Persian Vuorilla, Iran 6/2015

Lähdin nyt toista kertaa treenaamaan Iraniin ratsastusjousiammuntaa. Olin siellä edellisen kerran helmikuussa, ja etukäteen olin vähän hirvittynyt tulevasta helteessä treenaamisesta - Suomessa ei oikein saanut tuntumaa helteisiin tänä kesänä vielä kertaakaan, heh.
Kaipasin jo vuoria ja ystäviä, Alin kotkaa ja hevosia, Tehranin perjantaibasaaria ja herkullista ruokaa.

Olin perillä aamuviideltä, ja suuntasimme saman tien vuorille ja tallille Khordanin alueelle joka on Tehranista parin tunnin ajomatkan päässä luoteeseen. Tästä alkoikin tiivis viikon treenileiri. Ratsastimme joka päivä paahteisilla vuorenrinteillä, lämpömittarin kiivetessä neljäänkymmeneen asteeseen varjossa. Taivaalla ei ollut pilven hattaraa, ja iltaa kohti maa hohkasi niin kuumana että rinteellä olisi voinut paistaa kananmunaa. Hevoset olivat osin minulle tuttuja – talli oli vaihtunut tällä välin, mutta oli samalla alueella. Ratsastin pari ensimmäistä päivää tutulla turkmeenitamma Boshanilla, joka on erittäin nopsakka, määrätietoinen ja… no… perinteinen rautias tamma :D Sillä on silti kiva ratsastaa vuorilla koska tamma on hyvin varmajalkainen, periaatteessa ihan järkevä vaikka vähän kyttäri, mutta ei harrasta pystyynhyppimistä tai kauheita pukkeja. Korkeintaan vähän kiikuttaa omia reittejä. Viime reissuni suosikki, harmaa turkmeenitamma Kash oli vaihtanut paikkaa ja omistajaa, joten häntä en tavannut. Nyyh! Uusia tuttavuuksia oli 3 vuotias paikallinen rotumix ori ”Sergeant” (sama persiaksi, en muista) jota treenasin vähän kentällä, sekä jo iällä oleva turkkilainen ori Sephit (tarkoittaa persiaksi valkoista) jonka kanssa myös hiukan jumppasin kentällä. Vuorilla painelin Boshanin kanssa, tai suureksi kunniaksi opettajani Alin upealla persianarabitammalla Gishoonilla johon rakastuin päätä pahkaa! Gishoon on todella herkkä, viisas, aivan mahtava 5v tamma, jolla on varsa alla. Orivarsa Yaal seurasi meitä mukana maastoon, ja sain samalla tutustua persialaiseen perinteiseen hevosenkoulutustapaan. Varsat pidetään mukana vapaana, tammavarsat jopa vielä 2 vuotiaana, ja ne oppivat seuraamaan vanhempia hevosia ja motoriikka ja fysiikka kehittyy rinteillä juoksennellessa. Yaal oli jo melkoinen lihaskimppu vaikka se on vasta 2 kuukauden ikäinen. Teimme tämän valjakon kanssa vain rauhallisia lenkkejä, pääosin kävellen, mutta otimme muutamia ihan kunnon laukkaspurtteja ja varsa menikin koko porukan edelle! Melkoinen veijari.

”Equus Caballus Mountaneous ”

Paikalliset hevosrodut ovat hyvin mielenkiintoisia. Olin jo aiemmin saanut tutustua turkmeeninhevosiin, joka on hyvin vanha hevosrotu. Jotkut pitävät sitä jopa samana kuin akhaltekeä, mutta kyseessä on selvästi eri rotu. Rotu alkaa olla hiukan uhanalainen, ja sitä on yritetty elvyttää geenitestaamalla hevosia ja käyttämällä puhdasrotuisia yksilöitä siitokseen. Boshan ja aiemmin tapaamani Kash olivat puhdasrotuisia geenitestattuja turkmeeninhevosia, ja Kash oli kuulemma kantavana! Hienoa. Turkmeeninhevoset ovat erittäin sitkeitä, todella nopeita ja myös vauhtikestäviä pitkällä matkalla. Ne ovat varmajalkaisia, hyviä rehunkäyttäjiä ja kestävät hyvin erilaisia ilmasto-oloja. Huonona puolena näissä arohevosissa on sitten erittäin nopeat hoksottimet, suhteellisen pieni ihmisen miellyttämistarve, äärimmäisen nopeat reaktiot, norsun muisti, ja uskomaton stamina joka tarkoittaa sitä että kiikuttamaan lähtiessään nämä otukset voivat laukata hyvän matkaa suuntaan x ilman että ratsastajalla on varsinaisesti asiaan mitään puuttumista. Boshanistakin oli tullut tarpeeksi tiukan treenin puutteessa pikkuisen tuhma. Se ei pysynyt vuoristotieradalla, vaan lähti seikkailemaan omille teilleen samalla kuin päästeltiin 70km/h ja tähtäsin jousella maaliin. Melko kuumottava tunne, kun tajuaa että nyt se lähti ihan väärälle reitille, kivikkoiseen piikkipensaikkoon, aivan täydessä vauhdissa, kun itsellä ei ole ohjat kädessä ja tähtää takaviistoon. Oh shit! Jouduin ratsastamaan 200 metrin rataa yhteensä noin 10 kertaa, eli täyttä laukkaa 2 kilometriä, ennen kuin tamma tokeni ja alkoi pysyä radalla. Tamma oli luonnollisesti aika väsynyt hetken tämän jälkeen, mutta kilometrin kotiin päin käveltyämme se alkoi taas ehdotella muita reittejä ja toista askellajia… uskomaton sitkeys näillä. Opettajani totesikin että tamma vaatii treeniä kaksi kertaa päivässä, eikä mitään kevyttä käppäilyä vaan reipasta haipakkaa, jotta se pysyy tarpeeksi fokusoituneena varsinaiseen työskentelyyn. Ei mitään laiskojen ihmisten hevosia nämä.

Toinen kiinnostava rotu johon sain nyt tutustua on darre-four, joita on jäljellä enää vain noin 300 yksilöä koko maailmassa. Opettajallani oli yksi tällainen tamma tallissaan ja käytössään, voi jestas mikä tapaus. En uskaltanut ratsastaa tällä; tammalla oli todella paljon omia mielipiteitä ja liikkeitä ilmassa, ja se oli yksi nopeimpia hevosia mitä olen eläessäni nähnyt. Se veti sadan metrin radan aikaan 5,8 sekuntia. Ihan käsittämätön tyyppi. En tajunnut että hevonen edes voi laukata noin kovaa luonnonradalla. Tämä tamma oli todella varmajalkainen ja kykeni vetämään pukkilaukkaa myös jyrkässä alamäessä tai kivikossa… nice! Opettajani piti tästä tulisesta tammasta kovin, mutta itse en millään tavalla hinkunut sen kyyditettäväksi.

