreltiin tamma- ja varsalaitumet, eikä ollutkaan ihan helppoa löytää 1-3 vuotiaita orivarsoja laitumelta, joka oli kooltaan ihan useampia hehtaareja.
Varsat saivat laiduntaa ja kasvaa isoilla laitumilla, joiden rinteitä kiipeillessään ne voimistuivat, koko paikassa ei tainnut juuri tasaista aluetta olla ratsastuskenttää lukuun ottamatta! Varsat olivatkin varsin hyvin kehittyneitä, ja äärimmäisen ystävällisiä ja uteliaita. Kävin myös tämän paikan ratsuttajan omalla tallilla lähistöllä, hänellä oli muutamia todella hienoja oreja tallissaan, ja mm. erittäin harvinainen sorraia-poni, joita on maailmassa enää parisataa kappaletta, ja kantaa yritetään nyt elvyttää. Lisätietoja rodusta täältä Sen lisäksi tallissa oli muutama risteytys, erään härkätaistelijan nuoret hevoset koulutettavana ja tallin omistajaveljesten omia myyntihevosia.
Mielenkiintoisin oli eräs 8 vuotias lusitano ori, joka oli koulutustasoltaan valmis pyhään yrjöön vaikka heti, ja se osasi jo piaffia ja passageakin ja vaihtaa joka toisella (myös ympyrällä, joka tuli testattua :p). Olin aivan seitsemännessä taivaassa saadessani ratsastaa tällä kuvankauniilla ja hienolla oriilla, joka oli kaiken lisäksi todella miellyttävä ratsastaa.
Ja kun tulin alas selästä, hämmästykseni vaan kasvoi – hevonen jätettiin irti tallin sisäpihalle, laitettiin kaikessa rauhassa satula ja suitset omille paikoilleen ja pestiinkin hevonen niin että se vaan seisoskeli tyytyväisenä aloillaan, vaikka muut hevoset toljottivat sitä tallista. Ja kyseessä oli vielä astunut ori. On meillä suomalaisilla opittavaa oriinpidosta, hehheh...
Samalla tallilla oli muitakin erittäin hienoja hevosia silmänruoaksi ja olisin saanut ratsastaa muillakin mutta oli jo kiire palata takaisin Espanjan puolelle pakkaamaan laukkuja, sillä lähdin samana yönä takaisin kohti Madridia ja Suomea. Harmi, mutta vielä tulee tilaisuuksia – sain kutsun lähteä ko. paikkaan working studentiksi ja aion ilman muuta käyttää tilaisuuden hyväkseni.
Aion joka tapauksessa launchata kunnianhimoisen hankkeen jossain vaiheessa ja tuoda tänne muutaman hyvän pre:n tai lusitanovarsan, koska nämä mitä Suomessa nyt ovat, ei suurimmalta osalta tee oikeutta näiden rotujen valtavan hienoille ominaisuuksille ja käyttömahdollisuuksille. Muun muassa ori Guizo (lusitano) menestyi todella hienosti Jimenezin kanssa olympialaisissa, ja nyt Aachenin MM-kisoissa on muutamiakin pre-oreja esiintymässä. Mielenkiintoista seurata, miten ne pärjäävät maailman huipulla!
Lisää kuvia matkalta löytyy tökkäämällä otsikon linkkiä.
Vietin kaksi mielenkiintoista ja hikistä viikkoa Espanjan ja Portugalin kuuman auringon alla. Lähdin matkaan avoimin mielin, oppilaana, sekä hieman myös tekemään töitä ;) Tukikohtanani oli eräs suurehko ratsastuskeskus Espanjan länsirajalla, aivan Portugalin kupeessa, jossa jumppasin ystäväni estehevosia sileällä aamuisin ja iltapäivät käytin "opintoretkiin" lähiseudun talleille ja hevossiittoloihin.
Muistiinpanoni ja mielikuvani perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mielipiteisiin sekä viisaammiltani oppimiin asioihin - en puutu tässä pikku kirjoitelmassa juurikaan asioiden moraalisiin tai eettisiin puoliin, vaan pyrin raportoimaan neutraalisti näkemääni ja kokeemaani. Jätän vastuun lukijalle, muodostakaa omat mielikuvanne ;-)
Olet mitä syöt
Espanjassa ja Portugalissa on kokemukseni mukaan hieman omituisia juttuja ruokinnan suhteen. Perinteisesti hevosia on ruokittu lähinnä kauralla ja oljella, ja hobbyhorset ja varsat ovat paljon laitumella, joten ruokinta on perinteisesti aika ravintoköyhää. Laitumet ovat suurimman osan vuodesta rutikuivia ja ruoho palanutta ja niukkaa, ainoastaan keväällä on hetken vihreää, ja silloin hevosilla on kaviokuumeita ja muita aineenvaihduntahäiriöitä koska muutos niukan talven jälkeen on niin suuri.
