Rinsessan Päiväkirjan Kevätkommellukset 2013

Hörrrr hörrr taas kaikki armaat lukijani!

Talvi meni lumihangessa telmiessä, niinkuin kuvasta näkyy. Tämä kuva on otettu kun päiväruokinta oli myöhässä kuutisen minuuttia, ja multa paloi käämit. Koska nuo Sisäköt oppivat, että tarjoilu tulee kun se on tilattu, mulle laitetaan apetta eteen ekana, nuo rahvaanrotuiset joutavat kyllä odottamaan. No okei, tähän ei lasketa herra G:tä, mun sussua, koska hän ei ole rahvaanrotuinen vaan ylväs li-pizza. Hänelle pitää tarjoilla myös hetimiten, tai me näytämme tarjoilijoille meidän Itchy & Scratchy Shown. Siihen kuuluu tällaista loikkaa ja toisillemme julmistelua joka aiheuttaa yleistä pahennusta. Olen aina ollut sitä mieltä että tämän maan natiivit ovat kovin huumorintajuttomia.

Oikeastihan olen kuitenkin ihan kiltti ja tottelevainen piäni hevonen. Ainakin jos polettien määrästä sovitaan. Meidän piti lähteä Taksilla jonkun tädin kurssille kauaspitkälle, mutta kehittelin akuutin ontuman kuullessani kurssista nyrjäyttelemällä jalkojani tarhassa (myyrien vika! Avaudun aiheesta myöhemmin), joten vältyin ylenpalttiselta hikoilulta. Tuli, tuo pierevä mustan karhun näköinen paikallisväestön edustaja joutui sinne sitten sijaiskärsijäksi. No se kehui että oli kiva reissu ja ne olivat syöneetkin vaan koko ajan... siis mitä se olikin joku huvimatka? Pelkkää piknikkiä. Suostun mukaan ehkä sitten seuraavalle reissulle.

Mami on nyt vihdoin tajunnut lahjani hopiloikan parissa. Me ollaan käyty kivan Sedän kanssa Taksilla sen yhden Tädin liikenneohjauksessa, jossa pitää mennä kiltisti niitä esteitä tietyssä järjestyksessä jonka tää Täti määrää. Kun lumet sulivat, Mami ja Sisäköt rakensivat mulle muutamia esteitä kentälle ja sain mennä niitä vähän vapaamuotoisemmin, se oli valtavan hauskaa, ja heilutin peffaa joka kurvissa ja tein aikamoisia loikkia. En halua puominpuremia jalorotuisille säärilleni. Pääsin tekemään porkkanakippo-jekunkin eli täyttä kiitoa kohti kiinniottajaa, sitten katsotaan väistääkö se vai pitääkö pokka, kun jarrutan aina sillai kolme senttiä ennen. Hihii! Toimii aina. Hiekka vaan roiskahtaa kun teen sellaisia äkkipikapysähdyksiä. Sisäkkö hoiti homman kyllä hyvin. Maminkin kanssa synkkaa jo aika hyvin. Tässä on meistä kuvakin, kun meillä on synkronoidut alaulokkeet.


Silleen mä meen. Tunnen tuulen korvissani, pitkät kutrini liehuvat ilmassa, kavioni irtoavat maasta, kasvatan selkääni siivet ja lennän takaisin Portugalin lämpöön... eiku! Sori. Ajatukseni karkaavat kun räntäsade piiskaa jalorotuista takapuoltani. Tässä oli vähän jotain Länsi-Siperia tyyppistä takatalveakin välissä ja maa peittyi uudestaan tuohon valkeaan tavaraan ja turpakarvani kikartuivat taas pakkasesta. Meillä on täällä muutenkin oma paikallisilmasto jossa on tosi kylmä. Miksi? Haluan paikallisilmaston joka muistuttaa Länsi-Portugalia. Voisitteko muuttaa tämän pienen epäkohdan? Onneksi nyt sääherra näyttää suosiollisemmalta. Näin kun joutsenet lensivät meidän pihan yli ja iso kurkiaura mennä kaakatti kans tuosta. Nättejä eläimiä mutta ruma ääni ja paskovat lentäessään. Ei mitään tapoja. Ensin ne kyllä kaarteli tuossa pellon yllä, Irmalla oli varmaan kakkahätä ja se halusi laskeutua kovasta kaakatuksesta päätellen mutta muu tokka torppas rumin raakuntakääntein sen ja Irma joutui vääntämään torttua lennosta. Ei ole niilläkään helppoa hei.