Kolmas rotu joka on pakko mainita tässä, on tietysti persianarabi. Persianarabien historia ylettyy kauas historiaan, ja niiden nykyinenkin ulkomuoto on erilainen kuin esimerkiksi egyptinarabien. Persianarabit eivät ole niin tikkujalkaisia eikä pään muoto ole yhtä kovera, kaiken kaikkiaan hevoset eivät ole niin liioiteltuja ulkomuodoltaan ja ovat enemmän käyttöä kuin näyttöä varten. Kauniita nekin toki ovat! Puhdasrotuinen persianarabitamma on erittäin kallis ja haluttu hevonen, enkä ihmettele miksi. Mahtavia eläimiä. Todellisia sotahevosia.

Muita rotuja alueella ovat mm lomudit, sekä paikalliset kurdien käyttämät paimentolaishevoset, jotka ovat vuorenrinteillä kuin kotonaan. Monet näistä eivät ole ehkä maailman kauneimpia ulkonäöltään, mutta minkä menettävät missikisoissa, voittavat selviytymisessä vaikeissa olosuhteissa ja maastoissa.

Suosikkitammani Gishoon oli saanut varsan upeasta orista Miraj; tässä kuva sekä varsasta että oriista. Mii laiks <3

Jousiammuntaa ja vuoristokiipeilyä

Alkureissun treenasimme maasta ja selästä jousiammuntaa, ja tehtiin erilaisia kehonhallintaharjoituksia. Perussettiä viime kerrasta – laukkaa hulluilla reiteillä ilman käsiä, jyrkkiä rinteitä eestaas, maasta käsin varsin erikoisia ampumaharjoituksia. Mutta tulostakin alkoi tulla.

Meillä oli viimeistä edellisenä päivänä kilpailut! Persian Horseback Archery Association järjesti ekat viralliset kisat, ja rata oli vuorilla laaksossa, jossa oli tosi luonteva ja turvallinen paikka tehdä sadan metrin rata. Jokainen sai yhden treenikierroksen, jonka jälkeen ammuimme kaksi kierrosta persian style –rataa, ”hit and run”, jossa on kolme maalia. Maalien paikka voi vaihdella, tällä kertaa ne olivat ensimmäinen eteen oikealle puolelle, toinen sivulle vasemmalle ja kolmas takaviistoon oikealle. Maksimiaika sadanmetrin radalla oli 10 sekuntia; jokaisesta ylittävästä sekunnista tuli 1 virhepiste ja alittavasta 1 bonuspiste. Maaleina meillä oli korealaiset tiikerinpäätaulut. Sen jälkeen oli kaksi kierrosta qabakia, jossa ammutaan ylöspäin metalliseen levyyn joka killuu usean metrin päässä tolpan nokassa. En ollut treenannut qabakia ennen joten lähdin aika soitellen sotaan, no en tietty osunut :D mutta toisella kierroksella meni enää pari senttiä ohi. Persialaisella radalla sain aika hyviä osumia ja vauhtikin oli passeli – ratsastin Gishoonilla ja varsa oli mukana, en halunnut hätistää tammaa liikaa vaan se sai valita itse vauhdin. Se meni radan hätistämättäkin silti 8-9 sekuntiin. Voin vain kuvitella kuinka kovaa se olisi juossut jos olisin hiukan käskenyt! Omg. Varsa oli tosi nokkela ja juoksi kaukana edellä, ei tarvinnut varoa hirveästi ampumista. Tapasin samalla Alin muita oppilaita joka oli varsin kivaa. Meitä oli yhteensä 12 kisaajaa, ja onnistuin olemaan persialaisella radalla kolmas! Jee. Olin tosi onnellinen!!

Petolintujen parissa

Opettajani maakotka Homay odotti vapaaksi päästämistä mutta sen sulkasato oli pahasti kesken, eikä se pystynyt lentämään. Kävimme sitten hoivaamassa häntä ja viilentelemässä suihkun alla pariin otteeseen, kun olin hirvittävän kuuma. Olin niin iloinen saadessani viettää aikaa tämän upean linnun kanssa! Kun sulkasato on valmis ja uudet pitkät sulat kasvaneet, Homay pääsee vapaaksi. Se on kohta puolitoistavuotias, ja sen pitäisi pärjätä jo luonnossa, mutta se tarvitsee vielä hiukan treeniä tunnistaakseen erilaisia saaliseläimiä ja hioakseen saalistustekniikkaansa. Omistajansa haki Homaylle kaupasta elävän riistanvärisen pupun ja toisena päivänä villinäkin tavattavia lintuja, joita se sai syödä. On tärkeää, että kotka oppii tunnistamaan paikallisia riistaeläimiä; vuorilla on karu luonto ja vähän syötävää, montaa tilaisuutta saalistukseen ei välttämättä tule. Maakotkat ovat todella sitkeitä eläimiä ja saattavat pärjätä syömättä mitään jopa yli viikon, mutta loputtomiin nekään eivät pysty paastoamaan.

Homayn lisäksi tapasin valtavan upean kanahaukkanaaraan, joka oli opettajani ystävän lintu. Silläkin oli sulkasato menossa, joten sitä ei voinut pidellä käsivarrella. Domestikoituneet petolinnut ovat huonolla tuulella sulkien vaihtuessa koska ne tipauttavat isoimmat sulkansa kertalaakista eivätkä pysty lentämään. Lentokyvyttömyys saa niiden olon ymmärrettävästi aika epävarmaksi, eivätkä ne halua tulla kauheasti käsitellyiksi. Ihailin kaunista haukkanaarasta vain etäämmältä ja se antoi silittää rintahöyheniään ja vatsaansa. Se oli uskomattoman rauhallinen ja lempeä, vaikka kuulin sen tarinan. Haukkaa oli aiemmassa kodissa kohdeltu kaltoin ja sitä oli kiusattu ja pahoinpidelty, ja nykyinen omistaja oli pelastanut sen omiin hoiteisiinsa ja kuntouttanut henkisesti ja fyysisesti pitkään. Katselin naaraan keltaisia silmiä omat silmät kyynelistä täyttyen kuunnellessani tarinaa… ihmisten julmuus on käsittämätöntä. Haukkaa ei voi vapauttaa sen fyysisten vammojen vuoksi, mutta se pärjää hyvin ihmisen avustuksella, ja vaikutti elämäänsä tyytyväiseltä.