Haastattelemani eläinlääkärin mukaan esim pre-kasvattajissa on kahta ääripäätä. Toiset pitävät tammansa ja varsansa herran hallussa keskenään laitumella, madottamatta, rokottamatta, hoitamatta kavioita jne, erittäin niukalla ruokinnalla. Toinen ääripää yliruokkii varsat sikalihaviksi samalla tavoitellen kokoa – ulkomaalaiset ostajat haluavat koko ajan suurempia ja suurempia hevosia, ja jos hevonen ei olekaan geneettisesti suuri, sitä yritetään kasvattaa ruokkimalla ensimmäisenä 3 vuotena niin paljon kun siihen vaan suinkin uppoaa. Lienee selvää, että molemmat ääripäät aiheuttavat terveydellisiä ongelmia...
Espanjassa on paljon ns. uusrikkaita, jotka haluavat perustaa tallin ja alkaa kasvattamaan vailla minkäänlaista tietotaitoa tai edes kokemusta hevosista, ja nämä ovat helposti niitä paikkoja, joissa on upeat ulkoiset puitteet mutta hevoset eivät voi kovin hyvin. Kävin esimerkiksi eräällä tallilla, joka oli vastavalmistunut; hevosilla oli todella suuret karsinat ja katossa keikkui kattokruunut, maneesissa oli valtava katsomo ja kahvila jne, mutta kalliit ja komeat hevoset söivät homeista olkea ja maneesin pohja oli aivan kivikova ja epätasainen, varusteet epäkäytännöllisesti monen oven takana ja ratsastuskentän koko ja muoto vähintäänkin omituiset. Sikäli sääli – jos tämänkaltaiset ihmiset tekisivät yhteistyötä kokeneempien kasvattajien kanssa, saattaisi lopputulos olla upeansuperhienon mahtava, mutta kun ei... "minä osaan, minä en tarvi mitään apua, mitä vaikeaa tässä nyt on?" Kuulostaa tutulta myös kotimaassa, nou? Mutta vähän eri mittakaavassa. Härkä siellä, vetelä täällä
Herkkäsielut, skipatkaa seuraavaan ;-)
Kun puhutaan Espanjasta ja hevosista, on pakko puhua myös häristä ja härkätaistelusta.
Molemmissa maissa on ns. hevoshärkätaistelua eli rejoneoa, jossa härkätaistelija härnää ja lopulta tappaa härän hevosen selästä. Portugalin puolella härkiä ei tapeta, mutta Espanjassa itse tapolla on paljon painoarvoa.
Rejoneo on valtava busines etenkin Espanjassa, ja Portugalissa taas monet lusitanokasvattajat haaveilevat että juuri heidän hevosestaan tulee hyvä ja kuuluisa härkähevonen. Hyvän härkätaisteluhevosen tulee olla erittäin kuuliainen ja herkkä, koska 500 –kiloinen härkä ei ole ihan vaaraton vastustaja, mutta myös sopivasti kovapäinen ja "hullu" kyetäkseen leikittelemään hengenvaarallisen eläimen kanssa ratsastajan tahdon mukaan. Monet hevoset suostuvat areenalle kerran, mutta eivät enää toista kertaa, kun saavat kosketuksen härän sarvista. Härkätaisteluissa on kokeiltu paljon myös arabeja ja arabiristeytyksiä, mutta niiden kantti ei tahdo kestää, ja parhaaksi roduksi tähän hommaan on todettu lusitano. Niissä yhdistyy yleisöön vetoava eleganssi ja näyttävyys, ketteryys, voima, ja erittäin oppivainen luonne.
Härkätaistelussa on normaalisti esimerkiksi kolme ratsastajaa, joilla on kaikilla kolme hevosta. Ratsastaja kohtaa saman härän 3 eri hevosella välillä lennossa vaihtaen, ja ensimmäisellä hevosella härkää lähinnä härnätään ja kikkaillaan, toisella väsytetään ja viihdytetään yleisöä, kolmannella tapetaan. Säännöt ovat tarkat, ja jos ratsastaja ei noudata sääntöjä tai tappaa "huonosti", hän jää palkatta, eikä hän pääse esiintymään isoilla areenoilla.
Hevoset on koulutettu turvallisuuden ja toiminnallisuuden ohella myös viihdearvoa silmällä pitäen. Monet osaavat korkean koulun liikkeitä, kuten piaffia, passagea, piruetteja, mutta myös levadeja ja liikkeitä ilmassa, espanjalaista käyntiä jne joita ratsastajat sitten esittelevät showmielessä härkää härnätessään.
Härät otetaan areenalle n. 4 vuotiaana, kun ne painavat 500-600 kiloa ja ovat elämänsä kunnossa. Sitä ennen ne viettävät koko ikänsä vapaana laitumilla hyvin hoidettuina ja varjeltuina eläiminä. Niiden elämän viimeiset 20 minuuttia ovatkin sitten aikamoista kärsimystä, enkä henkilökohtaisesti kannata koko hommaa missään muodossa, mutta toisaalta tuntuu pohjoiseurooppalaisena hitusen tekopyhältä kritisoida voimakkaasti härkätaistelua kun samalla omat possumme ja kanamme elävät täysin epäinhimillisissä oloissa koko lyhyen elämänsä. Härän kuolema ei niinkään okseta, vaan se, että se on yleisön mielestä hauskaa ja hienoa. Taiteellista. Mitä taidetta on kiduttamisessa ja murhassa?
