Pelko-Peikko

Olipa kerran pieni peikko nimeltä Pelko. Se vietti päivänsä varjoissa lymyten, takana hiippaillen, ja kaihtoi viimeiseen asti ihmisten suoraa katsetta. Peikkoa pidettiin inhottavana ja nolona, ja ajateltiin että se estää ja turmelee paljon hyviä juttuja mitä ihmiset (ja hevoset) haluaisivat tehdä mutta eivät Pelko-Peikon takia uskaltaneet.

Pelko-Peikon rooli ei kuitenkaan ollut turha. Peikko tuli esiin monissa tilanteissa varoittaakseen ihmistä. Se oli lähinnä huolissaan, ettei mitään pahaa sattuisi. Peikon mielestä ihmiset olivat liian huolettomia ja suorastaan velloivat kuolemattomuuden tunteessaan, eivätkä tajunneet niitä arkisia vaaranpaikkoja joita ympärillä vaani koko ajan. Peikko oli kuitenkin ottanut tehtävänsä niin pieteetillä, että se otti joskus täydellisen ylivallan ihmisistä ja supatti heidän korvaansa taukoamatta.

Hevoset ovat erityisen herkkiä Pelko-Peikon viesteille. Saaliseläimellä jonka henki on luonnossa alati löyhässä Peikko pyörii aina mukana. Ne hevoset jotka eivät kuunnelleet evoluution käänteissä Peikon "älä mene katsomaan sinne puskaan mikä siellä rapisee!"- ohjeita tulivat syödyiksi. Hevoset ovatkin oppineet kuuntelemaan Peikkoa erityisen tarkasti.

Jos soppaan lisätään mausteeksi vielä aivoissamme pyörivät pikkuruiset apulaiset, peilisolut, keitos on tymäkästi maustettu. Peilisolujen ystävällisellä avustuksella pelko tarttuu todella nopeasti hevosesta hevoseen, ihmisestä ihmiseen, hevosesta ihmiseen, ihmisestä hevoseen... Ymmärtänette kupletin juonen. (Peilisoluista ja pelkohommasta voi lukea lisää myös täältä vanhemmasta bloggauksestani)

Vanhan myytin mukaan ihmisen Pelko-Peikko täytyy piilottaa hevoselta. Yleensä toisilta ihmisiltäkin. NOLOA jos Peikko on mukana. Miten se onnistuu? Peikko voi olla neljä metriä pitkä ja melko karvainen ja haista pahalta. Mihin se tarkalleen ottaen piilotetaan? Tallin taakse kyykkyyn? Ei se kuulkaas onnistu. Hevonen näkee, haistaa ja tuntee Peikon kilometrin päähän. On parempi olla rehellinen ja kertoa hevoselle, että kuule nyt on sellainen tilanne että tämä Peikko on nyt tässä mukana. Peikko ei kuitenkaan tule esiin samoissa tilanteissa eri ihmisille tai hevosille. Joskus voi käydä niin, että Peikko kuiskii hevoselle mutta ei ihmiselle - tyypillisiä ovat tilanteet jotka muistuttavat hevosta pedon vaanimisesta mutta näyttäytyy ihmiselle vaarattomana ja arkipäiväisenä. Auki jääneessä postilaatikossa voi olla jokin Tappava Pikkupeto ja kaislikossa suhisee saletisti susi. Ihmisen rooli on tällöin kertoa hevoselle, että tilanteesta voi selvitä hengissä. "Höpsistä, se on vain postilaatikko". Ihmisen oma tyyni mielentila ja hevosen luottamus ihmiseen saa Peikon äänen hiljenemään.