Basaarien kätköissä

Odotin kuin kuuta nousevaa että pääsen tutkimaan Tehranin kuuluisaa perjantaibasaaria. Pahaksi onneksi oli aivan hirveän kuuma päivä, ja basaarissa oli niin kuuma että sinne meinasi pökertyä. Vielä pahemmaksi onneksi alkoi juuri sopivasti ramadan! En ollut yhtään tajunnut katsoa kalenteria lentoja varatessani. Ramadanin aikana ei saa syödä eikä juoda edes vettä auringonnousun ja –laskun välissä. Tämä ei tietysti koske ei-muslimeja, mutta koska Iran on virallisesti ”The Islamic Republic of Iran” sääntö koskee periaatteessa kaikkia julkisilla paikoilla. Tallilla porukka mättäsi ruokaa ihan normaalisti, mutta he eivät olleetkaan mitenkään uskonnollista porukkaa, mutta julkisilla paikoilla ei saanut edes juoda avoimesti. Kerrankin hijabista oli hyötyä – hörpin pillimehua huivin suojista että kykenin suorittamaan tehokasta shoppailua, hah. Löysin muutamia todellisia aarteita – kauan etsimäni ihan aidon turkmeenihatun, sekä todella vanhan rannekorun. Iäksi arvioimme noin 1500 vuotta. Lisäksi ostin ystävilleni tuliaisia ja paikallisia käsitöitä.

Kävimme myös toisena päivänä Tehranin isossa basaarissa, joka oli erittäin suuri ja sokkeloinen. Onnistuimme raahautumaan paikalle jo aamutuimaan, jolloin ei ollut vielä aivan tappavan kuumaa eikä tungosta, ja löysin ystävälleni mielettömän hienon käärmeennahan sekä paikallista teetä ja kuivattuja aavikkoruusuja kosmetiikan tai teen valmistusta varten. Aavikkoruusut ovat muuten mahtavia. Ne ovat niin täynnä tuoksua ja eteerisiä öljyjä. Sitten olikin jo pakko poistua viileämpiin tiloihin elohopeamittarin näyttäessä varjossa 42 astetta. Tehranissa on 15 miljoonaa asukasta ja varmaan yhtä paljon autoja – helle yhdistettynä pakokaasuihin oli kieltämättä aika hurja yhtälö tottumattomalle.

Vuoret, vuoret

En lakkaa kaipaamasta Iranin Alborz-vuoristoa. Heti kun ajoimme lentokentältä pohjoiseen ja näin majesteettisten useita kilometrejä korkeiden vuorten kohoavan auringonlaskun kultaamasta maisemasta, kyyneleet kihosivat silmiini. Teki mieli mennä halaamaan vuoria :D Siellä ne seisoivat hiljaa. Huokaillen. Mitä kaikkea ne olivatkaan nähneet. Mahtavaa, ja niin kaunista. Kheili doost doran kooha...

Yhtenä päivänä matkasimme Taleghanin alueelle, josta opettajani oli alun perin kotoisin. Tapasin hänen sukulaisiaan ja kävimme porukalla ”persialaisten siskojeni” eli uusien ihanien ystävieni kanssa patikoimassa läheisillä vuorilla. Ilma oli varsin sopiva, taivas pienen utupilven peitossa eikä ollut ihan tappavan kuumaa. Kipitin rinteillä yllättävän ketterästi, ja jouduin odottelemaan muita. Odotellessani löysin mm ison kanahaukan sulan ja söin tuoreita marjoja puskista; ensin varmistuttuani että ne olivat syötäviä… heh. Ihailin maisemaa ja tunsin miten sieluni riemuitsi ilta-auringon langettamista pitkistä varjoista upeilla rinteillä.

Kiipesimme erään pienen huipun laelle jossa oli vanha pyhä paikka. Tarina kertoo, että joku kuuluisa uskonmies oli etsinyt vuorilta vettä ja lyönyt kiveen, josta oli purskahtanut vettä. Paikalla olikin kirkasvetinen lähde josta tarun mukaan pitää juoda, jotta on onnekas. No toki joimme… vesi oli ihanan raikasta ja jääkylmää. Paikalle oli rakennettu hassu pikku moskeija, jossa kävimme hetken istuskelemassa varjossa.

Patikoimme takaisin eri reittiä, sankan metsän halki, joka oli yllättävän vehreä ja raikas. Vuoristopurot solisivat kaikkialla ja satakieli luritteli upeaa konserttiaan. Satakieli on muuten persiaksi ”tuhat laulua”, no niin, pitääkö kaikkea liioitella? :D Söimme tuoreita mulperinmarjoja suoraan puusta ja latkimme vettä vuoristopuroista. Ihanaa! Lopuksi kävimme vielä Taleghanin vanhan linnan raunioilla. Upea paikka. Löysin sieltä muutaman arviolta 3000 vuotta vanhan ruukunsirpaleen. Paikkaa oli kaiveltu runsaasti aarteiden toivossa, mutta vanhoista keramiikan paloista ei kukaan näyttänyt olleen kiinnostunut.

Lopuksi istuimme kaikki yhdessä iltaa ja söimme suoraan puutarhan puista tuoreita makoisia kirsikoita, minipersikoita, mulperinmarjoja ja tietysti runsaastikatetun illallispöydän. Josta saammekin aasinsillan….

FOOD!

Persialainen ruoka! Omg. Se on jotain namia. Sopivasti maustettua, aina saatavilla tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, ihania makuja ja annokset eivät takuulla lopu kesken. Suosikkini oli munakoisosta tehty sopivan mausteinen mössö, jota syötiin ohueen leipään käärittynä tai riisin kanssa. En syö lihaa joten jäin paitsi ihanista lammasherkuista, joita kaikki yrittivät kilvan tyrkyttää, mutta Iranissa pärjää hyvin myös vegenä. Saa sieltä hyvää kalaakin jos sitä syö; itse syön kyllä jonkin verran kalaakin joten en ole varsinaisesti kasvissyöjä. Pohjois-Iran on Kaspianmeren rannalla ja vuoristossa on runsaasti pieniä jokia joista saa tuoretta kalaa.
Jälkiruokaosasto on oma lukunsa. Ruusuvedellä ja sahramilla maustettua riisivanukasta… suussa sulavia mantelipikkuleipiä joissa on vastapaahdettuja pistaaseja… suosikkiaherkkuani halvaa… tuoreita viikunoita, tai kuivattuja valkoisia viikunoita… tuoreita taateleita jotka sulavat suuhun… lukematon määrä erilaisia marjoja ja hedelmiä joita voi noukkia suoraan puusta. Hullaannuin täysin tuoreisiin mulperinmarjoihin, onnekseni satokausi oli juuri parhaimmillaan! Mulperinmarjoissa on sääntö, että kuka tahansa saa poimia tien vierestä tai metsästä olevasta mulperipuusta omaan käyttöön. Marjat ovat aivan käsittämättömän hyviä! Ne sulavat suuhun ja ovat todella maukkaita. Mulperipuu on muutenkin todella arvostettu puu Iranissa ja sen kaataminen on suorastaan pyhäinhäväistys. Puu on arvokasta, ja sitä käytetään muun muassa setarin ja muiden soitinten tekemiseen, sekä todella kalliiden arvohuonekalujen ja muiden puuesineiden valmistukseen.