Toisaalta ymmärrän miksi se on suosittua, härkätaisteluissa on aina voimakas tunnelataus ja koska puolitonninen aggressiivinen härkä on todella pelottava vastustaja, yleisö myötäelää ratsastajan mukana kun se väistelee härkää tai saa osuman sen terävistä sarvista, onnistuu tappamaan sen yhdellä iskulla tai epäonnistuu täysin ja joutuu luikkimaan pakosalle. Yhdistelmänä, upeat hevoset, taitavat rohkeat ratsastajat, vaikuttavat härät ja tunnelmallinen sirkusmeininki yhdistettynä pitkiin perinteisiin ja isoon businekseen, on melko vaikeaa muuttaa. Itse toivon hartaasti että myös Espanjassa siirryttäisiin naapurimaan suosimaan meininkiin, jossa härkää ei tapeta vaan se päästetään takaisin laitumelle köllimään, ja painoarvoa on ratsastajan ja hevosen taidoilla ja näyttävyydellä eikä eläimen vahingoittamisella. PRE:n ja lusitanon jalostuksesta ja kasvatuksesta
Sitten itse aiheeseen! Haastattelin muutamaa molempien rotujen kasvattajaa ja ystävää, sekä muutamaa eläinlääkäriä asian tiimoilta oppiakseni lisää. Molemmat rodut ovat geneettisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta kasvatustoiminta ja –tavoitteet ovat eriytyneet jo kotvasen aikaa sitten.
Lusitanoja on kasvatettu vuosikaudet käyttöominaisuuksien mukaan – ei haittaa jos jalka-asennot eivät ole aivan korrektit tai hevonen on vähän ruma, jos se toimii. Lusitanoja on jalostettu paljon härkätaistelua varten, niiden tulee olla rohkeita, älykkäitä, vahvoja ja ketteriä. PREtä taas on jalostettu pitkään lähinnä rakenteen ja nykyään myös värin perusteella. Espanjassa saa oriin hyväksyttyä siitokseen pelkästään mittojen perusteella, hevosesta mitataan mm säkä, etusääri, rungon leveys ja pituus. Jos sillä on asianmukaiset paperit ja sukupuu ja se täyttää melko väljät mitat, se hyväksytään siitokseen, vaikkei sillä olisi koskaan ratsastettu tai liikkeitä näytetty edes maasta. Värin jalostuksesta on tullut entistä tärkeämpää, sekä koon. Iso musta on jopa kymmenen kertaa arvokkaampi kuin pieni kimo. Suosituin väri on musta, sen jälkeen tulevat harvinaiset rautias, palomino ja ruunihallakko, sekä ruunikko. Paljon kertoo, että kisoissa erittäin hyvin menestyneelle valjakko-oriille tulee ehkä 10 tammaa vuodessa, kun taas koskaan ratsastamaton iso musta ruma rötkö saa monta sataa...
Molemmissa maissa on erittäin halpaa nakata lauma tammoja laitumelle, ori sekaan, ja antaa niiden lisääntyä keskenään ja noukkia hedelmät 3 vuoden päästä talliin. Etenkin nyt, kun ulkomaalaiset varakkaat ostajat ovat kiinnostuneet rodusta, tapahtuu tietynlaista "varsatehtailua" ilman sen kummempaa suunnitelmaa rodun parantamiseksi, mistään jalostuksesta ei tässä kohtaa voi puhua, kyse on lähinnä hevosmäärän holtittomasta lisäämisestä.
Tällä hetkellä Espanjassakin on virinnyt keskustelua hevosjalostuksen suunnan muuttamisesta ja tarkemmista jalostuskriteereistä. Vielä muutama vuosi sitten tamman kuin tamman sai hyväksyttyä jalostukseen, nyt sentään pitää näyttää muutama askel narun päässä että elukka ylipäätään osaa liikkua... Varsinaiseksi uranuurtajaksi uudenlaisessa kasvatuksessa on noussut Yeguada Centurion, joka on valtavan kokoinen siittola Segovian ja Madridin välillä. Siittolasta ja sen omistajasta Leopoldo Fernández Pujalsista oli pitkä juttu uusimmassa Ecuestre-lehdessä. Pujals on sikarikas liikemies (Jazztell, Telepizza) ja intohimoinen hevosharrastaja, ja on nyt heittäytynyt hevoskasvatuksen ihmeelliseen maailmaan aivan uudella tavalla. Artikkelin mukaan Pujals haluaa rikkoa luutuneet kasvatusmetodit, jotka seuraavat orjallisesti "linjoja", vaan aina astuttaa parhaat parhailla. Kuulostaa loogiselta näin pohjoismaisesta mittapuusta?, mutta Espanjassa on ollut pitkään erilainen tapa kasvattaa hevosia. Pujals risteyttää keskenään eri linjojen parhaita pre-hevosia, ja artikkelin mukaan tulokset ovat olleet erittäin hyviä. Hänellä onkin materiaalia millä kokeilla – Centurionissa asuu 400 siitostammaa, ja hevosia on yhteensä noin 850 kappaletta! Onkin mielenkiintoista katsoa, seuraako muutkin kasvattajat hänen esimerkkiään jossain vaiheessa, ja kokeilevat erilaisia tapoja jalostaa parempia hevosia nykyisen holtittoman lisäämisen sijasta.
