Ranskan maaseudun sydämessä - Euroopan GP Gauchoux 2018

Perjantai.
Hätkähdän hereille kun Finskin siniset siivet laskeutuvat tömähtäen Pariisin Charles de Gaullen lentokentälle. Olo on innostunut ja iloinen. Pidän kovasti Ranskan maaseudusta. Olemme matkalla Bellacin pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee Limousinin maakunnassa Keski-Ranskan ylänköalueella. Alue on yksi maan harvimmin asuttuja ja todellista maaseutua, joka on tullut tunnetuksi mm. limousin- nautarodusta ja kuuluisasta pitkästä automallista.

Hyppäämme lentoasemalta luotijunaan, joka kiidättää meidät kolmensadan kilometrin tuntivauhdilla suoraan Ranskan sydämeen. Loppumatkan taivallamme autokyydillä, ja keskustelemme kuskin kanssa englannin ja ranskan sekasotkulla. Perillä meitä odottaa valtavan kokoinen hevostila, jonka 50 hevosta käyskentelevät suunnilleen samoilla hehtaarimäärillä olevilla vanhojen jalolehtipuumetsien reunustamilla pelloilla. Tilalle pystytetyt mongolijurtat ovat erikoisessa mutta toimivassa sopusoinnussa vanhojen kivisten murattien ja ruusujen peittämien päärakennusten kanssa. Olemme saapuneet Domain de Gauchouxiin.

Lauantai.
Olemme saaneet kunnian majoittua jurtan sijasta vanhaan sivurakennukseen jossa meillä on puolisoni kanssa vallan oma huone. Nukun pitkän matkustuksen jälkeen kuin tukki ja olen valmiina päivän seikkailuihin. Puolisollani on kahden päivän klinikka ja hän lähtee oppilaidensa kanssa ampumaan maasta, minä taas suuntaan lassoamaan tulevaa kisaratsuani. Mutaisen polun päässä on valtava laidun, jossa tammani torkkuu käppyräisen tammen alla. Brune on kuusi vuotias lusitanoristeytys, joka on vielä vähän vihreä ja aika herkkä. Tamma ei meinaa ensin antaa kiinni vaan väistää kaverinsa takapuolen taakse. Saan kuitenkin riimun sujautettua sen sen silkkisten jouhien lomaan ja supisen sen korvaan, ettei sen tarvitse jännittää minua.



Lähden ratsastamaan yhdessä australialaisen ystäväni kanssa, jonka tapasin myös Jordaniassa. Hänellä on hauska rautias tamma, joka on myös vähän säikky. Nauramme kun kävelemme yhdessä tietä pitkin ratsastuskentälle, miten molemmat tammamme nytkivät tietä puolelta toiselle milloin mitäkin säikähtäen; varsinainen parivaljakko. Hevoseni tuntuu jännittyneeltä, mutta en voi sanoa olevani itsekään erityisen rento sen selässä. Ratsastamme ensin kentällä hetken ja kokeilen miltä se tuntuu radalla, ja hevonen sinkoilee sinne tänne. Aurinko porottaa ja ilma on kostea. Tuskanhiki alkaa valua silmiin ja tamma käy kierroksilla. Käyn kysymässä kisan järjestäjältä saisinko kokeilla jotain muuta hevosta, mutta hän puistaa päätään ja toteaa että kyllä sä sille pärjäät, treenaa nyt vaan, vaikka kahdesti päivässä. Huokaisen alistuneena ja marssin tamman kanssa takaisin radalle. Käymme myös isolla pellolla, jossa on maastoesteitä. Tulevaan puolalaiseen rataan on tulossa pari hyppyä, ja kokeilen miten tammani hyppää. Hyppäähän se. Muistan taas miten olen joskus nauttinut maastoesteiden hyppäämisestä. Aika kivaa!