Tee, eli chai, on persialaisen ruoka- ja seurustelukulttuurin kulmakiviä. Aina on aikaa teekupposelle! Mustaa vahvaa teetä juodaan myös helteellä; välillä oli niin kuuma ettei edes tee jäähtynyt. Monet laittavat teekuppiinsa kovasta sokerista ja sahramista tehtyjä tikkusia, joista liukenee mustaan teehen makeutusta ja sahramin makua. Iranissa juodaan myös paljon hyvää kahvia. Itse sain maistaa armenialaista kahvia, joka oli todella aromikasta, vahvaa mutta pehmeää, aivan hurmaavaa. En yleensä juo kahvia mutta tätä meni useampi kuppi. Erilaiset kylmät juomat ovat toki suosittuja kesäaikaan, ja sain haukkavierailulla hörppiä smoothien tapaista juomaa jossa oli ruusuvettä, tuoreita persikoita ja jäämurskaa. Nam! Paikallinen erikoisuus koko tuolla maailmankolkalla on kamelinmaito, jota oli toki pakko maistaa. Hyi järkytys. Olin aivan varma että maito oli pilaantunutta, mutta sen kuuluukin maistua siltä! Omg. En pysty nyt kyllä suosittelemaan. Toinen eksoottinen oli lampaanjogurtista tehty juoma, jossa oli jogurtin lisäksi jääkylmää vettä, ja mintunlehtiä. Se oli itse asiassa aika hyvääkin. Nam.

Muita taitoja

Sain kunnian opetella persialaista perinteistä miekkailua pienen kilven kera. Opettajani oli kunnostautunut myös tässä lajissa. Treeni oli tiukkaa ja sain muutaman kerran suuni täyteen hiekkaa ja aika hyviä mustelmia, mutta pääsin kärryille alkeista. Toinen vaikeahko taitolaji jota en aivan masteroinut myöskään ensi yrittämällä oli setarin soitto, jota olen halunnut oppia ensimmäisestä visiitistäni lähtien. Opettajani on opettanut musiikkia Tehranin yliopistossa, ja soittaa useita perinteisiä persialaisia instrumenttejä. Sain käyttää hänen setariaan ja opettelin sinnikkäästi löytämään sointuja. Setar ei ole aivan helpoimmasta päästä, mutta pääsin hiukan jyvälle ja arvaatte varmaan että haluan ostaa oman setarin seuraavalla reissullani! Tässä linkki YouTubeen aika ihanaan setar-pätkään, jos haluatte kuulla miltä soitin kuulostaa sitten kun sitä osaa oikeasti soittaa, heheh!

Pätkänen politiikasta

Iranin tilanne on tällä hetkellä varsin kiintoista. Vuoden 2013 presidentinvaalien jälkeen valtaan nousi aavistuksen uudistusmielisempi herra, joka haluaa edes teoreettisella tasolla lähentyä muuta maailmaa ja avata hiukan Iranin ovia ulkomaailmalle. Korkeinta valtaa maassa pitää toki edelleen Imam Khomeini, mutta presidentin vaihtumisen jälkeen maahan on ollut esimerkiksi helpompi saada turistiviisumi, kauppasaarrosta huolimatta Iran on avannut oviaan ulkomaailmalle ja jopa antanut toimittajaviisumeita paikkoihin joihin ei yleensä pääse. Naisten tilanne on parantunut – Tehranin yliopistossa on 60 % naisopiskelijoita, naisten saavat tehdä samoja töitä periaatteessa kuin miehetkin, ja liikkua yksin miten haluavat. Monin paikoin etenkin liberaalimmassa pohjoisessa poliisi on siirtynyt enemmän varoitus- ja neuvontalinjalle kuin sakottamaan tai jopa pidättämään sopimattomasti toimivia ihmisiä, etenkin turisteja. Toki lista perseellään olevista asioista on silti synkkä ja pitkä. Maassa ei ole minkäänlaista uskonnon-, sanan- tai mielipiteenvapautta, internetin käyttö on hyvin valvottua ja blokattua, vankilat ovat täynnä poliittisia vankeja ja toisinajattelijoita, hijab-pakko on edelleen voimassa, ihmisoikeudet ovat hiukan niin ja näin sharia-lain vuoksi, korruptio kukoistaa ja USA:n pakotteet jatkuvat väitetyn ydinaseohjelman takia.

Kauppasaarrosta on ollut minusta kyllä jollain tasolla etuakin. Iran pystyy edelleen myymään mittavia öljy- ja maakaasuvarojaan Kiinaan ja Venäjälle (joka ärsyttää USA:ta ihan satasella) ja kauppasaarron ansioista maassa on vilkas oma tuotanto ja monissa asioissa hyvä omavaraisuusaste. Työttömyysaste on suhteellisen matala; kansainvälisiä ketjuja ei ole, melkein kaikki on omaa tuotantoa, yrittäjiä koskeva lainsäädäntö ja verotus on väljä; jokainen kadunkulma on täynnä pientä putiikkia ja kauppaa. Oli suorastaan raikasta huomata ettei nähnyt ainuttakaan macdonaldsia eikä pizzahuttia mailla eikä halmeilla!

Tilanne on kääntymässä hyvin kiinnostavaksi; USA on ensinnäkin väläyttänyt kauppasaarron purkumahdollisuutta, ja valtaapitävät ovat ottaneet ensimmäistä kertaa puheenaiheeksi pitäisikö Hijabista luopua. No vau! Se olisikin edistysaskel. Jään seuraamaan tapahtumien kulkua. Vaikka maan rajat avautuvatkin asteittain, en silti ota toista kertaa tätä riskiä minkä nyt otin - matkustin Tehraniin vailla valmista viisumia. Suomen päässä se on tehty liki mahdottomaksi Helsingissä olevan konsulaatin pässeilyn takia, ja opettajani ja isäntäni mukaan ei ole ongelmaa saada viisumia toista kertaa samana vuonna kun olin viimeksi moitteetta ;) Oli kieltämättä hiukan kuumottava tilanne marssia arrivalsien viisumitoimistoon lippujen ja lappujen kera (passi, viisumihakemus, virallinen kutsu joltain paikalliselta, osoite missä aikoo yöpyä, yhteystiedot paikalliselta kutsujalta, vähintään 3 kk voimassa oleva vakuutus…) ja kuunnella sitä tenttausta ja hiillostusta. Ei siihen mennyt kuin tunti! Jei. Farsin kieleni on vielä erittäin surkea mutta onneksi toimistosta löytyi yksi hiukan enemmän englantia puhuva herra. Muuten olisi tullut tukalat paikat.

