"Mihinkäs kategoriaan sinä kuulut?"

Me ihmiset rakastamme asioiden luokittelua. Aivomme haluavat järjestellä jokaiselle asialle nimilapun ja oman lokeron. Ahdistumme välittömästi, jos jotain asiaa tai henkilöä ei voi kategorisoida ja laittaa omaan lokeroonsa. Keksimme vaikka väkisin omat lokerot ja päätämme, että näin se kana nyt vaan pissii, vaikka todellisuus olisi jotain aivan muuta. Lokerointi näyttää tapahtuvan liki automaattisesti ihmisten tekemisen, puheen, olemuksen ja jopa ruumiinmuodon perusteella.

Käytän esimerkkinä itseäni. En tiedä onko se kovin viisasta, mutta tiedän että "casestani" voi olla vertaistukea muille kategoriasta toiseen sujuvasti surffaaville kanssaeläjille.
Jostain syystä ihmisillä on käsitys, että olen jollain lailla kilpaurheilua vastaan. Tämähän ei pidä laisinkaan paikkaansa, olenhan itsekin tykännyt käydä hymyilemässä valkoisten aitojen sisäpuolella omaksi huvikseni tai opettaakseni nuoria tai/ja kokemattomia hevosia kisatilanteisiin. Varmaan vielä jatkossakin starttailen jos elämäntilanne , aika ja paikka on siihen sopiva, mikään pakollinen asia ja intohimo se ei minulle kuitenkaan ole koskaan ollut jo totaalisen vajavaisen kilpailuvietinkinkin vuoksi. Olen myös SRL:n lajivalmentaja (=kilparheiluvalmentaja) ja mukana liiton touhuissa. Olen erityisen ilahtunut SRL:n Tavat ja taidot takaisin - projektista jossa kannustetaan kaikkia alan toimijoita kiinnittämään huomiota hevosen hyvinvointiin niin kotona kuin kisoissakin, hyvään urheiluhenkeen, käytöstapoihin ja muiden huomioonottamiseen. Ratsastushan on aiemmin ollut herrasmiesten laji. Historiaa ei kannata liiaksi ihannoida, mutta jotain sieltä voisimme kyllä siirtää nykypäiväänkin.

Korostettakoon nyt vielä ihan erikseen, että kilparatsastus on siis minusta ihan ok! Ainoat asia aiheeseen liittyen mistä EN pidä ja mitä olen avoimesti kyseenalaistanut ovat
a) kilparatsastuksessa valitettavan yleisesti esiintyvät ikävät lieveilmiöt joissa tarkoitus pyhittää keinot (kuten barraaminen, rullaaminen, sekä kaikenlaiset monenkirjavat kepulikonstit kotioloissa joista ei tohdi edes kirjoittaa).
b) Joidenkin kilpaurheiluun keskittyvien tai sellaiseksi haluavien ikäväsävyinen dissaaminen niitä kohtaan, jotka eivät koe kilpaurheilua omaksi henkilökohtaiseksi jutukseen. Suomi taitaa olla niitä harvoja maita, jossa hevosalan toimijaa ja hänen itseisarvoaan arvioidaan liki tyystin joko papereiden ja/tai urheilutulosten perusteella, huolimatta siitä, että hevoset ja niiden parissa työskentely on hyvinkin monimuotoista, ja kaikista Suomen 200 000 ratsastuksen harrastajasta vain muutamalla tuhannella on edes aluekilpailulisenssi (SRL:n mukaan viime vuonna 4003 kpl).

Meillä ihmisillä tuntuu olevan pakottava tarve vastakkainasetteluun, ja ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää että mustan ja valkoisen välissä on runsaasti erilaisia harmaan sävyjä. Takerrumme dogmaattisuuteen ja päätämme, mikä on oikein ja mikä on väärin. Jos et ole tiukka tosiurheilija, olet kukkahattu lässytäti. Joko/tai. Pätee kovin moneen asiaan. Olen kirjoittanut aihetta liipaten myös tekstit Luonnollisesta Ihmistaidosta ja Jeesustelijoista, koska tämä aihe lonkeroituu moneen eri suuntaan aiheuttaen myös syyllistämistä ja perin ikävähenkistä manipulointia.

Tänä päivänä tutkimustietoa mm. hevosen biomekaniikasta ja oppimisteorioista on hyvinkin helposti kaikkien saatavilla, ja moni onkin aiempaa kiinnostunut hevosen todellisesta olemuksesta ja toiminnasta tieteellisen ja puolueettoman tutkimustiedon pohjalta eikä mutu-tuntumalta tai pinttyneiden urbaanilegendojen perusteella. Ratsastusurheilu on hyvin vanhoillinen ja luutunut laji, ja uusien tuulien tuleminen on ehkä hitusen pelottavaakin monen "vanhanliiton" jengin mielestä. Vanhat rakenteet ja mallit murtuvat. Jos ihmiset ajattelevatkin omilla aivoillaan, heitä voi olla vaikeampi kontrolloida ja manipuloida. Suomi laahaa tässäkin kilometrikaupalla muuta Eurooppaa jäljessä; voi kumpa omaksuisimme yhtä nopeasti näitä uusia tuulia kuin EU:n keksimiä päättömiä suosituksia, jotka ovat oitis lainsäädännössämme. Monessa muussa Euroopan maassa suhtaudutaan huomattavasti avomielisemmin myös ratsastusmaailman erilaisiin ilmiöihin ja muutoksiin.