Syömme lounaalla tukevasti. Tarjolla on myös viiniä. Yritän syödä kohtuudella että jaksaisin lähteä uudestaan treenaamaan mutta en pysty hillitsemään itseäni täytettyjen kesäkurpitsojen, ranskalaisten juustojen ja briossien parissa. Vaapun hetkeksi pitkälleni ja alan välittömästi nähdä kummallisia unia. Pakotan itseni kohta hereille ja lähden istuskelemaan ulos auringonpaisteeseen teekupin kera - josko tiukka vihreä tee saisi olon virkeämmäksi. Talomme kiviset seinät tarjoavat sisiliskoperheelle ihanteellisen temmellyskentän ja jään tarkkailemaan niitä. Sisiliskot ovat olleet suosikkiotuksiani lapsesta saakka: pienenä jaksoin kytätä niitä tuntikausia valmiina nappaamaan ne käteeni. Ne eivät koskaan pudottaneet häntäänsä, ja hetken ihastelun jälkeen päästin ne aina vapaaksi samaan paikkaan. Sisiliskoilla on hauska naama, ja ne ovat aika uteliaita. Eräs tietty sisilisko joka näytti olevan eri alalajia (hietalisko) oli erityisen utelias ja jopa kesyyntyi viikon aikana niin ettei se jaksanut enää luikkia karkuun kun ramppasin talon ovesta sisään ja ulos vaan jäi tuijottamaan metrin päähän.



Iltapäivällä suuntaan unkarilaiselle radalle kokeilemaan kuinka tamma kulkee. Se säikähtelee kaikenalaista ja välillä spurttaa ja välillä tekee äkkipysähdyksen mutta jatkan sinnikkäästi. Kaipaan omaa satulanpäällistäni mutten ottanut sitä mukaan koska kuvittelin saavani jonkun helpon hevosen... oh well. Tammalle ei myöskään käy mikään muu satula kuin tämä sen oma liukas estepenkki koska sillä on skolioosi, joten tällä mennään. Treenien lopussa eräs nuori ratsastaja tulee nappaamaan sen minulta ja sanoo että nyt on hänen estetunti. Okei! Oli käynyt pikku sekaannus ja tamma oli menossa seuraavana aamuna pieniin estekisoihin ja nyt oli vielä viimeisten treenien aika. No, ainakin se oli perusteellisesti verrytelty, heh!




Sunnuntai.
Aamu sarastaa jo valmiiksi helteisenä ja kosteana. Yöllä on ollut kauhea ukkosmyrsky, sähköt on poikki ja kaikkialla saapaskeli. Tungen kitaani ronskin viipaleen rapeakuorista maalaisleipää ja brietä, ja aamupalajälkkäriksi briossin vadelmahillolla. Onneksi ratsastushousujeni vyötärö joustaa. Tamma on kisoissa ja nappaan alleni toisen hevosen, Tactigin. Tactig on hylkeenmallinen potra poika, joka ei ole turhan virmakka. Suuntaamme kentällä olevalle lyhyelle radalle, joka ei kärsinyt viimeöisestä myrskystä niin pahasti. Ruuna etenee radalla kuin junavaunu. Treenaamme
korealaista tripleshottia, ja homma luonnistuu yllättävän hyvin; ammun koko treenien aikana vain yhden nuolen ohi taulusta. Kas.

Muhkean lounaan jälkeen lähdemme uudestaan treenaamaan ja suuntaamme unkarilaisen treenin jälkeen maastoradalle. Hyppään ilman käsiä ja hihittelen itsekseni. Olen muuttunut jälleen pikku ponitytöksi ja mietin että pitää alkaa hyppäämään useammin kotonakin. Kamalaa miten siitä tuleekin niin jännittävää.



Suurin osa lopuistakin kisaajista alkavat valua paikalle ja vietämme varsin hauskaa iltaa yhdessä. On ihana nähdä vanhoja ystäviä ja tavata uusia lajin harrastajia joita en ole vielä aikaisemmin tavannut. Illanvietto keskeytyy kun taivaalla vyöryvät mustat murisevat pilvet, ja ukkosmyrsky valtaa taas Gauchouxin tilukset.