Joskus käykin toisin päin. Jos hevosen ja ihmisen suhde ja keskinäiset vuorovaikutustaidot ovat kestävällä pohjalla, hevonen kestää kyllä ihmisen absurdeja pelkoja. Hevonen ei ymmärrä, miksi ihmistä pelottaa lähteä maastoesteradalle. Pelko-Peikko supattaa korvaan, "ne on kiinteitä esteitä, mitä jos sä et näekään lähestymistä ja meet nurin ja sun hevoselta katkeaa jalka ja sä kuolet ja kaikki nauraa sulle ja housut repee ja et muista rataa ja sulta loppuu kunto ja oksennat sinne yleisön päälle ja..." lista voi olla ihan loputon, eikä ihan realistinenkaan. Hevonen ei ymmärrä tällaisia pelkoja, koska ne näyttäytyvät sille absurdeina yhtä lailla kuin meille hevosen postilaatikon tai muovipussin säikkyminen. Me voimme kognitiivisilla päättelytaidoillamme toki ymmärtää miksi saaliseläin voi säikkyä rapisevaa muovipussia mutta emme silti pysty täysin samaistumaan tunteeseen. Hevonen ei ymmärrä ollenkaan kuinka joku voi pelätä itsensä nolaamista? Mitä se on?

Hevonen siis kestää kyllä ihmisen pelkoa, jos ihminen ei ala peloissaan käyttäytymään hevoselle epämiellyttävällä tavalla. Usein pelkäävä ihminen on vähän nopea ja hätäinen, jopa aggressiivinen. Pelon asteikko toki määrittelee käytöstä: pieni huolestuneisuus on aivan eri asia myös tekemisen tasolla, kuin täysi sydänkohtaus-paniikkitila ja kylmän kuolemanmaun hiipiminen kielelle.

Minua taas vähän jännittää ihmiset jotka eivät koe ikinä mitään pelkoa hevosten kanssa. Pelko-Peikon lievä kuiskaus, huolestuneisuus, on hyvä kaverimme monessa tilanteessa jossa Peikko supattaa meille "onkohan tämä sittenkään hyvä idea". On hyvä punnita, onko hiukan toleranssi-ikkunan ylärajan kanssa tekeminen järkevällä ja turvallisella tasolla, ennenkaikkea MIKSI kysymyksen kannalta. Teenkö tämän siksi että tämä johtaa parempaan? Teenkö egon takia, näyttääkseni muille, tai itselleni? Teenkö tämän hevoseni takia, valmentajani takia, äitini takia, median takia, minkä takia? Mukavuusaluettahan ei voi venyttää ilman että sitä venyttää, mutta hevosta eikä itseään kannata syöstä tasolle, jossa pelottaa liikaa ja vyörytään jo toleranssi-ikkunan ulkopuolelle. Silloin ei tapahdu oppimista; tapahtuu yleensä vain taantumista, tai sattuu vahinko.

Hevonen on iso, voimakas ja nopea pakoeläin, joka tökkii mukavasti meidän kontrollinmenetyksen pelkoa. Peikko saattaa kasvaa todella suureksi, ja pienet peilisolut välittävät hevosenkin pelot meidän kehoomme ennen kuin ehtii kissaa sanoa.
Mikä avuksi, jos Pelko-Peikko on ottanut aivan kauhean ylivallan, eikä suostu vaikenemaan enää ollenkaan?
Peikko on siitä mälsä kaveri, ettei sitä voi käskeä eikä piilottaa. Mitä enemmän yrität käskeä Peikkoa vaikenemaan tai edes menemään piiloon, sitä suuremmaksi ja karvaisemmaksi se kasvaa. Internetin ihmeellinen maailma on täynnä mindfulness-harjoituksia Peikon kanssa painimiseen, ja tässä yksi lisää: Katso Peikkoa. Katsele ajan kanssa. Tarkastele sen muotoa ja ominaisuuksia. Onko se niin ruma ja nolo sittenkään? Kokeile rakastaa Peikkoa. Ota Peikko syliin, silitä sitä ja kerro että olet kiitollinen että se auttaa sinua ja haluaa sinulle hyvää, mutta nyt sen on tarpeen ottaa vähän pienempi rooli. Kuuntele mitä Peikko sanoo, mutta sinun ei tarvitse välttämättä tehdä niin kuin se sanoo. "Mielipiteenne on otettu huomioon, kiitos".

Vaikeinta on toimia silloin kun järki sanoo että Peikko on väärässä mutta Peikon puhe on niin kovaa ja se on niin suuri, ettei sitä pysty sivuuttamaan. Peikko rakastaa hengityksen pidättämistä, joten paras ensiapu on keskittyä rauhalliseen syvään tietoiseen hengittämiseen. Peikko alkaa kutistua ihan silmissä tasolle, jossa sen kanssa voi elää.