Fashion baby

Koska olen soturinaismeiningistäni huolimatta silti nainen, halusin hiukan seurata paikallista katumuotia ja jutella ”siskojen” kanssa aiheesta. Kuinka ollakaan toinen heistä opiskeli parhaillaan muotisuunnittelijaksi! Katukuvaa seuratessani huomasin että black is the new black. Vaikka pukeutumissäännöt eivät määrittele käytettäviä värejä, moni nainen käyttää mustaa oli kyseessä sitten jakkupuku, chador (= se iso kaapu joka peittää koko kehon kasvoja lukuun ottamatta), farkut- tunika yhdistelmä tai jokin muu viritys. Yleisin nuorten naisten asukokonaisuus näytti olevan pillifarkut, kiilakorkokorkkarit (piikkikorot on periaatteessa kielletty, mutta…) pienellä blingblingillä, musta kehoa nuoleva pepun alle tuleva kaunis tunika ja musta huivi, tai esimerkiksi leopardikuvioitu tai vallan joku graafisesti kuvioitu näyttävä huivi. Sekä luonnollisesti isot aurinkolasit ja huolellisesti tehty meikki. Kauneuskirurgia on yleistä varakkaampien naisten keskuudessa, ja moni näytti leikanneen nenänsä ja täyttäneen huuliaan. Keskimäärin ainakin Tehranilaiset naiset ovat erittäin tyylikkäitä ja huoliteltuja. Pistin silmään katukuvasta todella huvittavalla tavalla vaaleissa pellavahousuissani, valkoisessa tunikassani ja roosassa huivissani… en vaan voinut pukeutua mustaan siinä auringonpaahtessa kerta kaikkiaan. ”Eurooppalainen!” – huusi lookkini. Ei voi mitään. :)
Pukeutumissääntöjen kiertäminen alkaa saada suorastaan hupaisia piirteitä. Sääntöjen mukaan pitäisi pukeutua väljiin vaatteisiin joissa vartalon muodot eivät tule ilmi, naisilla kyynärpäät eivätkä nilkat saa näkyä, alun perin ei miehilläkään, mutta käytännössä miehet saavat kulkea t-paidassa ja polven alle tulevissa bermudashortseissa. Näyttävää meikkiä tai korkkareitakaan ei saisi käyttää mutta moni nainen viiletti todella paksussa pakkelissa ja 10-senttisissä piikkikoroissa ilman että vieressä seisovat poliisit reagoivat asiaan muutoin kuin korkeintaan katsomalla ihastuneena perään. Huivi… no jos se oli jollain tavalla nutturan takalaella, menkööt. Löysät vaatteet? Taisin olla ainoa jolla oli sellaiset, hih! Valtaosa naisista viipotti menemään pillifarkuissa ja vartaloa nuolevassa tunikassa tai pitkässä paitapuserossa joka ei jätä kyllä mitään arvailujen varaan vartalon kurvien suhteen. Tässä linkki yhteen muotiraporttiin, ja tässä toinen Tehran Timesin linkki hauskoihin Street Fashion- kuviin.

Katukuvaa seuratessa huomasi, että suuri osa nuorista Tehranilaisista ei ole millään tavalla uskonnollisia, mutta kyliin ajaessa ja pikkukaupungeissa oli huomattavasti suurempi osa chadoria käyttäviä naisia. En tajua miten he kykenevät siihen tuossa paahteessa. Etenkin ramadanin aikaan, kun ei saa edes juoda vettä. Sääntö ei toki koske raskaana olevia, lapsia, vanhuksia eikä sairaita, mutta silti. Uskomatonta. Tässä muuten mielenkiintoinen artikkeli chadorista. Tässä toinen kuvakokoelma, miltä iranilaiset näyttivät ennen islamilaista vallankumousta.

Kaiken kaikkiaan tämäkin reissu oli jälleen mieleenpainuva ja monin tavoin hyvin antoisa. Kun on alkuun päästy, antaa mennä vaan… seuraavaksi minut on kutsuttu muutamaan muuhun hyvin mielenkiintoiseen maahan, mutta raha- ja aikatilanne ei oikein anna myöden. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa virallisempia raportteja ja tarjota niitä erilaisiin medioihin tai jopa kuvata jokin hauska naisnäkökulma käsivaradokkari? Hmm. Olisiko siinä mitään ideaa? Pitää kehitellä.

Kiitos mielenkiinnosta! Mersi!

Kuvat Katariina Albrecht / Ali Ghoorchian / Persian Horseback Archery Association

Prinsessan Päiväkirja, syksy 2014 - Kevät 2015

Hörrrr hörrr rakkaat höpönassut!
10-vuotis synttäreiden jälkeen laitoin laiskan sihteerini töihin kirjoittamaan vähän kuulumisia.

Täällä kurjatossa me edelleen ollaan, mutta ei tää nyt niin paha olekaan. Olen oppinut nauttimaan oljilla makoilusta, eivätkä nuo piereskelevät natiivitkaan haittaa minua enää niin paljoa. Nyt me päästiin laitumelle, joka on ollut tosi kivaa. Kevät on ollut hiukan kylmä ja sateinen mutta ruoho maistuu makealle.

Kaikenlaisia seikkailuja on ollut. Mistä aloittaisin. Syksyllä puuhattiin Mamin kanssa kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita, kuten kompattiin metsäpoluilla peuroja pelottelemassa kunnes HirviÖkärpäset ajoivat meidät evakkoon. Miksi pitää olla sellaisia? Näen vieläkin painajaisia miten ne ryömivät häntäjouhieni seassa ja tarttuvat pyllyyni kiinni. Yäk yäk! Voisiko joku kieltää ne. Nyt kun teillä ihmisillä oli ne eduskuntavaalitkin niin eikö löytyisi joku semmoinen kieltäjä, joka voisi kieltää hirvikärpäset? Pyydän harkitsemaan. Näin kesäaikaan samaan syssyyn voisi kieltää paarmat ja polttiaiset. Mitä virkaa niillä on? Kiusaavat vain.

Muuten kuuluu kauheestipaljo hyvää. Ratsastajia on lapannut niin että pitäis kohta asentaa pyöröovi tohon kentälle, mua on lenkitetty tosi paljon, mut se on ollut ihan kivaakin. Kaikista en tykkää. Joitain puren persuksista. Mutta yleensä jos polettipohjaiset neuvottelut toimivat kohtuullisesti, olen suopea.