Maanantai.
Yön sateiden jäljiltä kaikki tulvii. Taivas on edelleen pilvessä ja on aika kylmää. Herään todella aikaisin aamulla sillä kello seitsemältä alkaa valmentajaopiskeluihini liittyvä webinaari. WiFi ei taaskaan toimi myrskyn jäljiltä ja yhteys pätkii mutta onnistun löytämään pienen wifinpoikasen toisesta talosta sen verran että saadaan oma ryhmätyömme esitettyä.
Nyt on vuorossa Wojtek Oscienskin klinikkapäivät, ja odotan että he ovat ratsastaneet oman treeninsä hiekkakentälle rakennetulla puolalaisella radalla jossa on erilaisia maaleja, paljon kiemuroita ja suunnanvaihtoja. Menen paikalle jo vähän ennen ja annan tammani katsella kun muut viipottavat puolalaisella radalla. Tammaa hermostuttaa ensin mutta se rauhoittuu kohta. Annan sen syödä ruohoa. Kun näyttää siltä että heidän treeniinsä alkaa olla ohitse, käyn vielä kiertämässä metsälenkin ja laukkailen hiukan pellon kuivemmassa yläosassa. Tamma saa luonnollisestikin pienen hepulin kun se jää yksin kentälle, mutta se rauhoittuu pian. Treeneistä ei kuitenkaan meinaa tulla mitään, koska se ei pysty pitämään yllä laukkaa pienissä kurveissa vaan rikkoo joko raville tai menee ristilaukkaa ja yrittää hilpaista naruaitojen väärälle puolelle. Turhautuminen alkaa iskeä ja mutisen itsekseni paljon erilaisia rumia sanoja. Totean että ei tämä nyt tule tästä paremmaksi tällä kertaa ja lähden kävelemään takaisin tallille.



Syön muhkeaa lounasta poikkeuksellisen hiljaisena ja mietin että pitäisikö sittenkin pyytää vielä jotain toista hevosta, mutta muut jäljellä olevat vaihtoehdot eivät ole kovin kummoisia. Alan tykätä tammasta hevosena mutta koska tiedän että jännitän kisoja, kaksi jännittävää tyttöä yhdessä ei ole ehkä paras ratkaisu. Lähden lounaan jälkeen tamman kanssa uudestaan treenaamaan yhdessä Wojtekin ryhmän kanssa, koska missään muualla ei voi nyt oikein ratsastaa sateen takia ja illaksi on luvattu uudestaan sadetta. Sukkuloimme sitä puolalaista pikkurataa eestaas ja tamma alkaa vähitellen rentoutua. Ehkä se tästä. Illalla ei sada. Vuorossa on musiikkia, viiniä ja tanssia. Ei paha.



Tiistai.
Nukuin tosi huonosti ja näin ihan umpihulluja unia. Torkun naama kiinni aamupalassani. Suunnitelmissa on lähteä yhdessä puolisoni kanssa treenaamaan puolalaista rataa vasta iltapäivällä sen jälkeen kun rata vapautuu klinikkalaisilta. Ammun ensin maasta hyvän tovin. Puolisoni ratsastaa hyvin kuumaa mutta kovasti hienoa lusitanotammaa Roxaa, jota ei anneta muille. Roxa on Veiga-linjainen kovilla pisteillä kantakirjattu tamma, jonka motto tuntuu olevan "bullfight, no bullshit"... Tänään puolalainen rata sujuu jo paremmin, ja alan tuntea oloni hiukan paremmaksi. Kaikilla muilla tallin hevosilla on kaksi kisaajaa paitsi meidän hevosilla joilla on vain meidät, joka on sikäli kiva että saamme treenata niitä mielin määrin. Tulee kyllä tarpeeseenkin.

Illalla loputkin kisaajat tulevat paikalle, samoin kaatosade. Ulos katettu illallinen evakuoidaan nopeasti sisätiloihin. Ruokailutila täyttyy puheensorinasta ja lasien kilistelystä. Vesisade yltyy huimaksi ryöpyksi ja mietityttää miten onnistumme treenaamaan seuraavana päivänä.



Keskiviikko.
Herään jo puoli seitsemältä, että ehtisin ratsastaa ennen väenpaljoutta sillä nyt ainoa paikka ratsastaa on hiekkakenttä. Pellolle ei ole mitään asiaa eikä unkarilaiselle treeniradalle. Lähden hakemaan hevostani silmät sikkuralla alalaitumelta mutta vastaani käveleekin kahdeksan vapaana olevaa hevosta. Hups. Silmäilen ympärilleni mutta olen yksin. Yritän saada edes jotain hevosista kiinni mutta se ei onnistu vaan koko lauma tekee U-käännöksen ja painelee takaisin peltotielle pukitellen ja piereskelle. Lähetän tallin omistajalle viestin. Hän nukkuu kuten kaikki muutkin. Onneksi treeninkaverini ilmestyy paikalle ja pari paikallista ratsastajaa joten nappaamme mukaamme kasan riimuja ja lähdemme metsästämään karkulaisia. Joudumme kävelemään ihan hyvän tovin mutaiseen maahan painuneita kavionjälkiä seuraten, kunnes löydämme hevoset laakson perukoilta kyykistelemässä naapuritilan talon pihasta autojen seasta. Nice. Tuhmurit antautuvat ja talutamme ne tallille.