Testing, testing
Sain tilaisuuden ratsastaa hyvin eri tyyppisiä ja eri ikäisiä hevosia matkani aikana. Työni puolesta ratsastin aamupäivisin normaaleja epänormaaleja (:p) puoliverisiä, ratsuinani oli mm. Balouben jättikokoinen poika Bon Vivant ja hauska pieni hollantilainen pukkikone Rainman,
surullisen historian omaava kiusattu Transnivel, jonka oikeaa nimeä ei kukaan muistanut, ja piroplasmosista toipuva (babesiasis, nautakarjan punatauti, punkkien levittämä suhteellisen yleinen tauti Etelä-Euroopassa) lihava rautias ruuna jonka nimeä en kuollaksenikaan muista.
Ne pre:t ja lusitanot sitten... Espanjan puolella ratsastin muutamalla varsin mielenkiintoisella oriilla, mm. viisivuotiaalla cartujano-linjaisella, nuoresta iästään huolimatta jo vitivalkoisella herrasmiehellä. Cartujano-linjan alkuperä lähtee jo 15. vuosisadalta, jolloin kartusaanimunkit kasvattivat näitä hevosia myytäväksi Euroopan aatelisille. Cartujanoilla on perinteisesti nöyrä luonne, näyttävät liikkeet joissa polvet nousee todella korkealle ja ne ovat kooltaan suhteellisen pieniä.
Cartujano on yksi vanhimmista pura raza españolan linjoista, ja nämä hevoset ovat erityisen suosittuja barokkiratsastajien piirissä pitkin Eurooppaa. Henkilökohtaisesti pidän tämän linjan hevosia joskus liiankin kärryhevosmaisina moderniin kouluratsastukseen, mutta niille mm. piaffi, passage ja alta escuela on helppoa kuin hengittäminen... Tämä ori oli hyvä esimerkki linjastaan, todella kuuma ja herkkä mutta erittäin nöyrä, täydellisesti balanssissa vaikka jalat nousivat huikean korkealle ja takajalat suorastaan ruopivat hiekkaa. Ihana temppukone ;) videopätkä piaffista
Samalla tallilla kokeilin toista oria, joka oli 6-vuotias, vielä aika tumma kimo. Oria oli ratsastettu hyvin voimakkailla avuilla ja se oli melko hätäinen ja pelkäsi ottaa tuntumaan ratsastajan käteen, mutta muuten varsin hyvin koulutettu suurehko mötikkä. Tämä ori osasi perinteisten piffien ja puffien lisäksi mm. oivallista espanjalaista käyntiä, espanjalaista ravia, kumartaa jne. Sillä oli toisessa takajalassa kukkopatti, joka estää sen käytön koulukisoissa mutta muuten se oli oikein oivallinen harrastuskaveri omistajalleen.
Kävimme myös maaseudulla tallilla, joka oli todellakin "keskellä ei mitään", Caceresissa olevan kansallispuiston kupeessa, jossa taivaalla liitelivät kotkat ja loputtomilla tammilehdoilla käyskenteli paikallisia eläimiä jäniksistä jonkinsortin peuroihin. Kylän pääraitti käsitti parin kymmenen metrin pätkän kivettyä tietä, jonka varrelle vanhat papparaiset kerääntyivät pelaamaan korttia ja polttelemaan tupakkaa, muuten paikka oli pelkkää hiekkaista kinttupolkua ja uteliaita kasvoja ränsistyneiden talojen ikkunoissa. En saanut naurultani kaivettua kameraani esille, kun tiellä köpötti vastaan hirmuisen paksukarvainen pieni aasi, jolla ratsasti vanhempi herrasmies piippua toisella kädellä poltellen, kankikuolaimella ratsastaen :D Hevoset vaelsivat semivapaana valtavalla alueella etujaloistaan yhteen kahlehdittuna, ja hyppelivät eteenpäin tasajalkaa, aloin heti uumoilla miten ne enää osasivat liikkua normaalisti jos olivat kovin kauan sidottu tällä tavalla?
Ratsastaja, jonka mukana olin, haki itselleen nuorta hevosta ja kertoi että näissä pienissä maaseutupaikoissa on usein todellisia helmiä, jos vaan osaa etsiä. Eräs huvittava juttu sattui siellä tallilla ollessamme – poikaystävänsä mukana landelle kylään tullut tyttö kysyi mistä olen kotoisin ja vastasi selvällä suomen kielellä että ai suomesta, hauska tavata! Tyttö oli ollut etelän turistikohteessa töissä 6 suomalaisen kanssa aika pitkään ja osasi jo melkoisesti suomea. Mikä yllätys!!
Ratsastin myös vanhan tuttuni kahta pre:aa, joista toinen oli esteuralla ihan hyvin pärjännyt ori Almirante, jolla on paljon jälkeläisiäkin. Almirantesta huomasi että sillä on lähinnä a)hypätty b)ratsastaneet isot miehet, orhi kiikutti minua pitkin maneesia ensimmäisen vartin, ennen kuin huomasi että kah siellä on joku kyydissäkin… Muuten se oli varsin mukava herrasmies ja ratsastinkin tällä hevosella monena päivänä peräkkäin, saadakseni siihen enemmän otetta, ja omistajan toiveiden mukaan vähän jumpattiin ja herkistettiin sitä.