Olen seurannut muitakin luonnonilmiöitä. Meillä asuu täällä ulkoiluoloissa myös lihavia myyriä. Ne tekevät maahan koloja, johon voin kompastella. Siis kenen luvalla ne suorittavat ulkoilualueelleni näitä tihutöitä! Eikö ne yhtään ajattele? Ei ihme että olen hiukan kompastellut tässä viime aikoina ja nyrjäytellyt nilkkojani. Onneksi meillä asuu tallissa raidallinen pieni peto, joka on muuten ehkä hiukan ärsyttävä ja tunkeileva ja sillä on erikoinen maukuva puhetyyli, mutta se on kyllä tehokas noiden pienempien vielä ärsyttävämpien otusten kanssa. Ainoa hiukan pöyristyttävä asia on se, mitä tämä raidallinen peto tekee niille kiinni saamilleen pikkuisille. Sitten kun ne eivät enää vikise, se syö niistä vaan osan ja jättää loput mun kulkureitille. Siis, tiiättekö miltä tuntuu ja haisee myyrän puoliksi nuoltu ruoansulatuselimistö tarttuneena kavionpohjaan?? Nnnngggh.... ette halua tietää. Kautta kaikkien kurjenkakkojen, tuo on kyllä pahinta.

Onneksi nämä myyrän maalliset jäämistöt ja muut oksettavuudet karisevat kyllä kyydistä kun meitsi pääsee vauhtiin. Tää on niin parasta. Mää oon niin hyvä ja kaunis ja parhain. Ihan tylsää vaan laukata tuolla väleillä, niin vaihtelen laukkaa -myös ristilaukasta ristilaukkaan, kokeilkaa perässä jos osaatte!- ja heitän pyllyä ja etsin vaihtoehtoisia lähestymistapoja noille tikkukasoille. Jiihaaa! Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Yours Truly, Princess Alma

Leikkiä ja laulua

Ratsastus on vakava asia! Ei sillä pidä pelleillä! Tehokkaan ratsastuskerran tunnistaa siitä, että veri maistuu suussa, oksettaa, jalat ovat maitohapoilla ja hevonen tippuu hikeä hoiperrellessaan takaisin talliin. Olipas tehokasta, wow! Kyllä nyt on treenattu kunnolla ja ratsastettu koko rahan edestä.

Meillä on perinteisesti ajateltu vanhanaikaiseen armeijatyyliin, että ratsastuksen tulee olla jonkinlaista kärsimystä sekä hevoselle että ratsastajalle, ollakseen tehokasta. Kärsimyskö on kehityksen edellytys? Ehkä tietyissä asioissa (lähinnä oman pääkopan kehittymisessä) mutta hevosen loputon kiusaaminen ei edistä mitään sellaista, mistä olisi pidemmällä tähtäimellä mitään positiivista lopputulemaa. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat? Ei, vaan korkeintaan kipeytyneen ja ärtyneen hevosen ja kipeän oman kropan ja pahan mielen. On eri asia tulla sopivasti pois mukavuusalueelta, jotta kehitystä tapahtuisi, kuin yrittää tunkea hammastahnaa takaisin tuubiin. Lisäksi sieltä mukavuusalueelta voi poistua myös muutenkin kuin fyysisen rääkkäämisen kautta. Kuvan mukaan - taikaa tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella, mutta vain suhteellisen vähän sen ulkopuolella.