Valmiiksi hiestä märkänä lähden uudestaan hakemaan tammaani laitumelta, ja mutisen itsekseni jotain hevoseläinten älykkyydestä ja yhteistyöhalusta. Tamma aistii huonon tuuleni eikä taaskaan meinaa ensin antaa kiinni, mutta lahjon sitä porkkanalla. Puolalainen rata on vielä pystyssä hiekkakentällä ja harjoittelemme yhdessä parin ratsukon kanssa. Homma alkaa itseasiassa sujua! Olen iloinen. Kyllä se tästä. Heti kun olemme lopettaneet, rata puretaan pois ja sinne tuodaan valtava keko hiekkaa. Muut ratsukot alkavat valua paikalle treenaamaan lyhyen radan unkarilaista. Hyvä ajoitus. Treenin jälkeen on huutava nälkä, sillä kuvittelimme tekevämme vain pikku treenin ennen aamupalaa, mutta pitkin mäkiä karanneiden hevosten perässä juokseminen ja tunnin treeni ennen aamiaista alkaa heikottaa polvissa. Kännykän askelmittari näyttää jo aamuyhdeksältä 25 000 askelta (josta osa toki hevosen selässä) joten ei ihme että kuuma vahva tee ja briossit juustolla uppoavat kitaan todella vauhdilla.

Iltapäivällä pitkä unkarilainen rata on saatu tyhjennettyä vedestä ja paikattua hiekalla niin, että sitä voi käyttää. Yritän päästä paikalle hyvissä ajoin mutta hevosellani ei ole suitsia! Käy ilmi että jonkun hevosen suitset ovat kadonneet ja he olivat ottaneet puolisoni hevosen suitset. No, hän oli valmiina satuloituna joten ne suitset napattiin takaisin ja laitettiin sitten mun hevosen suitset vaikka olin jo harjaamassa omaani. Argh.... jouduin odottamaan tunnin hevosen kanssa että sain suitset takaisin ja pääsin itsekin radalle. Ajoitus on itseasiassa sikäli hyvä että pahin ruuhka oli jo ohitse ja saan treenata suhteellisen rauhassa, meitä on enää vain pari ratsukkoa. Hämmästyksekseni osun ihan mukavasti tauluun, ja vaikka tamma säikähtelee ja loikkii hiukan se on kuitenkin sitten radalla ihan ok alkutuijottelusta selvittyään.

Illalla meillä on kisapalaveri ja ryhmäjako. Minulla olisi ekana vuorossa korelalainen rata seuraavana päivänä.



Torstai.
Kisat alkavat. Puen ylleni valkoiset housut ja sinisen kisapaidan jossa on Suomen Ratsastusjousiampujain Liiton logo ja FINLAND selässä. Tunnen lievää kansallisylpeyttä ja yritän rauhoittaa hermostunutta oloani napsimalla extra-annoksen b-vitamiinia ja magnesiumia. Muuten raahaan kisoissa mukanani LifePak-vitamiineja, kun tulee syötyä välillä huonosti. Täällä ei ole sitä vaaraa, vaan ruoka on todella herkullista ja lihattomalla ruoallakin olevalle löytyy paljon vaihtoehtoja. Käyn katsomassa ensin pari korealaista rataa ja unkarilaista, jotka kisataan uusilla radoilla pellolla. Korelainen rata on kirjaimellisesti pellolla, joka alkaa olla jo ekan ryhmän jälkeen aika mutainen. Olisin neljännessä ryhmässä ja mielessäni käy jo kauheita mielikuvia miten hiukan pöhkö tammani säikkyisi radalla, hyppäisi matalan naruaidan yli ja liukastuisi mennessään... Yritän sitkeästi käyttää mielikuvaharjoittelua jossa kaikki menee tosi hienosti, jottei paniikkimieliala ottaisi ylivaltaa. Satuloin tammani ja tuon sen hyvissä ajoin katsomaan paikat. Se on kauhusta kankeana enkä meinaa saada sitä koko alueelle; hänen kotiympäristönsä onkin muuttunut vallan eri näköiseksi ja laidunpellolla on tuomarikatos, generaattori, ratiseva äänenvahvistin ja yleisöä, kauhean jännittäviä maalituomareita puutarhatuoleissaan ja puskissa lymyäviä valokuvaajia. Annan tamman asettua ja käymme katsomassa kaiken läpi, ja se alkaa vähitellen rentoutua. Käyn tekemässä lyhyen verryttelyn hiekkakentällä ja palaan kävelemään kisa-alueelle jotta tamma saa orientoutua.