Sen lisäksi ratsastin saman omistajan 4 vuotiasta varsaa Furtivoa (kuvassa), jonka selässä oli oltu vasta noin 15 kertaa. Varsalla oli varsin mielenkiintoinen suku – sen isä on Panadero joka on Invasorin veli, ja emänkin puolelta sen suku oli täynnä suoritushevosia. Furtivo oli varsin hyvin kehittynyt ja suhteellisen suuri, kiltti luonteeltaan ja kaikin puolin älykäs hevosenalku. Varsin mielenkiintoinen tuttavuus kaikin puolin.
Portugalin puolella pääsin testaamaan muutamia lusitanoja. Ensin kävimme erään härkätaistelijan luona ja pääsin ratsastamaan erästä hänen hevostaan, se olikin varsin mielenkiintoinen kokemus. Koska härkätaisteluhevosen pitää olla ketterä, nopea ja kuuliainen, tämäkin hevonen oli varsin eläväinen tapaus vaikka taisteluhevoseksi kuulemma liian hidas ja hieman tyhmä ;)
(Video treenauksesta samalla hevosella, jolla itsekin ratsastin)
Sujuvasti se teki kuitenkin piffit ja puffit ja sarjavaihdot ja vaikka mitä härkätemppuja, kuten länkkärityylisen sliding stopin ja rollbackin. Levadeakin kokeiltiin. Onneksi sillä oli perinteinen portugalilainen penkki josta ei ihan heti tupsahdeta alas – sen verran ärhäköitä orin liikkeet oli että olisi suomityttö voinut muuten mätkähtää tantereeseen viimeistään siinä, kun ori loikkasi levadesta metrillä ilmaan-eteenpäin omistajan napsauttaessa raipalla saappaansa varteen...
Toinen paikka jossa kävin, oli erään Euroopan merkittävimmän kahvin maahantuojan paikka, jossa en ratsastanut mutta pääsin sentään näkemään erittäin hienoja härkätaistelu-lusitanoja.
Hevoset olivat erittäin näyttäviä ja kauniita, mutta hillittömän lihavia, ja eläinlääkäri kertoikin että niitä ruokitaan melkoiset määrät ja liikunta on hyvin vähäistä. Mutta komeita olivat, ja eritoten kuvan musta ori oli varsin viehättävä herrasmies.
Kolmas paikka olikin sitten oikein herkkua kouluratsastusfriikille. Kävin isossa siittolassa, jossa on parikymmentä laatutammaa, omia oreja ja liuta varsoja, 1000 hehtaaria (!) maata ja hienot tallit. Kokeilin yhtä 4 vuotiasta lusitano oria, joka oli todella sympaattinen ja kiltti, suorastaan lapanen. Sitten kierreltiin tamma- ja varsalaitumet, eikä ollutkaan ihan helppoa löytää 1-3 vuotiaita orivarsoja laitumelta, joka oli kooltaan ihan useampia hehtaareja.
Varsat saivat laiduntaa ja kasvaa isoilla laitumilla, joiden rinteitä kiipeillessään ne voimistuivat, koko paikassa ei tainnut juuri tasaista aluetta olla ratsastuskenttää lukuun ottamatta! Varsat olivatkin varsin hyvin kehittyneitä, ja äärimmäisen ystävällisiä ja uteliaita. Kävin myös tämän paikan ratsuttajan omalla tallilla lähistöllä, hänellä oli muutamia todella hienoja oreja tallissaan, ja mm. erittäin harvinainen sorraia-poni, joita on maailmassa enää parisataa kappaletta, ja kantaa yritetään nyt elvyttää. Lisätietoja rodusta täältä Sen lisäksi tallissa oli muutama risteytys, erään härkätaistelijan nuoret hevoset koulutettavana ja tallin omistajaveljesten omia myyntihevosia. Mielenkiintoisin oli eräs 8 vuotias lusitano ori, joka oli koulutustasoltaan valmis pyhään yrjöön vaikka heti, ja se osasi jo piaffia ja passageakin ja vaihtaa joka toisella (myös ympyrällä, joka tuli testattua :p). Olin aivan seitsemännessä taivaassa saadessani ratsastaa tällä kuvankauniilla ja hienolla oriilla, joka oli kaiken lisäksi todella miellyttävä ratsastaa.
Ja kun tulin alas selästä, hämmästykseni vaan kasvoi – hevonen jätettiin irti tallin sisäpihalle, laitettiin kaikessa rauhassa satula ja suitset omille paikoilleen ja pestiinkin hevonen niin että se vaan seisoskeli tyytyväisenä aloillaan, vaikka muut hevoset toljottivat sitä tallista. Ja kyseessä oli vielä astunut ori. On meillä suomalaisilla opittavaa oriinpidosta, hehheh... Samalla tallilla oli muitakin erittäin hienoja hevosia silmänruoaksi ja olisin saanut ratsastaa muillakin mutta oli jo kiire palata takaisin Espanjan puolelle pakkaamaan laukkuja, sillä lähdin samana yönä takaisin kohti Madridia ja Suomea. Harmi, mutta vielä tulee tilaisuuksia – sain kutsun lähteä ko. paikkaan working studentiksi ja aion ilman muuta käyttää tilaisuuden hyväkseni.