Keksittiin Mamin kaa aivan uusi yhteinen harrastus. Se ampuu mun selästä jousipyssyllä, ja mä saan laukata kauheen kovaa. Se on tosi hauskaa! Tykkään siitä. Nyt on ollut niin kiirettä sekä mulla että sihteerillä, että laitan tähän nyt vaan kuvia palio, ja kirjoitan sitten kesäkuulumisia tarkemmin.

Ihanaa kesää kaikille, nauttikaa laitumesta, auringosta, rapsutuksista ja ystävistä! Minäkii aion.

- Yours Truly, Rinsenssa





Kuvien Copyrightit: Anette Fotografik, Johanna Mäkynen, Anni Jauhiainen, Katariina Albrecht

Ratsastusjousiammuntaa Turkissa ja Puolassa 4/2015

Olen treenaillut ratsastusjousiammuntaa lyhyesti mutta tiiviisti ja viime Iranin reissun jälkeen olen harjoitellut melkein joka päivä maasta ja selästäkin jonkin verran. Tuli tilaisuus osallistua Turkin kisaan (Golden Arrow Mounted Archery & Martial Arts, Karesi Municipality, Turkey) ja päätin sitten lähteä. En kertonut siitä etukäteen juuri kenellekään, koska olin jo niin kypsä siihen perinteiseen torppaamismentaliteettiin "mitä sä oikein kuvittelet itsestäsi, et sä tohon pysty, onpa typerää" jne. Oli siis helpompi olla vähän hyshys ja vaan lähteä kokeilemaan kepillä jäätä, syteen tai saveen. Kaikenlisäksi lääkärit totesivat niskani välilevyongelmista kolmisen vuotta sitten, että mä en enää ratsasta, ainakaan ammatikseni, koska riskit ovat liian suuret ja / tai en pysty kivun takia. Hmm! Tässä näkee mihin päättäväisyys, elämänmuutos, jooga, fysioterapia ja treenaus pystyy. Ei se niska terve ole, eikä tule olemaankaan, mutta aika pitkälle rämä akka on päässyt kuitenkin vaivojensa kanssa. Ei hullumpaa. Jos joku olisi sanonut minulle viime syksynä, että "helmikuussa painat Iranin vuorilla 70km/h ja pitelet kotkaa kädessäsi, ja huhtikuussa starttaat Turkissa kansainvälisissä jouskaratsastuskisoissa", olisin tukehtunut teeheni ja sen jälkeen pissannut naurusta housuni. Kaikkea voi tapahtua!

Ei muuta kuin kamat kasaan ja Helsinki-Istanbul-Izmir-Balikesir!
Minut haettiin Izmristä ja saavuttiin puolilta öin Balikesiriin hotellille. Aamulla sitten näin ystäväni ja opettajani Alin aamupalalla ja tutustuin samalla puolalaisiin ja iranilaisiin ratsastajiin. Sitten koittikin jännittävä hetki eli siirtyminen kilpailualueelle ja hevosten valinta. Hevoset oli majoitettu isoon telttaan muutamaan riviin pilttuutyyppisiin systeemeihin eli käytännössä tanko jossa toisilleen tuntemattomat oriit seisoivat vieri vieressä. Hevosia oli yhteensä ehkä noin 30 kappaletta, suurin osa nuoria arabiristeytyksiä tai arabeja.

Ratsastusjousiammuntakisoissa hevoset tulevat yleensä aina järjestäjän puolesta (kansalliset kisat ovat toki eri, niihin voi raahata oman hevosen mukaan) ja ne valitaan ensimmäisenä päivänä. Jokaisella hevosella voi olla yleensä max 2 ratsastajaa. Valinta on suhteellisen lyhyt, ja pakko luottaa omaan intuitioon. Ensimmäinen hevonen mitä kokeilin piti olla "no problem sir, very nice for you sir" ja olla ihan passeli tällaiselle keltanokalle. Kyseessä oli n 4 v ori joka vaikutti satuloidessa ihan viisaalta. No, eipä ollut. Ratsastin pikku pätkän ja sirkus alkoi samantien, tyyppi veti sellaista pystyynhyppy rodeota että huhhuh. Ei pelkästään ylöspäin vaan joka suuntaan ja spinnaten milloin minnekin. Sen verran on onneksi tullut ratsastettua kaheleita hevosia että onnistuin pysymään kyydissä ja sain sen vielä lopettamaankin sen siksi aikaa että pääsin hyppämään jousineni alas sieltä. Puuh. Ei muuta kuin tämä tyyppi talliin ja uutta tilalle. Musta nätti ruuna, jonka piti olla oikein mukava. No olihan se, mutta niin nopea että ei siellä ehtinyt kissaa sanoa, pisteli 100m radan johonkin 7 sekuntiin. Ammu siinä sitte neljään tauluun :D Toinen ongelma oli että tämä poniini oli suht mahdoton pysäyttää. "Hei hei nähdään Armeniassa"- tyyppinen ratkaisu. Onneksi en ottanut sitä koska näin että muillakin oli sen kanssa melkoisia vaikeuksia sitten kisatilanteessa.

Päädyin lopulta ottamaan 12v arabiristeytysori Good Luckin, jonka nimeä arvoin - onko se sarkastinen? Hah. No, tämä hevonen oli kuitenkin ihan viisas radalla ja helppo ratsastaa, mutta tosi hidas. Otin sen silti koska se tuntui turvalliselta näin ekaan kisaan. Vauhti sinänsä ei haittaa, en pelkää ratsastaa kovaa kiitoa mutta jos hevosta ei pysty radan päässä pysäyttämään, on pulassa. Toisekseen olen vielä niin hidas nokittamaan etten olisi ehtinyt mitenkään ampua turkkilaista ja korealaista rataa niillä nopeimmilla hevosilla. Lisäksi näissä kisoissa ei sitten käytetä kuulkaas kypärää (tiedän, suomalaiset pyörtyvät ajatuksesta, valitan) vaan sääntöihin kuuluu historiallinen vaatetus. Itselläni oli tällä kertaa turkmeeniasu, 80 vuotta vanha silkkisekoite kaftaani ja iranilaisesta lampaanvillasta tehty hauska hattu. Jousista on myös erilaisia määräyksiä; ainoastaan perinnejouset kelpaavat. Jotkut kisajärjestäjät toivovat puunuolia, ja jopa hevosten varusteista voi olla "historiallisia" määräyksiä erikoiskisoissa.