Olen ryhmässäni eka ratsastaja. Saamme ensin kävellä radan kertaalleen läpi, ja tamma hiipii kuin kettu ympäristöään pälyillen välillä hiukan nykien pelästyksestä. On täysi työ saada pidettyä itseni rauhallisena ja tyynenä. Rata alkaa olla aikamoista velliä alku- ja loppupäästä. Meillä ei tokikaan ole nurmihokkeja, mutta tammalla ei ole takana kenkiä joten se pysyy ehkä pystyssä kuitenkin. Se on tuntunut koko viikon aika varmajalkaiselta kaverilta. Sen jälkeen meillä on kaksi verkkalaukkaa radalla joissa saa halutessaan ampua. Ammun vain ekaan tauluun, koska sen jälkeen tamma mutkittelee kuivaa paikkaa etsin ja kaikkea tuijottaen niin jännittyneenä että on pakko ottaa ohjat taas käteen. "Ei tästä tule mitään"... hengitys muuttuu pinnalliseksi ja kädet hikoavat. Pyyhin niitä valkoisiin kisahousuihini ajatuksissani jotta nuolen nokki ei lipeäisi radalla kädestä. On lähtövuoroni. Ensin suoritetaan kaksi kierrosta "double shottia" jossa on siis kaksi maalia, jotka ammutaan etu- ja takaviistoon. Osun vain backshottiin. Aika on ihan ok. Sentään ei tule nollia tästä. Kakkoskierroksella osun vain frontshottiin, jonka jälkeen tamma alkaa taas tuijottaa kaikkea. Äh. Vuorossa on kaksi kierrosta triple shottia. Tamma alkaa hyytyä mutaisen radan ja jännityksen takia, ja ekaa kertaa koko viikkona joudun vähän hoputtamaan sitä. Osun vain keskimmäiseen tauluun mutta tiikeriin (eniten pisteitä). Yleisö aplodeeraa ja tamma säikähtää. Vielä pitäisi mennä kaksi rallia serial shottia jossa on 5 taulua 30 metrin välein. Tamma ei enää oikein etene mudassa ja joudun oikeasti pyytämään sitä. Osun viimeisellä rallilla neljään tauluun mutta hevonen on täysin loppu ja saan aikasakkoja. Vaikka en ampunut yhtään nollarataa osumapisteet jäävät heikoiksi ja aikasakot syövät loputkin. En ole ikinä ennen saanut aikasakkoja korealaiselta radalta mutta kerta se on ensimmäinenkin... Olin niin helpottunut viimeisen kierroksen jälkeen jossa osuin neljään tauluun ja selvisin koitoksesta hengissä että purskahdin itkuun. Nolotti kamalasti ja toivoin ettei kukaan nähnyt kun kyynelehdin vuolaasti tammani selässä. Harva itkee onnesta jos on about tokavika korealaisen jälkeen. Olin kuitenkin selvinnyt siitä ja tehnyt parhaani.

Ensimmäinen kisapäivä päättyy iltapäivällä jonka jälkeen meillä on vaan rentoa yhteistä vapaa-aikaa. En ole kovin hyvällä mielellä siitä miten olin ampunut mutta yritän kääntää ajatukset tulevaan unkarilaiseen rataan ja käyn tekemässä radan varressa mielikuvaharjoituksia.





