SICAB 2007

Mikä ihmeen sikappi? No, Salón Internacional del Caballo, maailman suurin andalusialaishevostapahtuma, joka pidetään joka vuosi marraskuun lopussa Sevillan messukeskuksessa ja joka kerää yhteen niin Euroopan kuin Amerikan mantereiden pre-fanit ja kasvattajat.

Pitihän siellä käydä. Tapahtuma kestää koko viikon ja tarjolla on mm. valjakkoajokilpailut, perinteistä GP kouluratsastusta kürilla ja ilman, estehyppelyitä, korkean kouluratsastuksen kilpailuja, doma vaqueraa ("espanjalaista länkkäriä"), sekä kasvattajapuolella rakennearvosteluja ja näyttelyitä kaiken ikäisille pre-hevosille, ns. toimivuuskisoja (functionality) selästä ja maasta sekä kaikenlaista kasvatukseen liittyvää esittely- ja oheistoimintaa sekä merkittävä hevoshuutokauppa.

Ehdin piipahtaa tähän mammuttimaiseen tapahtumaan vaan lyhyesti yhtenä päivänä, mutta pääsin näkemään mm. korkean kouluratsastuksen finaalin sekä GP kürin. Ensin mainittu oli suoraan sanottuna vähän pettymys: periaatteessa ratsukot esittivät gp-liikkeitä vapaavalintaisessa järjestyksessä mutta aika epämääräisesti, lisukkeena espanjalaista käyntiä ja etujalkapiruetteja. Missä olivat levadet? Edes piffi ei onnistunut kunnolla kaikilta ratsukoilta, toisilta ei laisinkaan. Pöh! Onneksi sentään kärkipäähän sijoittuneet ratsukot esittivät jo aika kivan näköistä menoa. Kür sitävastoin oli varsin korkeatasoinen, ja kolme kärkiratsukkoa eivät pelkästään tehneet teknisesti hienoa ohjelmaa vaan myös esittivät erittäin kaunista ja suorastaan taiteellista ratsastusta. Ooh ja aah! Suosikkini Atiza sijoittui täpärästi toiseksi, siinä on kyllä hevonen jonka sarjavaihdot ovat aivan omaa luokkaansa :D Lisäksi näin hiukan Vaquerakisaa, joka oli hyvin mielenkiintoista. Hevoset olivat erittäin hyvin avuilla ja kuuliaisina, ja uskomattoman ketteriä. Hienoa hevosmiestaitoa!

Yleisön päänmenoksi paikalle oli pystytetty myös valtava expo. Toisin kuin suomalaisissa hevostapahtumissa, sicabin yleisö oli enimmäkseen miesvoittoista, ja myytävät tavaratkin suunnattu enemmän miehille. Omituista ;-) Mukaan ei onneksi tarttunut mitään mutta käsintehdyt mittatilaussaappaat jäivät kaihertamaan, ehkä ensi reissulla tulee hankittua sellaiset.


Tapahtuma oli varsin hieno ja mielenkiintoinen, oli erikoista nähdä miten pikkulapset ratsastivat korskeita orejaan kansan keskellä ilman mitään sen kummempia ongelmia, ja miten kasvattajat esittivät villeinä poukkoilevia varsoja tungoksessa... horsemanshippiä, juu.

Ensi vuonna takuulla uudestaan!

Rinsessan päiväkirjan syyskuulumiset

Bom Dia Moromoro taas vaan kaikki rakkaan porkkanantuoj... anteeksi lukijat!

Minusta on nyt tullut Iso Tyttö ja aloitin eskarin. Mami ei suostunut ostamaan reppua eikä uutta hajukumia mutta sain sentään uuden syysmekon ja Oman Tarhan. Oman! Jee. Olen jo vähän muokannutkin sitä mieleisekseni mutta kasvit eivät tunnu kasvavan kovasta lannoituksesta huolimatta.

No mutta kuitenkin. Muutin residenssiä Rinsessan arvolle sopivaan paikkaan ihan kartanomaisemiin. Mamilla on ilmeisesti liikaa vapaa-aikaa kun se on ruvennut raahaamaan minua harva se päivä hommiin, ääh, mä voisin ihan hyvin olla vaan täällä mun omassa tarhassa ja tonkia puskissa ja somistaa otsatukkaani ohdakkeissa, ei mua tartte, ei. Kaikenlaisia hullutuksia se on keksinyt, esimerkiksi pitäisi oppia olemaan jossain märässä tilassa jota sanotaan "pesupaikaksi". Whattafak, mitäs järkeä siinä nyt sitten on. Siellä on märkää ja jalorotuiset kavioni vallan kastuvat, ja sinne menosta seuraa aina jotain kurjaa, kuten kavioiden veulaamista tai pahimmillaan kastelemista, ja nyt Mami on selvästi keksinyt uuden tavan kiduttaa lastaan: suuhun tungetaan jotain metallia, yäääk! Se raivostuttaa minua ihan hirveän paljon ja kostoksi yritän purra kaikkea mihin hiukankin osun, graah! Siis tosi kaameaa laittaa viattoman lapsen suuhun kylmää rautaa. Onko tämä normaalia?! Joutuuko muutkin hevoset kokemaan saman (kauhean) kohtalon?? Tänään yritin tarkkailla ohikulkevia kanssahevosia ja kyllä, niilläkin kilisi suussa tällaista rautajuttua. (Minulla on sentään kullanväriset, vähän lohduttaa) Ja selässäkin oli jokin systeemi, taisi olla se paljon puhutta ja pelätty Satula, jaiks.