Aion joka tapauksessa launchata kunnianhimoisen hankkeen jossain vaiheessa ja tuoda tänne muutaman hyvän pre:n tai lusitanovarsan, koska nämä mitä Suomessa nyt ovat, ei suurimmalta osalta tee oikeutta näiden rotujen valtavan hienoille ominaisuuksille ja käyttömahdollisuuksille. Muun muassa ori Guizo (lusitano) menestyi todella hienosti Jimenezin kanssa olympialaisissa, ja nyt Aachenin MM-kisoissa on muutamiakin pre-oreja esiintymässä. Mielenkiintoista seurata, miten ne pärjäävät maailman huipulla!
Lisää kuvia matkalta löytyy tökkäämällä otsikon linkkiä.
torstai 29. kesäkuuta 2006
Espanjan ekskursioita - tanttaratsastusta ja junnuja
Splittaus lusitano-pre kasvatuspostista.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa jne...
Tanttaratsastusta Espanjalaisittain
Suomalaisilla on tapana hieman hihitellä täti/tanttaratsastukselle. Suomalaiset "tädit" ovat kuitenkin maailman eliittiä monellakin tapaa verrattuna espanjalaiseen meininkiin (ja muutenkin, aplodit ladyille!), josta on hevostaito kaukana. Tanttaratsastus ei tässä ole tiettyyn ikään eikä edes sukupuoleen viittaava termi, vaan "tanttoja" on myös nuoremmissa naisissa ja "ukoissa". Tanttaus on tässä mielentila. Ja huumoriakaan ei sovi unohtaa...
Monet tallikomplekseissa asuvat hobbyhorset eivät pääse koskaan tarhaan, korkeintaan kävelykoneeseen kerran päivässä, jossa ne sitten innoissaan laukkaavat paikoillaan ja pukittelevat. Sen lisäksi monet hevoset saavat todella vähän korsirehua ja paljon väkirehuja; heinä on Espanjassa todella kallista, ja monet hevoset syövätkin pelkkää olkea ja kilpahevoset ripauksen alfalfaa, korsirehua yhteensä ehkä vain 4 kiloa päivässä. Sen sijaan hevoset syövät ämpärikaupalla väkirehua, ja pahimmassa tapauksessa vitamiineja ja lisäravinteita monesta eri purkista, jolloin ne saattavat olla jopa lähellä myrkytystilaa. Tarhaamattomuus yhdessä vääränlaisen ruokinnan kanssa saavat tietysti aikaan ongelmia. On selvää, että ruoansulatus ei voi toimia normaalisti, ja hevosilla on lisäksi erilaisia käytöshäiriöitä, kuten kutomista, ilman nielemistä, kehän kiertämistä, oven salvan taukoamatonta paukuttamista, huulien tauotonta löpsötystä, itsensä puremista, tai pakonomaista juomista.
Lisäksi hevonen, joka seisoo päivät pitkät karsinassa vahvalla väkirehuruokinnalla, on tietysti aika energinen, kun se vihdoin pääsee töihin. Koska tanttaratsastajien taso ei ole päätähuimaava, mutta heillä on ollut ehkä rahallinen mahdollisuus ostaa hieno ja laadukas hevonen alleen, kuvaan astuvat erilaiset apuvälineet pedon hallitsemiseksi, kuten erikoiskuolaimet, gramaanit, jopa rauhoittavat aineet jotta tantat pysyvät showshinellä kuorrutetun eläimensä kyydissä.
Espanjalaiset tanttaratsastajat voidaan jakaa pääosin kahteen ryhmään. Rikkaat tantat ostavat usein kalliita ja näyttäviä hevosia, kuten pre-oreja tai saksalaisia/hollantilaisia kilpureita, joille eivät aina oikein pärjää. Varattomammat tantat ostavat ratsastuskoulun jämähevosia, paperittomia iberoja ja sekalaisia risteytyksiä, ja saattavat jopa perehtyä hieman näiden hevosten hoitoonkin, mutta silloin monta kertaa ei puhuta enää tätiratsastuksesta vaan tanttatädit kehittyvät suoranaisiksi hevostaitajiksi ;) Ongelmat koskevat siis enemmänkin rikkaita tanttoja, jotka eivät aina ymmärrä, että rahalla ei saa ratsastustaitoa...