Perjantai.
Aamuyöllä sataa taas yllättäen hiukan vettä ja radat ovat aamulla tulvan vallassa. Korealaista rataa siirretään uudelle peltokohdalle mutta sekin menee toki mudaksi hyvin nopeasti. Unkarilaista rataa on menty vasta yksi ryhmä, kun se päätetään siirtää harjoitteluradalle. Nouuu! Olin tehnyt hulluna mentaaliharjoittelua nimenomaan uudelle radalle, joka olisi ollut myös hevoselleni paljon helpompi paikkana kuin vanha harjoittelurata, jossa ei ollut nimeksikään lähtö- tai maalialuetta ja pelottavia juttuja siellä täällä. Ihmiset istuvat aivan kiinni radassa, ja tuomarikopin äänentoistolaitteistosta kuuluu napsauksia ja rätinöitä juuri sopivasti. No, ei auttanut kuin lähteä koitokseen. Satuloin tammaani hiukan myrtyneenä. Tällä kertaa tamma tuli muuten itse vastaan laitumella joten se ei selvästikään ollut moksiskaan eilisen kommelluksista. Tamma katsoo minuun huolestuneena. Yritän kertoa sille että meitä molempia jännittää mutta lupaan etten jätä sitä pulaan vaan pidän siitä huolen. Ja toivon ettei sekään jätä minua pulaan.

Unkarilaisella Kassai99- radalla on kolme harjoittelukierrosta ja yhdeksän varsinaista kierrosta joten kyseessä on varsinainen maraton. Tammaa kauhistuttaa radanvieren ihmiset ja tuomarit ja kaikki, ja se suorastaan ryömii yleisön ohitse ja spurttaa aina hiukan vetääkseen sitten taas pelottavassa loppupäädyssä lossit pohjaan ABS-jarrut nakuttaen. Ammu siinä sitten rennosti. Osun vielä johonkin harjoittelukierroksella vaikka tamma laukkaa aika holtittomasti, mutta sitten parila ekalla kierroksella en osunut juuri mihinkään vaan nuppi leviää, tekniikka hajoaa ja hätäännys alkaa iskeä. Ei auta yhtään että pari tyyppiä käy kommentoimassa "mikset sä osu mihinkään, koita nyt keskittyä" ja muuta yhtä kannustavaa. Sen jälkeen mistään ei tule enää todellakaan mitään. Jos olisin osunut edes yhteen tauluun joka kerta olisin saanut varsin kelvolliset pisteet koska hevosen ajat olivat hyviä, mutta ei. Osun todella monella nuolella kyllä tauluun mutta puoli senttiä pistealueen ulkopuolelle. Ottaa päähän aivan sairaasti. Olin kuitenkin treeneissä naputtanut samassa vauhdissa kolmea nuolta tauluun monta kierrosta peräkanaa.





Suorituksen jälkeen lähden kävelemään muun ryhmämme kanssa puolalaista rataa joka oli pystytetty liki valmiiksi. Livahdan edelle jotta muut eivät näkisi kyyneleitäni.
Rata on aika haastava, ja mietin etten ehkä selviäisi siitä tamman kanssa kovin kaksisesti. Harmittaa etten ollut sittenkään ottanut jotain helpompaa hevosta kun oli vielä mahdollisuus vaihtaa. Kuvittelen että saan tamman rennommaksi viikon aikana, mutta en pystynyt tukemaan tammaa tarpeeksi kun itseäkin jännittää. Radalla on ylä- ja alamäkiä, kaksi hyppyä joista toinen alamäkeen, metsäreitti joka on todella liukas ja mutainen, 20 maalia joista valtaosa 3D maaleja. Mittaa radalla on yli kilometri ja ihanneaika 350m/min. Tammaa pelottaa kaikki, maalit ja etenkin metsässä kävelevät ihmiset. Se yrittää tehdä uukkarin pusikkoon, ja mietin että miten ihmeessä pystyn ensinnäkin laukkaamaan siellä mutkaisessa ja mutaisessa metsässä ja vielä ampumaan kun tamma tekee äkkipysähdyksiä ja -käännöksiä. Pelko kasaantuu vatsan pohjalle kuin kylmä musta sakka, joka jää sinne asumaan.

Olen niin pahalla tuulella illalla etten jaksa valvoa kovin myöhään muiden kanssa vaan painelen illallisen jälkeen nukkumaan. En saa unta kun mietin miten surkeasti ammuin koko kisat ja suorastaan häpeäksi Suomen tiimille; ärsyttävää miten aivoja ei saa pois päältä vaikka kuinka yrittää. No. Ratsastuksellisesti olin suoritunut aika hyvin ja iloinen siitä miten olin saanut luotua tammaan hyvän suhteen lyhyessä ajassa. Se yrittää kovasti luottaa minuun ja olla kiltti tyttö. Yritän olla sen luottamuksen arvoinen.