Ensimmäisen päivän ratsasteluiden jälkeen oli sitten vuorossa lounas ja pitkä kulkue kaupungin läpi. Minulle ja monelle muulle ei riittänyt järkevää kulkueratsua ja se oli ihan ok, kannoin Suomen lippua reteänä ihan maastakin! Koko kaupunki oli kerääntynyt kadunvarsille seuraamaan kulkuetta, soittokunta soitti ja oli melko juhlava tunnelma. Kamerat räpsivät ja hevoset steppailivat asfaltilla kuka minnekin, melkoista urheilujuhlan tuntua. Oli kyllä hieno tunne kantaa Suomen lippua ekaa kertaa! Tapasin samalla muitakin "ulkkiksia", mukana oli ratsastajia Iranista, Puolasta, Syyriasta, Bulgariasta ja Malesiasta sekä ukrainalaiset kasakat showta varten.

Seuraavana päivänä koitti ensimmäinen kisapäivä. Olin niin jännittynyt ja suorastaan peloissani etten nukkunut yöllä ja aamupala tarttui kurkkuun. Muut kilpailijat hihittelivät minulle hiukan mutta muistivat kyllä ensimmäiset kisansa; suorastaan loiva kuolemanpelko hiipii mieleen :'D Tiesin vielä että siellä on tosi paljon yleisöä ja mediaa paikalla, sekin vielä. Ensin kisapaikalla oli avajaiset ja kaiken maailman puheita ja paraateja. Lounaan jälkeen koitti sitten kisojen alku. Yleisö alkoi lipua paikalle ja radan vierus oli täynnä kamerahässäköitä ja toimittajia. Noh, urheasti satuloimaan ja verryttelemään, pieniä rytmihäiriöitä. Informaatio kulki turkkilaiseen tyyliin eli ei ollenkaan ja jouduin kisaradalle ampumatta kertaakaan hevosen selästä, joten minulla ei ollut hajuakaan miten polleni tulisi reagoimaan.

Ensimmäinen kisa oli Turkish Style, mutta turkkilaiseen tyyliin jopa turkkilainen tyyli oli muokattu versio :D Radalla oli kolme maalia, joista ensimmäinen ammutaan eteen, toinen taa ja kolmas sivulle. Ei siis yhtään oikealle puolelle, yleisön turvallisuuden takia. Periaatteessa helppo nakki. No mutta eipä ollut. Pollellani olikin kivoja muuveja! Se ei halunnut mennä radalle, vaan keuli omaa vuoroa odottaessa aivan jäätävästi ja/tai yritti ryöstää takaisin tallille, joka seikka oli näemmä paikallisten tiedossa... Ilmankos hidasta ja tuhmaa poniani ei valinnut kukaan muu kuin minä heh. Onneksi sain apua ja heppa oli kiltisti jos joku vaan piti siitä kiinni. Sen entinen omistaja piti sitten suupielestä kiinni. Meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä mutta onneksi pantomiimista on aina apua.

Ratsastettiin 4 kierrosta, ja pisteitä tulee sekä osumista että ajasta. Yli 10 sekunnista saa sakkoa joka sekunnista joka menee yli, ja alle sen saa bonuksia. 10 sekuntia 100m radalla on rivakka vauhti, ja se on siis minimi. Mun poni oli kovasti hidas ja aikani oli joka kerta palttiarallaa 12sek, joten vaikka sain osumia olin silti vahvasti miinuksella lopputuloksissa ja viimeinen :D Vaan eipä mitään. Selvisin hengissä siitä silti. Polvet edelleen hiukan tutisten illalliselle ja siitä suorin vartaloin punkkaan ja sain jopa nukuttuakin! Luxusta kyllä mulla oli oma huone yksin, koska meitä tyttöjä oli vain kaksi ja toinen oli bulgarialainen ja heidän seurueessaan samassa huoneessa. Sain siis valloittaa koko hotellihuoneen vain itselleni, ja otin siitä kyllä ilon irti pitkän päivän kunniaksi ja viruin kuumassa suihkussa.

Toinen kisapäivä alkoi riemullisesti bongaamalla itseni päivän lehdistä! Hihhih. Muuten se olikin tiukkaa settiä. Valtavasti yleisöä. Ensimmäinen osakoe oli Korean Serial Shot, joka oli jälleen turkkilaiseen tyyliin vähän muutettu. Siinä oli 100m radalla 4 maalia 25 m välein. Eri kohtaan osumista saa eri pisteitä. Tällä kertaa mulla oli jo varsinainen "tappajamoodi" päällä :'D ja kannustin ratsuni kovempaan vauhtiin ja onnistuin kahdesti osumaan 3/4 taulusta mutta valitettavasti ratsuni oli silti muihin verrattuna liian hidas ja osumatkin "halvoilla" alueilla. Silti! Olin enemmän kuin tyytyväinen! 10 sekuntia on pirun lyhyt aika yrittää nokittaa ja osua neljään tauluun täydestä laukasta. Ponini toimi muuten kuin junan vessa paitsi keksi ekan rundin jälkeen lisätä haastetta ja yritti kiivetä yli metrin korkeudella olevan esiintymislavan päälle, ja keuli jälleen kerran erinomaisen näyttävästi lähes kaatuen selällään. Olin tässä vaiheessa niin täynnä adrenaliinia että kopautin sitä kädellä naamariin, ja tästä hiukan hämmästyneenä se ei tehnytkään sitä sitten enää toistamiseen. Vanha kettu... (poni, tai/ja pilotti hahha) Kaikesta huolimatta olin tässäkin viimeinen mutta en sentään enää miinuksella, ja fiilis oli loistava. Harmitti jo kun en ottanut nopeampaa hevosta, koska ilman aikasakkoja olisin ollut noin puolessa välissä tuloslistaa kovien ammattilaisten seassa.

Lounaan jälkeen oli päivän toinen pinnistys eli ALP Parkour, uusi juttu joka oli ekaa kertaa kokeeksi mukana jouskari kisoissa. Tätä osakoetta odotin todella! Ensin piti napata renkaita miekalla, sitten jättää miekka ja renkaat saaviin, ottaa keihäs ja keihästää pienehkö maali maasta ja tuoda se mukanaan maaliin. Matkaa oli 100+100m ja aseiden vaihto keskellä - aikaraja 25sek. No, kaikki saivat jäätävästi aikasakkoja, mutta tässä kokeessa en ollut paskin vaan peräti 20/25 :D Oh what fun. Yritin samalla tehdä peeärrää ja annoin yleisön taputella aidan yli heppaani ja syöttää sille porkkanaa, olin mukana kuvissa ja juttelin yleisön kanssa. Moni piti kauhean eksoottisena pohjoismaista naisratsastajaa.