Kerron esimerkin elävästä elämästä. Tarina on aika henkilökohtainen, mutta kerron sen silti.
Sain viettää erittäin mielenkiintoisen vuoden Arttu-ponin kanssa (jonka tarinan voi lukea tästä blogista), ja tulin oppineeksi paljon omasta pelosta, hevosen pelosta ja hevosen kyvystä kantaa ihmisen pelkoa. Arttu heitti kaikki ratsastajat heti alas selkäännousun jälkeen, paitsi minut. Syy tähän ei koskaan täysin selvinnyt, eikä se ollut "tuhmuutta", vaan hänellä oli ilmeisesti jokin mystinen sähköiskumainen kipu todennäköisesti lantion korin alueella.
Koska eläinlääkärit eivät löytäneet mitään käytöksen selittävää vikaa hänestä, eikä kipulääkekään muuttanut käytöstä mitenkään, mietimme ensin että ehkä käytös johtuu selkäännousuun liittyvästä traumasta. Käytin kokonaista yhdeksän kuukautta harjoitellakseni pelkästään selkäännousua ja liikkellelähtöä. Halusin katsoa myös tämän kortin, koska fyysistä vikaa ei löytynyt tässä vaiheessa. Arttu ei ollut varoittanut millään tavalla heittäessään kuskit salamana rajulla rodeolla alas (joka viittaa myös äkilliseen kipuun), joten joka kerta kun kiipesin hänen selkäänsä, olin henkisesti valmistautunut sairauslomaan ja omaan vammautumiseen. Muistan miten jäin jumiin seisomaan jakkaralle pulssin hakatessa kahtasataa ja oksennuksen hiipiessä kurkkuun. Pelotti ihan tosi paljon. Olin valmistellut Arttua niin hyvin kuin osasin ja olin jo ollut sen selässä ilman mitään varusteita, niin että poni tuli hakemaan minut jakkaralta vapaana kentällä. Tällä kertaa olin kuitenkin laittanut myös karvasatulan joka on käytännössä vain lampaankarvalätkä jossa on vyö, sekä riimun. Arttu alkoi hengittää syvään ja sulki silmät puolitankoon. Välillä se kurkisteli minua lempeästi sivusilmällä kuin todetakseen että "mene vaan, mä hoidan tän. Mä kestän sen että sinua pelottaa". Peikko supatti korvaan pitkästä sairauslomasta, kivusta ja vammautumisesta. Jo olemassa olevan niskavamman pahenemisesta. Halvaantumisesta. Epäonnistumisesta. Luottamuksen rikkoutumisesta. Takapakista. Näytti videota miten Arttu loikkaa räjähtävällä voimalla suoraan ilmaan. Annoin Peikon supattaa omaa mantraansa, mutta luotin enemmän siihen mitä Arttu sanoi. "Mene vaan selkään. Mä hoidan tän". Arttu ei tehnyt kertaakaan minulle mitään pahaa tai väärää. Luotin aina siihen, mitä hän sanoi. Kestin sen että Peikko seurasi jokaista askeltamme, ja kasvoi ihmisten puheista. "Hullu, miksi sä meet sinne selkään, vielä tuolla sun kaularangalla". Koin että meidän on pakko käydä tämä tie kaikesta huolimatta.

Kun lopulta Artun fyysinen tila paheni nopeasti, hän sieti että menin istumaan selkään, mutta ei halunnut edes kävellä. "Onko sun oma prosessi valmis? Sovitaanko että et mee enää?" En mennyt enää selkään. Aika pian tämän jälkeen hänen kuntonsa meni niin huonoksi, että hänet piti päästää ponien taivaaseen. Saadut kokemukset olivat korkeasta tuskallisuusasteesta kuitenkin arvokkaita, ja koin että sain yliopistotason opetusta pelon kohtaamisesta ja sen kanssa elämisestä.

Minkälaisia kokemuksia Sinulla on aiheesta?


Katariina Cozmei

Kuva WikiCommons, Adresseavisen