Jos tantalla on jo jonkin verran ratsastustaitoa, hän vemputtaa hevosen kaulaa rytmikkäästi puolelta toiselle ja ylitaivuttaa sen turvan saappaaseensa saadakseen sen kuuntelemaan. Jos tantalla taas ei ole taitoa, hän tyytyy köpöttämään kyydissä kävellen kolme rinnan tanttaystäviensä kanssa tukkien puolet kentästä, Kuten suomalaisilla pikkulapsilla, tanttojen mielestä ratsastustaidon ja hauskuuden mittari on laukkaamisen määrä. Niin sitä mennään vanhalla takkukasalla persus takakaareen hakaten ja tahdikkaasti raipalla lavalle hutkien… Halpistanttahevosilla on luonnollisesti täysin epäsopiva ikivanha satula, 80 luvulta peräisin oleva rispaantunut narusatulavyö (globaali ilmiö??), mitä merkillisemmän värisiä huopia ja suussa pelhamit vaikka hevonen olisi liikahtanut oma-aloitteisesti viimeksi vuonna 1993 kun sen taakse asetettiin tykäri...
Rikkaat tanttaratsut ovatkin sitten toinen tarina. Tylsistyneet kotirouvat, joita monissa pikkukylissä riittää, hankkivat kauniin hobbyhorsen jota voi pukea kun lapsetkin ovat jo isoja, ja saapa itsekin pukeutua tallille polo sportin pikeepaitaan joka mätsää hevosen upouuteen pessoan huopaan, olettaen että selkään uskaltaa kiivetä ensinkään, toki voi myös tyytyä pelkkään hoitamiseen- läiskimään hevosen naaman täyteen baby oilia ja kampaamaan sen häntää kunnes jäljellä on pelkkä ruoto.
Lapset on terveitä kun ne leikkii
Junnuratsastus taas on monilla näkemilläni talleilla aivan toisissa kantimissa, mutta kovin erilaista kuin kotisuomessa.
Viikkoisin teinit ovat koulussa tekemässä pitkiä päiviä ja valmentaja ratsastaa heidän hevostaan, suuri osa estejunnuista ei ratsasta hevosta ollenkaan viikkoisin eikä juurikaan sileällä vaan viikonloppuisin sitten hypätään ja kisataan valmentajan silmän alla.
Junnukulttuuri on usein koomisen materialistista. Varakkaiden perheiden nassikat marssivat tallille viimeisen päälle tällingissä, mutta jotenkin hupaisan 80-90 luvuille juuttuneina, purjehduskengissä ja lacosten paidassa. Kaikkien ratsastuskamojen pitää ehdottomasti olla ruskeita, ts. ruskea flättäri, ruskeat suiset, ruskea martingal, ruskeat saappaanvarret, ja valkoiset tai kerman väriset housut arkenakin sekä tietysti pikeurin potta. (Niinkuin täälläkin tallipissikset??) Koska estejunnut ratsastavat tosi vähän sileällä, tyyli on aika karmaiseva. Kyynärpäät harottavat korvissa ja kannus painuu maksaan joka käänteessä, hevosen pää tietysti puolelta toiselle rytmikkäästi vatkaten. Mutta toisaalta – tulokset ovat melkoisia. Koska junnut saavat erittäin hyviä keskieurooppalaisia jalostuksen helmiä alleen ja hyvän valmentajan joka kyttää heidän jokaista hyppyään, monet aika vehreätkin junnut hyppäävät jo 120 luokkia hyvällä menestyksellä, ja esim junnumestaruudet hypätään 140-tasolla, joka Suomessa on jo "gp" ;-) . Nimenomaan hevosmateriaali on aivan eri luokkaa, ja kisoja on paljon ja palkintorahatkin parempia. Mikäettei.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa jne...
Tanttaratsastusta Espanjalaisittain
Suomalaisilla on tapana hieman hihitellä täti/tanttaratsastukselle. Suomalaiset "tädit" ovat kuitenkin maailman eliittiä monellakin tapaa verrattuna espanjalaiseen meininkiin (ja muutenkin, aplodit ladyille!), josta on hevostaito kaukana. Tanttaratsastus ei tässä ole tiettyyn ikään eikä edes sukupuoleen viittaava termi, vaan "tanttoja" on myös nuoremmissa naisissa ja "ukoissa". Tanttaus on tässä mielentila. Ja huumoriakaan ei sovi unohtaa...
Monet tallikomplekseissa asuvat hobbyhorset eivät pääse koskaan tarhaan, korkeintaan kävelykoneeseen kerran päivässä, jossa ne sitten innoissaan laukkaavat paikoillaan ja pukittelevat. Sen lisäksi monet hevoset saavat todella vähän korsirehua ja paljon väkirehuja; heinä on Espanjassa todella kallista, ja monet hevoset syövätkin pelkkää olkea ja kilpahevoset ripauksen alfalfaa, korsirehua yhteensä ehkä vain 4 kiloa päivässä. Sen sijaan hevoset syövät ämpärikaupalla väkirehua, ja pahimmassa tapauksessa vitamiineja ja lisäravinteita monesta eri purkista, jolloin ne saattavat olla jopa lähellä myrkytystilaa. Tarhaamattomuus yhdessä vääränlaisen ruokinnan kanssa saavat tietysti aikaan ongelmia. On selvää, että ruoansulatus ei voi toimia normaalisti, ja hevosilla on lisäksi erilaisia käytöshäiriöitä, kuten kutomista, ilman nielemistä, kehän kiertämistä, oven salvan taukoamatonta paukuttamista, huulien tauotonta löpsötystä, itsensä puremista, tai pakonomaista juomista.