Lauantai.
Puolalainen rata käydään käänteisessä järjestyksessä rankingin mukaan, juniorit ensin ja sitten rankingin viimeiset sennuista ensin. Kerrankin onnea epäonnessa, sillä alkupäästä rata ei olisi ehkä ihan niin liukas vielä. Satuloimme ekan ryhmän hepat aamulla heti kurkkuun takertuneen aamupalan jälkeen ja kävelemme maasta sen radan kaikkien 66 kisaajan kanssa. Käymme läpi mitä mistäkin saa pisteistä ja mitkä ovat säännöt. Rata on liukas mutta ihanneaika oli se mikä oli etukäteen päätetty eikä ravista ammuttuja nuolia laskettu. Suuta kuivaa ja polvia heikottaa mutta kiipeän hevoseni selkään päättäväisin mielin. Päätän etten anna oman turhautumiseni ja kunnianhimoni viedä voittoa turvallisuudesta. Mieluummin olen kisassa viimeinen kuin vedän tamman kanssa voltit jossain metsässä sen säikähtäessä maalituomareita. Tulee mitä tulee. Verryttelen lievästi kauhuissani ja rukoilen kaikkia mahdollisia jumalia etten putoaisi selästä tai ettei hevonen loukkaisi itseään siellä metsän kurveissa. Tulee vuoroni. Lähden matkaa ja heti ekojen maalien jälkeen tulee yllätys kun tamma tekee stopin takaisinpäin tulevan portin kohdalla josta pitäisi jatkaa kohti pimeää metsää ja yrittää kääntyä ympäri. En pysty ampumaan niihin maaleihin vaan on pakko ohjata hevosta. Seuraavatkin maalit jäävät ampumatta kun tamma luikertelee kuin känninen käärme eikä uskalla mennä pimeään metsään. Kiroilen kaikki mahdolliset kirosanat tuntemillani kielillä ja yritän sisuuntua. Puren huulta ja nostan laukan aina just ennen maalia, ja osun peräti kolmeen maaliin metsässä. Yhdessä kohdassa tamma tekee U-käännöksen umpimetsään kun se säikähtää maalituomaria joka istuu puun takana piilossa. Kadotan toisen jalustimen ja joku perhanan piikkpensas repii reittä. Hoplaa ratsu, jatkamme matkaa. Osun vielä pariin tauluun mutta nuoli kimpoaa ärsyttävästi pois 3D-maalista eikä sitä lasketa. Loppumatkasta olemme molemmat jo hyytyneet. Tamma raskaasta radasta ja minä kyydissä pysymisestä. Pääsemme kuitenkin maaliin. En tiedä kumpi huohottaa enemmän. Saamme metsässä ravailusta aikasakkoja jotka syövät loputkin taulupisteeni ja olen melkolailla viimeisten joukossa mutta sentään tulimme yhdessä maaliin. Huhhuh.



Hoidettuani tamman takaisin laitumelle lähden kameran kanssa seuraamaan muiden kisasuorituksia. Puolisoni pärjää tosi hyvin kahelilla tammallaan. Ihailen suunnattomasti hänen ratsastus- ja ammuntaitaitoaan. Vau. Muutama putoaa selästä, mutta onneksi kukaan ei loukkaannu. Hevoset ovat tosi varmajalkaisia.



Illalla meillä on luonnollisestikin palkintojenjakoseremonia ja juhlat. Näemme kaikenlaisia tanssiesityksiä ja 3D-karhun kanssa painimista ja yhtä sun toista. Nauru raikaa ja kaikilla on hauskaa.

Sunnuntai.
Totaalinen lomapäivä nro 1. Tänään on vuorossa paikalliset kisat junnuille ja aloittelevimmille, jotka käyvät lyhyen version kisoista saman päivän aikana. Mukana on pari pientä lasta shettisten kanssa, tosi päteviä tyyppejä! Hurraamme lapsille ja saan kivoja kuvia heidän lyhennetyltä puolalaiselta radalta.