Tällä viikolla Mami on lopullisesti seonnut ja se on alkanut jahtaamaan minua ympäri maneesia ruoska kädessä, niin että suussa on nämä metallijutut ja siitä kiinni pitkä naru, ja sitten pitää juosta Mamin ympärillä ympyrää joka ei saa olla liian pieni eikä liian suuri eikä saa mennä liian kovaa eikä liian hiljaa, ihme touhua, miten se nyt on niin tarkkaa muka?! Minä olen vasta lapsi enkä suostu moiseen pylperrykseen. Jos yritän pysähtyä, Mami läpsäyttää kylmästi lastaan jalorotuiselle takapuolelle sillä ruoskalla, huh, olen sydänjuuriani myöden loukkaantunut tästä kohtelusta. Olen silti katsonut parhaaksi juosta muutaman kierroksen molempiin suuntiin mukisematta koska sen jälkeen Mami yleensä armahtaa ja vie minut takaisin Omaan Tarhaan. Tosin nyt se on keksinyt vielä uuden juonen; se hakee jakkaran ja kiipeää sille ja killuu selässäni ja taputtelee sieltätäältä. Sairasta, mitä se aikoo??!!

Jatkan raportointia, ellen kyllästy tähän rinsessan arvolle sopimattomaan moukkamaiseen työltä haisevaan kohtaloon, ja ota ritolat. Ate logo.

Rinsessan päiväkirjan kesäkuulumiset

Hörr hörr!

Terveisiä täältä laitumelta.
Minua on kuskattu Taksilla ympäri maakuntaa ja olen saanut paljon uusia ystäviä. Kesäloma on kuulemma ihmisilläkin tällaista: mennään kauheasti ja sitten välillä syödään tosi paljon ja yritetään tulla muiden kanssa toimeen kovin paljoa tappelematta ja taas mennään, ja syödään.

Aluksi menin sellaiselle isolle laitumelle jossa oli paljon muitakin lapsihevosia ja meillä oli ihan hauskaa. Etenkin sinä päivänä kun Mami tuli taksin kanssa hakemaan... seisottiin kahden kaverin kanssa ihan hiljaa metsikössä ja Mami käveli tyhmän näköisenä monta kertaa ohi, ennen kuin ilmineerattiin itsemme. Hihi. Nauroin kavereilleni että hei kattokaa, toi on mun Mami, eiks oo höntti, hikipäässä kävelee edestakaisin ja huutelee.

Minulla on muutama uusi ystävä tässä lomapaikassa, jossa olen nyt. Kaikista kivoin on valkoinen tamma, joka on vähän niinkuin äiti, mutta äitillä oli isompi takapuoli. Se ei jaksa oikein leikkiä kanssani mutta tulee aina apuun, jos minua huolestuttaa jokin asia. Ja välillä kyllä huolestuttaa, viime viikollakin tänne keskuuteemme laitettiin joku ihan Outo Hevonen joka heti ensi töikseen laittoi korvat littanaan, ja me juostiin pikkuveikan kanssa aika kovaa (mulla on täällä toinenkin kaveri, se on pienempi kuin minä, ja sitä voi vähän kiusatakin jee) pitkin laidunta. Se Outo Hevonen ja varaäiti eivät jaksaneet sitten enää juosta, vaan rupesivat syömään. Aikuiset on kyllä tylsiä, pyh!

Sitten olen joutunut tutustumaan Kamaliin Eläimiin täällä Suomessa, ne lentävät ja purevat, hyi kamalaa! Kaunis turkkini on ihan pahkuroilla ja mami yrittää laittaa jotain suhisevaa ja haisevaa ainetta, mutta mä en kauheasti pidä siitä vaikka se kuulemma pitää ne purevat loitolla. En usko! En tiedä kumpi on tyhmempää, se suhina vai ne Eläimet. No ehkä ne Eläimet.