"Se on vaan sellaista leikkiä ja laulua eikä mitään kunnollista ratsastusta", kuulee sanottavan joidenkin ratsastajien toiminnasta, ja opettajien tunneista. Omistani mukaanlukien. Se on ihan ok! Ikävää se olisi, jos olisi silkkaa kurjuutta ja kärsimystä. Maailmassa on sitä ihan tarpeeksi jo muutenkin, ilman että sitä pitää tietoisesti lisätä. Mitä se kunnollinen ratsastus sitten on? Juuri sitä verenmakua, hikeä, kyyneleitä, hevosen ja ratsastajan nöyryyttämistä? Ratsastetaan niin, että tuntuu? ... Tuntuu joo, mutta jospa tuntuisikin jotain positiivista eikä aina vaan negatiivista? Onnistumisen iloa, pieniä suuria saavutuksia, ahaa-elämyksiä, vaikeuksien kautta voittoon - tunteita, iloa siitä että saa oppia yhdessä hienon ja rakkaan hevosen kanssa. Ei mikään työnteko ja oppiminen ole tokikaan aina pelkästään kivaa ja helppoa, mutta väkisin tekemällä ei saavuta sitäkään vähää. Lisäksi, jos sinulla on hauskaa opetellessasi jotain vaikeaa asiaa, se ei yhtäkkiä tunnukaan niin vaikealta, eikä sillä ole niin väliä, kauanko siihen menee aikaa.

Ratsastus ja hevosten treenaaminen voi olla yhtä aikaa tehokasta, tavoitteellista ja kurinalaista, mutta silti hauskaa. Sekä hevoselle että ratsastajalle. Sekä hevonen että ihminen oppivat paljon paremmin ympäristössä, jossa ne voivat olla perusmoodiltaan rentona ja omana itsenään, ja jossa molemmat ymmärtävät mitä pitäisi tehdä, ja vielä kutakuinkin pystyvät siihen, mitä pitäisi tehdä. Kohtuuttomista vaatimuksista seuraa ainoastaan turhautumista, ja turhautumisesta seuraa helposti kiukkua tai voimakasta pettymystä. Hevosen kohdalla usein enemmän sitä kiukku-osastoa, hevonen kun ei voi olla pettynyt ratsastuksellisten tavoitteiden täyttymättömyyteen koska sen ainoa tavoite on pysyä hengissä ja saada luontaiset tarpeensa tyydytettyä. Hevosta ei harmita, ettei päivän sulkutaivutusharjoitus nyt mennytkään ihan nappiin, tai ettei se voittanutkaan lähtöään. Sen sijaan hevosta voi harmittaa kovastikin ratsastajan yllättävät aggressiot ja hepulireaktiot, koska ne aiheuttavat usein kipua tai vähintäänkin epäluottamusta.

Hauska ja mielekäs treenaaminen ei siis tarkoita mitään löysäilyä, vaan todellakin sitä, että oppimisympäristö on tarkoituksenmukainen ja oppija ymmärtää, mitä häneltä edellytetään. Lisäksi sekä hevoset että ihmiset oppivat yksilöllisesti: joku jo parilla toistolla, joku hitaammin, jotain pitää enemmän patistaa, joku ylisuorittaa jo valmiiksi. On myös ihan hyvä juttu tunnistaa oma ja oman hevosen oppimistapa; se auttaa eteenpäin. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa oppia, on vain erilaisia tapoja! Voi myös pysähtyä pohtimaan, miksi tarvitsee armeijamaista kuria pysyäkseen ruodussa ratsastuksensa suhteen - mistä se motivaatio tekemiseen tulee? Ulkopuolisen käskyttämisestä, vai siitä että tietää mitä haluaa ja näkee jonkinlaisen tavoitteen tai ideaalitilanteen, johon haluaa päästä?