Esimerkki koirapuolelta - koirien kouluttamisessa käytämme luonnostaan positiivista vahvistamista, harva alkaa opettamaan pentukoiraansa ilman niitä nakkipaloja, kuvitellen että koulutus etenee parhaiten pakottamisella ja ainoaksi palkinnoksi riittää pakottamisen tai jopa kivun tuottamisen lopettaminen. Hevosten kanssa tämä sen sijaan on edelleen aivan arkipäivää, ja positiivista vahvistamista pidetään kukkahattuiluna ja turhana lässyttämisenä, vaikka lukuisat etologiset tutkimukset toteavat yksiselitteisesti positiivisen vahvistamisen olevan nopein ja tehokkain keino opettaa hevoselle uusia asioita ja vahvistaa jo opittua. Aika erikoista siis, että suhtautuminen näin tehokkaaseen koulutuskeinoon on niinkin negatiivista? Mistä ihmeestä tällainen ajattelumalli on iskostunut hevosihmisiin ja ennenkaikkea miten siitä voisi päästä pois?

Miten kategorisointi sitten syntyy? Ihmiset havainnoivat kanssaeläjiään ja tekevät heistä nopeita analyysejä ja ihmeellisiä päätelmiä. Argumentaatio-asiantuntija saisi paskahalvauksen kuullessaan, miten hevosihmiset analysoivat toisiaan. "Hilkka ratsasti kerran suokilla, se on siis suokki-ihminen. En tykkää suokeista, joten en tykkää Hilkastakaan". Okei? :D "Hilkka halusi kysyä miksi hevosen turpahihna on niin kireällä. Hilkka ei tajua, ja se on niin lässytäti kukkahattu! ...(mäkään en tiedä, mutta älysin olla kysymättä)". Hevosmaailmassa saa heti hankalan ihmisen maineen, jos haluaa ymmärtää ja ajatella itse, eikä niellä mukisematta vanhoja väittämiä joista osa on "myytinmurrettu" jo ajat sitten, mutta niitä silti hoetaan kuin mitäkin mantroja ja pidetään Jumalan sanana. En ole löytänyt Raamatusta kohtaa esim neuroottisesta ulko-ohjassa roikkumisesta, mahtaako se olla ihan vahingossa pudonnut pois Mooseksen kirjasta? Ei voi tietää.

Uusien tuulien ja informaatiotulvan myötä ihmiset haluavat yhä enemmän löytää oman polkunsa ja tapansa olla hevosten kanssa, ja sehän on vain hieno juttu. Toki informaatiotulvalla on negatiivisiakin vaikutuksia - toisaalta voi olla vaikeaa löytää sitä omaa juttua ja asiasta toiseen poukkoilu ei yleensä edistä mitään vaan asioihin olisi hyvä perehtyä vähän syvemmälläkin tasolla edistyäkseen. Jatkuva valmentajalta toiselle laukkaaminen ja lyhytjännitteisyys ei ole koskaan kovin hedelmällinen tapa kehittyä ratsastajana. Toisaalta on myös helppo tulla johdetuksi harhaan kaiken maailman gurujen vietävänä, ymmärtää tai soveltaa lukemiaan asioita vähän väärin, tai mennä jopa kilometrikaupalla metsään. Mutta tämä kaikki on tarpeen; miten muuten opimme, paitsi kysymällä, katsomalla, kokeilemalla, testaamalla asioita? Vain hölmö on niin auktoriteettiuskovainen, että työntää päänsä vessapyttyyn jos guru käskee, mutta sen jälkeen hän ei ehkä olekaan enää niin hölmö.

Entäs sitten tuo otsikon kysymys ja sen vastaus. Mihin kategoriaan sinä kuulut? Heppahöperö, treenari, hoitaja, kukkahattu, kilpaurheilija, heppatäti, hihhuli, rullaaja, klassinen, läski, suokkiratsastaja, ponityttö, akateeminen ratsastaja, lässytäti, narunpyörittäjä, poniäiti, tuuppaaja, tuomari, besserwisseri, ituhippi, puskaratsastaja, mutapeltosuokkiämmä, kengättömyysfanaatikko, varustekikkailija, ruokintaekspertti, barokkientusiasti, cowboy, haahuilija? Huomasit varmaan että osasta termejä tuli negatiivinen vaikutelma, osasta ehkä neutraali, jostain jollekin positiivinenkin, tai ehkä huvittunut? Eri termit ja nimitykset tarkoittavat eri asioita meille kaikille. Olisi mukavaa jos jättäisimme ne ilmiselvästi negatiiviset nimittelyt vähemmälle, ja annetaan ihmisten valita se kategoria johon he haluavat kuulua tai surffata sujuvasti kategoriasta toiseen, tai mikä pahinta ei kuulua mihinkään. Voi myös käydä tutustumassa toisiin kategorioihin, se saattaa olla hyvinkin terveellistä ja antaa perspektiiviä omaan tekemiseen ja olemiseen. Paheksuminen on helppoa, hyväksyminen vaikeaa?

Iloista viikonloppua ja hauskaa kesää kaikille jotka kuuluvat kategoriaan "hevosista pitävät" ja ihan yhtä hauskaa kesää myös niille, jotka eivät pidä. ;)


(Kirjoittaja ratsastaa naistensatulassa sulka päässä ja kannustaa oppilaitaan ylittämään itsensä kotona ja kisaradalla)



Teksti ja kuvat: Katariina Albrecht