Lisäksi hevonen, joka seisoo päivät pitkät karsinassa vahvalla väkirehuruokinnalla, on tietysti aika energinen, kun se vihdoin pääsee töihin. Koska tanttaratsastajien taso ei ole päätähuimaava, mutta heillä on ollut ehkä rahallinen mahdollisuus ostaa hieno ja laadukas hevonen alleen, kuvaan astuvat erilaiset apuvälineet pedon hallitsemiseksi, kuten erikoiskuolaimet, gramaanit, jopa rauhoittavat aineet jotta tantat pysyvät showshinellä kuorrutetun eläimensä kyydissä.
Espanjalaiset tanttaratsastajat voidaan jakaa pääosin kahteen ryhmään. Rikkaat tantat ostavat usein kalliita ja näyttäviä hevosia, kuten pre-oreja tai saksalaisia/hollantilaisia kilpureita, joille eivät aina oikein pärjää. Varattomammat tantat ostavat ratsastuskoulun jämähevosia, paperittomia iberoja ja sekalaisia risteytyksiä, ja saattavat jopa perehtyä hieman näiden hevosten hoitoonkin, mutta silloin monta kertaa ei puhuta enää tätiratsastuksesta vaan tanttatädit kehittyvät suoranaisiksi hevostaitajiksi ;) Ongelmat koskevat siis enemmänkin rikkaita tanttoja, jotka eivät aina ymmärrä, että rahalla ei saa ratsastustaitoa...
Jos tantalla on jo jonkin verran ratsastustaitoa, hän vemputtaa hevosen kaulaa rytmikkäästi puolelta toiselle ja ylitaivuttaa sen turvan saappaaseensa saadakseen sen kuuntelemaan. Jos tantalla taas ei ole taitoa, hän tyytyy köpöttämään kyydissä kävellen kolme rinnan tanttaystäviensä kanssa tukkien puolet kentästä, Kuten suomalaisilla pikkulapsilla, tanttojen mielestä ratsastustaidon ja hauskuuden mittari on laukkaamisen määrä. Niin sitä mennään vanhalla takkukasalla persus takakaareen hakaten ja tahdikkaasti raipalla lavalle hutkien… Halpistanttahevosilla on luonnollisesti täysin epäsopiva ikivanha satula, 80 luvulta peräisin oleva rispaantunut narusatulavyö (globaali ilmiö??), mitä merkillisemmän värisiä huopia ja suussa pelhamit vaikka hevonen olisi liikahtanut oma-aloitteisesti viimeksi vuonna 1993 kun sen taakse asetettiin tykäri...
Rikkaat tanttaratsut ovatkin sitten toinen tarina. Tylsistyneet kotirouvat, joita monissa pikkukylissä riittää, hankkivat kauniin hobbyhorsen jota voi pukea kun lapsetkin ovat jo isoja, ja saapa itsekin pukeutua tallille polo sportin pikeepaitaan joka mätsää hevosen upouuteen pessoan huopaan, olettaen että selkään uskaltaa kiivetä ensinkään, toki voi myös tyytyä pelkkään hoitamiseen- läiskimään hevosen naaman täyteen baby oilia ja kampaamaan sen häntää kunnes jäljellä on pelkkä ruoto.
Lapset on terveitä kun ne leikkii
Junnuratsastus taas on monilla näkemilläni talleilla aivan toisissa kantimissa, mutta kovin erilaista kuin kotisuomessa.
Viikkoisin teinit ovat koulussa tekemässä pitkiä päiviä ja valmentaja ratsastaa heidän hevostaan, suuri osa estejunnuista ei ratsasta hevosta ollenkaan viikkoisin eikä juurikaan sileällä vaan viikonloppuisin sitten hypätään ja kisataan valmentajan silmän alla.
Junnukulttuuri on usein koomisen materialistista. Varakkaiden perheiden nassikat marssivat tallille viimeisen päälle tällingissä, mutta jotenkin hupaisan 80-90 luvuille juuttuneina, purjehduskengissä ja lacosten paidassa. Kaikkien ratsastuskamojen pitää ehdottomasti olla ruskeita, ts. ruskea flättäri, ruskeat suiset, ruskea martingal, ruskeat saappaanvarret, ja valkoiset tai kerman väriset housut arkenakin sekä tietysti pikeurin potta. (Niinkuin täälläkin tallipissikset??) Koska estejunnut ratsastavat tosi vähän sileällä, tyyli on aika karmaiseva. Kyynärpäät harottavat korvissa ja kannus painuu maksaan joka käänteessä, hevosen pää tietysti puolelta toiselle rytmikkäästi vatkaten. Mutta toisaalta – tulokset ovat melkoisia. Koska junnut saavat erittäin hyviä keskieurooppalaisia jalostuksen helmiä alleen ja hyvän valmentajan joka kyttää heidän jokaista hyppyään, monet aika vehreätkin junnut hyppäävät jo 120 luokkia hyvällä menestyksellä, ja esim junnumestaruudet hypätään 140-tasolla, joka Suomessa on jo "gp" ;-) . Nimenomaan hevosmateriaali on aivan eri luokkaa, ja kisoja on paljon ja palkintorahatkin parempia. Mikäettei.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)