Opettaja voi joka tapauksessakin vain avata ovia, mutta oppilaan on kuljettava niistä itse läpi. :)



Kirjoittaja on leikkivä ja laulava täti, joka opettaa ja oppii

"Hevonen on luotu liikkumaan!"

Jokainenhan sen tietää. Hevonen on luotu liikkumaan!
Yleensä tätä lentävää lausetta käytetään tilanteissa, joissa halutaan keskustella tai "keskustella" hevosen ihmisen järjestämästä liikunnasta.

Miten se hevonen sitten liikkuu tavalla, jolla se on luotu liikkumaan?

On hyvä muistaa lähtökohtana, ettei siten, että sen selässä on ylipäätään ratsastaja tai perässä kärryt.

Eikä ainakaan siten, että se seisoo ensin 23 tuntia karsinassa, jonka jälkeen sillä rytkytetään tunti ympäri kenttää tai maneesia, jonka jälkeen se palaa taas 23 tunniksi seisomaan niille jalansijoilleen.

Hevosta ei ole myöskään luotu liikkumaan pakkoasennoissa, jotka tuottavat sille kipua ja pitkäaikaista epämiellyttävää oloa.

Hevoselle ei ole myöskään luontaista jumputtaa neljää tuntia päivässä ratsastusareenan uraa pitkin.


Miten ne villihevoset sitten liikkuvat ja toteuttavat sitä, mitä ne on luotu tekemään? Kilometrikaupalla kävellen ja välillä syöden, välillä spurtaten, mutta pääosin melko rauhallista kävelyvauhtia. Nuoret hevoset toki kisailevat enemmän kuin vanhemmat, ja oreilla on omat paininsa. Hevonen on siis karrikoidusti kuvailtuna luotu kävelemään ja syömään. Tämän kuvion muuttaa ihminen, joka haluaa kiivetä hevosen selkään tai laittaa perään vedettäviä härveleitä, ja saada hevosen tekemään käskystä erilaisia asioita. Ihmisen infrastruktuurissa asuvaa hevosta ei voi siis muutoinkaan ihan verrata villihevoseen, mutta samat luontaiset käytösmallit ja tarpeet niillä toki edelleen on.

Ihmisen järjestämä aktiivinen liikunta voi olla kovinkin monenlaista. Koulu- ja esteratsastusta, erilaisia ajotehtäviä, maastoratsastusta, irtohypytystä tai irtojuoksutusta, ohjasajoa, agilityä, maastakäsin työskentelyä, taluttelua, lännenratsastusta, karjan paimennusta, kävelykonetta... valinnanvaraa on kyllä. Usein kuitenkin unohdetaan, että jopa tärkeämpää kuin ihmisen järjestämä aktiiviliikunta, on se muu 23 tuntia mitä hevonen viettää itsekseen. Seisooko se sisällä? Onko se pienessä vai isossa tarhassa? Onko sillä laumatovereita vai onko se ulkona yksin? Minkälainen pohja ulkoilualueilla on? Onko hevosella ylipäätään mahdollisuutta ns passiiviseen liikuntaan, eli omaehtoiseen laitumella tai tarhassa tapahtuvaan ei-ihmisen tiukasti kontrolloimaan liikuntaan?