Iltapäivällä suuntaan parin kaverin kanssa läheiseen Mortemarten historialliseen kylään. Mikä ihana pittoreski pieni paikka! Käymme kirkossa ja kahvilassa, seikkailemme pienillä mutkaisilla kujilla. Vanhan linnan takapihalla on lampi jossa asuu nutrioita ja kesy joutsen jolle kahvilanpitäjä käy heittämässä leipää. Välillä joutsen tulee kuulemma kahvilaan saakka ja kerjää asiakkailta. Kirkossa on todella erikoisia puuveistoksia, mitä lie taiteilija on ajatellut. Kirkon torni on pahasti kallellaan, ja tuo mieleen Pisan kaltevan tornin.



Maanantai.
Totaalinen lomapäivä numero 2. Lähdemme aamulla lähellä asuvan vanhan tuttuni Marion Courtin luokse Asnieresiin. Hän tulee hakemaan meidät kylään ja lounaalle. Maailma on todella pieni, sillä kävin sattumalta paikalla vuonna 2011! Marion kasvatti lusitanoja ja menin katsomaan heillä yhtä oria jota harkitsin Suomeen. Kah. Olimme olleet yhteyksissä sen jälkeenkin ja totesimme että hitsi, hän asuu noin 25 kilsan päässä Gauchouxista. Kyllä on pieni maailma kertakaikkiaan. Vietämme ihastuttavan tuokion hänen tilallaan ja nautimme runsaan ja herkullisen lounaan. Hänen pikkutilallaan aika pysähtyy. Kerrassaan ihana vapaapäivä.

Iltapäivällä takaisin palatessamme istun pihalla auringossa ja tarkkailen sisiliskoja ja reflektoin kaikkea viikon aikana oppimaani. Aamulla olisi aika lähteä takaisin Suomeen. Sumplimme busineksia ja suunnittelemme tulevia juttuja, palaamme takuulla tänne kurssien pitoon.

Tiistai.
Kerrankin kotimatka sujuu todella sukkelasti. Autolla Poitiersiin, 450 kilsaa kahdessa tunnissa luotijunalla suoraan Pariisin lentokentälle suoraan meidän terminaaliin, siitä Finnairin koneeseen ja kas meidät oli koneen ylibuukkauksen takia upgradettu business-luokkaan, shampanjat huiviin ja Helsinkiin, Express-vuorolla suoraan aurinkoiseen Turkuun ja taksilla himaan. Erittäin tehokasta ja perin sukkelasti aikataulutettua toimintaa :'D

Kiitos isosti Ranska, kiitos team Suomi, kiitos kaikille kotijoukoille tuesta. Seuraava etappi on sitten Unkari ja MM-kisat. Siihen mennessä pitää saada kisasuoritusnuppi kuntoon, auttaisko foliohattu?

Nyt sen keksin. Miesaivot.
Voi kumpa minulla olisi aina kisojen ajaksi miesaivot. Tiedättehän, sellaiset yhteen asiaan kerrallaan keskittyvät aivot. Nosta laukka, tähtää keskustaan, ammu ja toista. Pydähdy radan päähän. Toista alusta. Kun suoritus on ohitse, suunnataan iloisena yhdessä kaljalle, huolimatta lopputulemasta. Ihan sama vaikka joulupukki kävelisi yleisössä tai alkkarit olisivat persvaossa.

Naisaivot eivät pysty tähän samaan. Hevonen tuntuu huolestuneelta. Onkohan sillä kaikki hyvin. Kiristinkö satulavyön? Onkohan mulla tarpeeksi nuolia. Mitä jos ammun kaikki yli tuonne pusikkoon en löydä niitä enää ikinä. Kympin kappale. Hitto. Parempi osua siis tauluun. En kyllä osunut viimeksikään. Tiimikaverit pettyy jos en osu. Kamala kun tuo yleisö tulee niin lähelle rataa. Onko nuo sadepilvet tulossa vai menossa? No nyt se alkaa. Näyttääköhän mun perse isolta näissä housuissa? No nyt se nosti väärän laukan. Ihan sama ammun silti. En osunut. Pusikkoon meni. Tähtään vähän alemmas. No nyt se meni liikaa. Hei nyt osuin. Älkää nyt kesken taputtako. Jaha rata loppui ---



Näihin kuviin ja tunnelmiin, Katariina Cozmei

Kuvat Katariina Cozmei, Katrina Kruse, Gael Imbert, Amy O'Connor