Ratsastus on vakava asia! Ei sillä pidä pelleillä! Tehokkaan ratsastuskerran tunnistaa siitä, että veri maistuu suussa, oksettaa, jalat ovat maitohapoilla ja hevonen tippuu hikeä hoiperrellessaan takaisin talliin. Olipas tehokasta, wow! Kyllä nyt on treenattu kunnolla ja ratsastettu koko rahan edestä.
Meillä on perinteisesti ajateltu vanhanaikaiseen armeijatyyliin, että ratsastuksen tulee olla jonkinlaista kärsimystä sekä hevoselle että ratsastajalle, ollakseen tehokasta. Kärsimyskö on kehityksen edellytys? Ehkä tietyissä asioissa (lähinnä oman pääkopan kehittymisessä) mutta hevosen loputon kiusaaminen ei edistä mitään sellaista, mistä olisi pidemmällä tähtäimellä mitään positiivista lopputulemaa. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat? Ei, vaan korkeintaan kipeytyneen ja ärtyneen hevosen ja kipeän oman kropan ja pahan mielen. On eri asia tulla sopivasti pois mukavuusalueelta, jotta kehitystä tapahtuisi, kuin yrittää tunkea hammastahnaa takaisin tuubiin. Lisäksi sieltä mukavuusalueelta voi poistua myös muutenkin kuin fyysisen rääkkäämisen kautta. Kuvan mukaan - taikaa tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella, mutta vain suhteellisen vähän sen ulkopuolella.
"Se on vaan sellaista leikkiä ja laulua eikä mitään kunnollista ratsastusta", kuulee sanottavan joidenkin ratsastajien toiminnasta, ja opettajien tunneista. Omistani mukaanlukien. Se on ihan ok! Ikävää se olisi, jos olisi silkkaa kurjuutta ja kärsimystä. Maailmassa on sitä ihan tarpeeksi jo muutenkin, ilman että sitä pitää tietoisesti lisätä. Mitä se kunnollinen ratsastus sitten on? Juuri sitä verenmakua, hikeä, kyyneleitä, hevosen ja ratsastajan nöyryyttämistä? Ratsastetaan niin, että tuntuu? ... Tuntuu joo, mutta jospa tuntuisikin jotain positiivista eikä aina vaan negatiivista? Onnistumisen iloa, pieniä suuria saavutuksia, ahaa-elämyksiä, vaikeuksien kautta voittoon - tunteita, iloa siitä että saa oppia yhdessä hienon ja rakkaan hevosen kanssa. Ei mikään työnteko ja oppiminen ole tokikaan aina pelkästään kivaa ja helppoa, mutta väkisin tekemällä ei saavuta sitäkään vähää. Lisäksi, jos sinulla on hauskaa opetellessasi jotain vaikeaa asiaa, se ei yhtäkkiä tunnukaan niin vaikealta, eikä sillä ole niin väliä, kauanko siihen menee aikaa.
Ratsastus ja hevosten treenaaminen voi olla yhtä aikaa tehokasta, tavoitteellista ja kurinalaista, mutta silti hauskaa. Sekä hevoselle että ratsastajalle. Sekä hevonen että ihminen oppivat paljon paremmin ympäristössä, jossa ne voivat olla perusmoodiltaan rentona ja omana itsenään, ja jossa molemmat ymmärtävät mitä pitäisi tehdä, ja vielä kutakuinkin pystyvät siihen, mitä pitäisi tehdä. Kohtuuttomista vaatimuksista seuraa ainoastaan turhautumista, ja turhautumisesta seuraa helposti kiukkua tai voimakasta pettymystä. Hevosen kohdalla usein enemmän sitä kiukku-osastoa, hevonen kun ei voi olla pettynyt ratsastuksellisten tavoitteiden täyttymättömyyteen koska sen ainoa tavoite on pysyä hengissä ja saada luontaiset tarpeensa tyydytettyä. Hevosta ei harmita, ettei päivän sulkutaivutusharjoitus nyt mennytkään ihan nappiin, tai ettei se voittanutkaan lähtöään. Sen sijaan hevosta voi harmittaa kovastikin ratsastajan yllättävät aggressiot ja hepulireaktiot, koska ne aiheuttavat usein kipua tai vähintäänkin epäluottamusta.
Hauska ja mielekäs treenaaminen ei siis tarkoita mitään löysäilyä, vaan todellakin sitä, että oppimisympäristö on tarkoituksenmukainen ja oppija ymmärtää, mitä häneltä edellytetään. Lisäksi sekä hevoset että ihmiset oppivat yksilöllisesti: joku jo parilla toistolla, joku hitaammin, jotain pitää enemmän patistaa, joku ylisuorittaa jo valmiiksi. On myös ihan hyvä juttu tunnistaa oma ja oman hevosen oppimistapa; se auttaa eteenpäin. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa oppia, on vain erilaisia tapoja! Voi myös pysähtyä pohtimaan, miksi tarvitsee armeijamaista kuria pysyäkseen ruodussa ratsastuksensa suhteen - mistä se motivaatio tekemiseen tulee? Ulkopuolisen käskyttämisestä, vai siitä että tietää mitä haluaa ja näkee jonkinlaisen tavoitteen tai ideaalitilanteen, johon haluaa päästä?