Hevonen, joka seisoo syystä tai toisesta paljon sisällä tai tarhailee yksinään hyvin pienessä tarhassa, tarvitseekin toki ihmisen järjestämää aktivointia ja kehonhuoltoa, koska se ei pääse itse tyydyttämään luontaisia tarpeitaan. Hevosen kehon ja psyyken kannalta on kuitenkin järkevää kiinnittää huomiota tämän ihmisen järjestämän aktiiviliikunnan LAATUUN jopa enemmän kuin määrään, vaikkakin hevonen tarvitsee kehon ja psyyken hyvinvoinnin vuoksi myös sitä passiivista omaa liikuntaa. Jokainen hevosen epätasapainossa ihminen selässään kulkema kilometri kuluttaa sen kehoa paljon enemmän, kuin vapaa liikunta "omin jaloin" olkoonkin, että se seisoisi ja kulkisi itsekseenkin jonkinlaisissa virheasennoissa. Hevonenhan on epätasapainoinen ja epäsymmetrinen ihan luonnostaan, ihan kuten me ihmisetkin, mutta ihmisen tuoma lisäkuormitus pahentaa tätä tilannetta melko paljon verrattuna hevosen omaehtoiseen liikkumistapaan jolloin sen pystyy kompensoimaan heikkoja kehonosiaan, ja tasapainottamaan itseään vapaasti liikkuvalla selkärangalla.

Jos hevosen elinolosuhteet ovat sellaiset, että sen "passiiviliikunta" on hyvin järjestettyä, toisin sanoen riittäviä aikoja isoilla ulkoilualueilla ja laumassa, aktiiviliikunnan määrällä ei ole niin suurta merkitystä, kunhan se on tarkoituksenmukaista. Pääosin joutohevosena olevaa hevosta ei voi tokikaan yhtäkkiä repäistä monen tunnin vaellukselle tai estevalmennukseen, mutta kevyen käyntipainotteisen maastolenkin tai helpon kenttäjumpan se kestää kyllä, vaikka ihmisen järjestämä aktiiviliikunta ei olisikaan säännöllistä. Väittäisin, että on vähemmän haitallista käydä harvakseltaan kentällä tekemässä suunnitelmallisia ja hyvältä tuntuvia asioita (nämä eivät siis sulje toisiaan pois!) kuin ratsastaa joka jumalan päivä kalenterin ja kellon mukaan jokin tietty repertuaari, koska on a) pakko, b) niin on aina tehty, c) muut käskevät tekemään niin vaikka se tuntuu itsestä pahalta ja hevonen menee koko ajan huonompaan suuntaan. Jokaisen on hyvä pysähtyä kysymään aina välillä, MIKSI? Miksi pitää tehdä niin ja näin, mistä ne omat motiivit kumpuavat, miksi käytän niitä keinoja, joita käytän? En sano, että on oikeita ja vääriä tapoja, mutta on valintoja. On ihan terveellistä pohtia, miksi niitä tiettyjä valintoja tekee itsensä ja hevosensa suhteen.

Kouluratsastuksen ja ylipäätään hevosen kouluttamisen perimmäinen tarkoitus on kautta aikojen ollut hevosen kehon ja psyyken (!) vahvistaminen ja tasapainottaminen niin, että sen on mielekästä tehdä töitä meidän kanssamme, ja lisätä sitä kautta hyviä ja terveitä käyttövuosia. Keho ja psyyke eivät tasapainotu ja vahvistu staattisilla pakkoasennoilla, eikä väkinäisellä pakotetulla työnteolla joka on yhtä persuksista sekä hevosen että ratsastajan kannalta. Sen sijaan on varsin hyödyllistä tutkiskella hieman hevosen kehon toimintaa ja biomekaniikkaa, sekä ennen kaikkea katsoa sitä omaa hevostaan objektiivisin silmin. Mitkä ovat sen kehon heikot kohdat, mitkä vahvuudet? Sen sijaan että heikkojen kohtien kimppuun kävisi tiukoin keinoin, voi olla sekä itselleen että hevoselleen armollinen ja lähteä purkamaan ongelmia myös oman kehonsa kautta, ja antaa kaikille muutoksille riittävästi aikaa tekeytyä.