Illalla oli suuri gaalaillallinen, jossa saimme järjestäjiltä lahjoja, elävää musiikkia ja mukavaa meininkiä. Seuraavana päivänä sunnuntaina kisa-alueella oli näytöksiä, mm ukrainalaiset kasakat, joiden show on ihan uskomaton! Puolalaisilla oli sapelishow ja eräs turkkilainen teki stuntteja, varsin näyttävää menoa. 

Lounaan jälkeen oli palkintojenjakoseremoniat, ja yllätyin ihan todella koska sain itsekin yhden pytyn vaikka olin ihan p*ska. Eri luokkien lisäksi palkittiin kaksi erikoisryhmää: herrasmiespalkinnot ja tekniikkapalkinnot, ja sain peräti nelossijan tekniikkapalkinnoista. Oh wow! Sitten poseerattiin taas noin tuhannessa eri kuvassa hiki päässä, keli oli mitä parhain mutta ei ehkä villahatussa ja pitkässä turkeemitakissa. Puuh.

Illalla lähdettiin paikalle jääneiden kisaajien kanssa syömään ja pikku bileisiin läheiseen puistoon. Islamilaisena maana kuvioon ei kuulunut alkoholia eikä etenkään mitään julkijuopottelua, mutta muuten meno oli suhteellisen riehakasta ja perin värikästä kun hippatiimiin kuului turkkilaisia, puolalaisia, malesialaisia, iranilaisia, syyrialainen, suomalainen ja ukrainalaiset kasakat. Leikittiin erilaisia pelejä kuten kepin nokassa ympäripyörimistä ja sen jälkeen juoksua pitkin puistoa, joka oli oletettavasti suhteellisen huvittavaa, laulettiin noin sata kertaa happy birthday eräälle synttärisankarille kunnes läheinen ravintola keksi tuoda meille oikein kakun! Hauskanpito oli ilmeisesti sen verran reipasta että lopulta poliisit ajoivat paikalle katsomaan onko kaikki hyvin. Voi jestas. Että ilman alkoholiakin on mahdollista saada pystyyn hyvät kemut joissa suurin riski on kuoleminen nauruun. 

Rattoisan illan jälkeen seurasi haikeat jäähyväiset Turkkiin, kamppeiden ahtaminen kasseihin (130 senttiä pitkän kiväärikotelon kanssa onkin kiva kulkea + muut pakaasit) ja pienet unoset, koska matkamme jatkui 03 aamuyöllä tilausbussilla kohti Istanbulin lentokenttää. Ylitimme isolla lautalla Marmaranmerta ennen Istanbulia, ja nauroin itsekseni että matka alkoi muistuttaa Ultra Bran biisiä "veturi, taksi, valtamerilaiva".

Istanbulin kentällä kaaostelun jälkeen loikkasin Alin ja polakkien kanssa Varsovan koneeseen, ja tästä matkamme jatkui siis Puolaan ja etenkin tällä veturi-teemalla, koska jatkoimme Alin kanssa Varsovasta Olsztyniin, josta meitä tultiin hakemaan Grunwaldiin. Grunwaldissa oli luvassa AMM Archeryn treenileiri ja myöhemmin 1-3.5. perinteiset Grunwaldin taistelun muistokisat, joihin en töiden takia voinut osallistua, mutta pääsin osallistumaan treenileirille. Majoituimme isoon taloon, jossa oli jo kansainvälisen treenileirin porukka, joka oli treenannut muutaman päivän ennen tuloamme. Osallistuin myös kurssille mutta vain tiistaina, ja keskiviikkona sain yksityisopetusta korvaamaan kun en päässyt la-su-ma.

Tiistaina aloitimme aamun harjoittelemalla maasta erilaisten etäisyyksien kanssa, nopeutta ja tarkkuutta. Olin niin väsynyt että lätkin itseäni jänteellä käteen tuon tuosta ja sain taas pitkästä aikaa kauniin narkkarilookin... super. Heti kun väsy iskee tekniikka pettää. Pienen tauon jälkeen nappasimme ratsut allemme ja harjoittelimme sitten selästä ampumista sivulle, taakse, eteen ja oikealle puolelle kaulan yli. Lisäksi harjoiteltiin eteenpäin-kauas ammuntaa. Iltapäivällä sama homma - ensin maasta ja sitten selästä. Yhteensä n 8 tuntia. Olin aika surkea, vaikea keskittyä, väsytti ihan hirveästi. Lievästi masentuneena raahauduin takas talolle ja puputin vähän iltapalaa, onneksi kansainvälinen supertiimimme oli ihana ja sai minutkin paremmalle tuulelle. Maistelimme hiukan suomalaista mustaa mönjää eli salmaria, joka sai vaihtelevan vastaanoton. Aina yhtä youtube materiaalia katsoa ihmisten ilmeitä!

Keskiviikkona sitten ahkeroin itsekseni ja yhdessä erään persialaisen tytön kanssa. Aamutunnilla tehtiin ensin pikkutarkkaa puuhaa värkäten nokitusta, vetoa ja laukaisua, hengittämistä ja ampuma-asentoa. Oh, I loved it. Todella pikkutarkkaa mutta ei vakavaa treeniä. Sitten sama selästä. Treenattiin paljon sivulle ampumista sarjassa, oikea-aikaista hengitystä ja terävyyttä. Iltapäivällä sama homma uudestaan. Ensin maasta, sitten selästä samoja juttuja kuin oltiin tehtykin mutta nyt ei ollut ollenkaan tärkeää osua vaan keskittyä että tekniikka on just eikä melkein. Kehityin mielestäni melkoisesti tämän päivän aikana. Opettaja otti paljon kuvia ja videoita ja niitä analysoimalla näin itsekin muutokset. Jei! 8+8 tunnin uurastus oli melkoinen rutistus mutta sen arvoista.


Torstaina sitten hyvästelin haikein mielin uudet ystäväni ja lähdin Gdanskin kautta kotiin Suomeen... Jäin ikävöimään tätä kansainvälistä perhettä. Ihan sellainen olo, että löysin vihdoin heimoni ;) Sopivasti vinksahtanutta porukkaa joilla on huumori hallussa. Just the way I like it!

Nyt seuraakin sitten kuvasaastetta koko rahalla! Seuraavaa reissua odotellessa, stay tuned.
Olen melko ylpeä itsestäni, etenkin kun kuulin vasta Turkissa muilta kisaajilta että niitä pidetään yleensä vaikeimpina kisoina hevosten nopeudesta ja kehnosta ratsastettavuudesta johtuen. Puolassa kanssa-amazonini naureskelivatkin että hullukonää oot, kun sieltä aloitit! Toisaalta onpa helpompaa sitten jatkossa. Muuten Turkki yllätti kyllä positiivisesti, todella upea kisapaikka, mielettömän hienoja hevosia, ystävällisiä ihmisiä ja mahtava meininki! Uudestaan!