Opettaja voi joka tapauksessakin vain avata ovia, mutta oppilaan on kuljettava niistä itse läpi. :)
Kirjoittaja on leikkivä ja laulava täti, joka opettaa ja oppii
1 kommentti:
Erittäin hyvä pointti ! Täysin samaa mieltä asiasta. Itseäni esimerkkinä käyttäen... Olin käytännössä irti hevosmaailmasta 10 vuotta (paria "projektia" lukuunottamatta) asuessa ulkomailla. Nyt olen viimeisen reilun 3 vuoden ajan ratsastanut koko ajan enenmmän ja vihdoin sain taas oman hevosenkin marraskuun lopussa. Joku voisi sanoa, että hullu täti (53-vee) - 10 vuoden tauon jälkeen ostaa 4 -vuotiaan, mutta tämä sopii mulle kun nenä päähän: me leikitään !
Seurasin vuosi sitten puolen vuoden ajan useina päivinä viikossa ystäväni Ami Sunnan valmennuksia - osaksi siksi että minulla oli aikaa ja halusin virkistää muistiani ja saada uusia ideoita, ja osaksi juuri siksi, että tiesin että tulen tarvitsemaan kaikkea näkemääni vaikka en vielä tuolloin päässytkään toteuttamaan niitä. Ami piti loistavia tunteja hyvin eri tasoisille ratsastajille eri tasoisilla hevosilla teettäen kuitenkin periaatteessa ihan samoja tehtäviä. Toisille todellakin leikin varjolla ja toisille vaatien enemmän. Välillä talven pakkasten vuoksi tunnit olivat "pelkkiä" käyntityöskentelytunteja, mutta juuri noista tulikin minulle nyt pelastus.
Olen nyt tämän oman beibini kanssa joutunut kävelemään helmikuun alusta asti ja hän kun on muutenkin kohtalaisen rivakka tarhaliikkuja niin olen joutunut hieromaan älynystyröitäni, millä saisin hänet pidettyä tehvehtymisen tiellä. On ihana huomata, kuinka pienillä asioilla saa hevosen huomion siirrettyä pois sieltä "hui, tuolla on tonttu oksalla!" -moudista kun jaksaa/muistaa, ja jopa uskaltaa olla hermostumatta ja suuttumatta. Tämä tammani on kyllä (olen tietysti jäävi sanomaan tätä) huomattavan yhteistyöhaluinen ja -kykyinen ja oppii asiat kertakaikkisen nopeasti, joten minulla on varmasti hänen takiaan vähän kuin etulyöntiasema sanoa näin, mutta kyllä nämä samat asiat pätee muihinkin hevosiin.
Hyvä esimerkki näistä pienen-pienistä onnistumisen hetkistä on eiliseltä. Meillä on tamman seurana vuohi ennen kuin kesällä tulee valmistuvaan talliin lisää asukkeja, ja vuohi on ollut nyt mukana kävelyillä tuossa kilometrin pituisella tiellä jonka kävelemme edestakaisin ennen kentälle menoa. Sielläkin se pyörii mukana - välillä painaa parta hulmuten ohi sisäkaarteessa syvässä peräänannossa - pukitellen :D Vuohta alkoi kyllästyttämään kentällä pyöriminen ja se päätti mennä seurustelemaan tien toisella puolella tarhastaan ratsastustamme seuraavien naapurin hevosten kanssa. Tammani siitä hermostui ja pää nousi korkeuksiin ja tuli taas se pommin-päällä-istumis-tunne. Aloin pikkuhiljaa rauhallisesti hengitellen tehdä pysähdyksiä, taivutuksia, muutaman askeleen väistöjä - ja hidastaa käyntiä lähes pysähdyksiin asti. Hän keskittyi välittömästi ja unohti vuohen. Käynti hidastui - valehtelematta - lähes ajatuksella, askel askeleelta etenevään "johonkin" joka tuntui aivan huippusuoritukselta. Teimme tämän useaan kertaan eli se ei ollut vain vahinko, vaan tapahtui. Ajatuksella, meiltä molemmilta. Leikimme ajatuksella, että laitetaankin yksi-jalka-kerrallaan-maahan.
Joku asiaa tuntematon ei olisi tässä katsellssaan nähnyt MITÄÄN mutta kertoessani tätä Ukko-Kullalleni (joka on koskenut hevosiin eka kerran viime kesänä...)otti kiinni heti siitä TUNTEESTA jonka tämä pienen-pieni onnistuminen aiheutti. Valtavaa ! Kyyneleet silmissä kerroin kuinka hevonen KÄVELEE hahaha ! Lähdenkin tästä taas pihalle leikkimään heppani ja vuoheni ja koirieni kanssa - ihanaa päivää muille leikkimielisille !
Lähetä kommentti