Lisäksi kuulin että mun velipoika on kanssa tullut Suomeen, hauskaa! Ei me kyllä taideta päästä tapaamaan, kun se on jo ihan iso poika enkä mä ala veljen kanssa treffailemaan, jotain rajaa. Äitikin on kuulemma päässyt uudestaan treffeille ja ehkä saan uuden pikkuveljen tai -siskon ensi kesänä, hih. Minä en tiedä vielä tarkemmin sellaisista treffeistä, mutta Aikuiset Hevoset käyvät kuulemma sellaisilla ja tanner tömisee ja sitten tulee pieni hevonen. Mystistä.

Mami uhkailee että joudun töihin kun palaan kesälomalta, ei kai?! Ei näin pientä saa töihin laittaa. Olen kyllä hiukan kasvanut, ei meinaa mahtua mekot enää päälle, oho. Mutta olen silti vasta pieni, minua pitää vielä rapsuttaa ja paijata ja antaa paljon ruokaa vielä pari vuotta, minun mielestäni. Niin.



(kuvat www.vilukko.net ja Neiti K)

Tutkimusretkiä Iberian niemimaalle, osa IV

Toiset viettävät lomansa aurinkorannalla, toiset satulassa...

Kävin jälleen Espanjassa ja Portugalissa bongailemassa kivoja hevosia, ja oppimassa lisää kasvatuksesta, roduista, ratsastuksesta, kaikesta. Matkan aikana pääsin taas näkemään kaikenlaista opettavaista, mutta tässä pieni tiivistelmä.

Heti ensimmäisenä päivänä loikkasin autoon ja ajoin ystäväni kanssa maaseudulle katsomaan erään kuuluisan kasvattajan ja kilparatsastajan varsoja ja myyntihevosia. Vietimme fantastisen iltapäivän hevosten parissa, ja saimme ihailla maestron taitoa käsitellä nuoria hevosia picaderossa. Oli hienoa päästä taas seuraamaan työskentelyä, jonka varmuustason voi saavuttaa vain sukupolvien yli jatkuvalla perinteellä...

Kohtasin muutamia erittäin mielenkiintoisia hevosia, joista osa tulee varmasti Suomeen luokseni, jahka saan omat toimitilat järjestykseen. Sitä odotellessa ;)

Seuraavana päivänä kävin ratsastamassa toisessa paikassa erästä siitosoria, jonka omistaja halusi esitellä minulle orinsa ja varsansa. Tämä tummanruunikko ori oli erittäin hurmaava luonteeltaan - ratsastin sillä 15 minuuttia sen jälkeen, kun se oli astunut tamman, ja se käyttäytyi erinomaisesti (oli tosin ymmärrettävästi hieman voipunut). Oriin nimi herätti minussa hilpeyttä: se oli nimeltään Enamorado, rakastunut. Kieltämättä
oriin suurissa yöntummissa silmissä oli rakastuneelle tyyppillinen haikaileva katse, joten nimi oli sikäli osuva. Ratsastin myös toista oria, jossa oli paljon kartusiaaniverta. Tämä ori oli pieni ja herkkä, "mucha chispa", paljon kipinää. Kävimme viimeisenä iltana ystäväni kanssa näillä kahdella maastoretkellä, laukkasimme tukka tuubilla pitkin kumpuilevia niittyjä kaniinit ja laululinnut seuranamme. Helteisen iltapäivän jälkeen viilenevä tuuli hulmutti hevosten harjaa ja laukkasimme kirjaimellisesti auringonlaskuun, ihanaa!

Kävin taas myös Portugalin puolella ihailemassa lusitanoja. Rakastun tuohon upeaan rotuun kerta kerralta enemmän ja enemmän!
Tällä kertaa visiitti oli erityisen mieleenpainuva. Tallilla on muutama erittäin laadukas siitosori, joista olen haaveksinut yhtä tiettyä tammalleni. Ori on jo vanha herra, astunut viimeiset 17 vuotta, tehnyt aikoinaan myös uraa koulukisoissa. Olen nähnyt oriin jälkeläisiä muutamassa ikäluokassa, ja ne tekivät suuren vaikutuksen uteliaalla ja rohkealla luonteellaan. Siitäkään ei ole haittaa, että ori jättää kokoa, pitkää kaulaa, ryhtiä ja rakennetta. Ratsastin ensin pari muuta hevosta ja sitten tämä vanhaherra tuotiin kentälle satuloituna. En ollut uskoa silmiäni! Sain ratsastaa Hänellä!! Oriilla ei oltu ratsastettu kunnolla kahteen vuoteen, se oli vain astunut, mutta se teki siitä huolimatta sarjavaihdot ja piaffit tuosta vaan vanhasta muistista :D Mikä fantastinen hevonen! Ja olipa julma temppu tallinpitäjältä, nyt minun on ehkä PAKKO astuttaa tammani tällä kuninkaallisella olennolla. Pahus ;-)


Pääsin nauttimaan myös toisenlaisesta kyydityksestä: hienot hannoveritammasta putkautetut muulit vetivät ylväänä kärryjä. Eivät muuten ole mitään velttoja eläimiä nämä!! Täynnä energiaa olevia voimapesiä, kuuden hengen lasti ihmisiä nousi mäkeä ylös kevyesti ravaten. vau.

Portugalin puolella bongasin myös erään hevosen joka jotenkin sytyttää joka kerta kun olen ratsastanut sillä. Hevonen on 5-vuotias siitokseen hyväksytty lusitano ori, erittäin herkkä, hyvin energinen ja kipinöivä. Se nimikin on enteellisesti Vulcao, tulivuori! Joka kerta kun ratsastan tätä hevosta, se jää mieleeni kummittelemaan, viimeksi näin jo untakin siitä seuraavana yönä. Ystäväni totesi saman tien meidät kentällä nähdessämme, että Tuo on Sinun Hevosesi, mutta harmin paikka kyseinen hevonen on rahtusen tyyris rahapussilleni ;) Lottojumalien armahtaessa säntäisin ostamaan sen hetimiten, mutta siihen asti on tyytyminen vain ihailuun. Mutta elämässähän on hyvä olla haaveita ja tavoitteita, eikö? Harvoin kohtaa hevosta, jonka kanssa kemiat mätsää ensi minuuteista alkaen, etenkin jos hevosta pidetään yleisesti ottaen hiukan hankalana. En tiedä, ehkä olemme yhtä hulluja?! :D

Tutkiskelin samalla reissulla lusitanojen sukupuita ja perehdyin varsojen näyttelykoulutukseen. Sangen mielenkiintoista! Lisäksi yritän nyt astuttaa tammani (Prinsessan emä) tällä upealla vanhalla herralla, raportoin sitten täälläkin projektin etenemisestä.

Reissu oli siis jälleen varsin opettavainen ja mielenkiintoinen. En malta odottaa, koska pääsen taas tammien varjostamalle laitumelle seuraamaan varsoja, ihailemaan cremellojen sinisiä silmiä ja tuntemaan pitkänä hulmuavan harjan kasvoillani laukatessani kukkulaa ylös...

Rinsessan päiväkirjan kevätkuulumiset

Iihahahaa, ihana, kevät on täällä!
Ruoho vihertää ja linnut laulaa eikä partakaan ole enää kuurassa päivät läpeensä.

Kevät onkin ollut osaltani varsin jännittävä.
Olen käynyt taksilla isossa talossa jossa oli sellaisia juttuja, joiden yli piti hypätä. Tässä on siitä mamin ottamaa todistusaineistoa.



Sen lisäksi jouduin luopumaan talviurheilusta, kun kevät tuli ja lumi suli, onneksi puro sanoi puli puli: rrrrakastan vesileikkejä!! Se-joka-tuo-ruokaa käy joka päivä täyttämässä juoma-astiaa, ja samalla voi tuurilla saada hiukan vettä päälleen Käärmeestä, joka sihisee ja josta sitä vettä tulee. Kivaa! Hiukan tuoltakin puolelta, kiitos...

Huomaan lisäksi, että kesäkarvan myötä olen vaalenemassa. Kääk! Onneksi keksin hyvän tavan pitää yllä eksoottista tummaa väriäni. Kuralätäkössä piehtaroimalla saa oikein kivan ruskean suojavärin, hienoa. Jostain syystä mami ei kannusta tätä(kään) aktiviteettia lain, tylsä tyyppi.

Huonojakin juttuja mahtuu tähän kevääseen, loukkasin vähän jalkaani epähuomiossa, kun leikittiin tyttöjen kanssa. Mielestäni olen ihan terve eikä sitä tarvisi yhtään hoitaa, mutta se-joka-tuo-ruokaa suhistelee Käärmellä sitä jalkaa ja pistelee peffaani jotain tavaraa, tosi kivaa hei. Mamikin kävi jonkun oudon naisen kanssa täällä sörkkimässä jalkaani ja jouduin syömään kaikkia pahanmakuisia juttuja, mutta olo oli kaikkien näiden ihmisten hoitotoimenpiteiden jälkeen kieltämättä hiukan parempi. Sain lohdutukseksi syödä hiukan uutta ruohoa maasta, voi miten hyvältä se maistuikaan!

Odotan innolla kesää, mahtaako mami viedä minut taksilla laitumelle? Täällä Suomessa onkin ihan erilaista ruohoa kuin kotimaassa; vihreää ja mehukasta, ja sitä on paljon. Ihanaa! Kunpa kesä tulisi jo pian.

.
video (c) K.A.