Ratsastaja vaikuttaa hevosen käyttövuosiin ja kestävyyteen olosuhteiden, hoidon, ruokinnan ja passiiviliikunnan ohella toki myös ihan konkreettisesti ja fyysisesti. Hevosen kestävyyden kannalta olennaista on ennenkaikkea miten ratsastaja siellä selässä istuu, ja toiseksi mitä ratsastaja siellä selässä tekee. On turha kuvitellakaan työstävänsä hevosestaan valtavan symmetristä ja elastista, jos oma keho on kovasti toispuoleinen ja jäykkä... siksi omaankin kehonhuoltoon on syytä kiinnittää huomiota, etenkin mitä enemmän ratsastajalla on omia ambitioita ratsastuksen ja hevosensa suhteen.

Omaan kehoon ja hevosen kehoon voisikin suhtautua kuin lempeä, mutta tiukka fysioterapeutti. Hän ei anna kehon jatkaa haitallisissa virheasennoissa olemista, vaan opettaa uuden tavan kävellä, seistä, liikuttaa kehon osia. Hyvä fysioterapeutti ei pakota kehoa uusiin asentoihin, eikä etenkään asentoihin jotka tuottavat keholle entistä enemmän vaurioita ja kipuja. Uusi asento voi toki aluksi tuntua oudolta ja väärältä, ja aiheuttaa lihaksiin lieviä kipuja niiden totutellessa uusiin tapoihin, mutta väkisin runttaamalla ei saa aikaan kuin enemmän vahinkoa. Toki asentoa ja liikeratoja korjatessa pitäisi ylipäätään tietää, mikä on tarkoituksenmukainen ja hyvä asento ja mikä on hyvä liikerata - - sellainen, joka kuormittaa mahdollisimman vähän, ja symmetrisesti. Tasapainoisessa kehossa ja mielessä on hyvä olla. Asiat tuntuvat helpoilta suorittaa. Eivät toki alkuun, mutta mitä paremmassa tasapainossa keho ja psyyke ovat, sitä helpommaksi asiat muuttuvat. Niin meillä, kuin hevosillakin.

Tasapainoista viikkoa!



Kirjoittaja on kerettiläinen joogi, joka lukee iltaisin vuorotellen Me Naisia ja Equine Scienceä

Retkiä Iberian niemimaalle

Kepeähenkinen reissukertomus helmikuisesta matkasta Espanjaan.


Eipä ole tullut paljon lomia pidettyä, joten yhdistin rennon matkailun hevospuuhiin ja lensin ystävieni luokse Etelä-Espanjaan katsomaan samalla kommelluksista hyvin toipunutta nuorta hevostani. Aurinko paistoi ja ilma tuntui Suomen lumituiskuun verrattuna keväisen lämpimältä, mutta kylmä tuuli puhalsi pitkin vuorten rinteitä ja sai laittamaan toppatakin vetskarin ylös asti kiinni. Silti jo pelkkä valo ja lämpö hivelivät sielua pitkän ja harvinaisen pilvisen ja muutenkin hiukan synkän talven jälkeen. Mantelipuut kukkivat kauniisti ja suurimman osan vuotta niin kuiva maaperä peittyi vihreään ruohomattoon. Tämä on ihan parasta aikaa ratsastaa Espanjassa - aurinko paistaa jo lämpimästi mutta on silti vielä mukavan viileää ja raikasta hikoilla hevosen selässä, ja vilkkaillakin alueilla mukavan hiljaista.

Kävin ratsastamassa muutamaa ystäväni hevosta, joka oli hyvin mielenkiintoista, ja sain paljon uusia ajatuksia kotiin vietäväksi. Olin ratsastanut molempia aikaisemminkin, mutta sain paljon uutta pureskeltavaa, koska hevoset olivat edistyneet tosi paljon viime näkemältä ja pääsin vähän hajulle miten voisin yrittää ratkoa tiettyjä ongelmia omienikin kanssa, ts mikä olisi ehkä se "next step". Kiitos vinkeistä, rakas ystäväni :D



Lisäksi kävin pitämässä hauskaa parina iltana eräällä mukavalla PRE oriilla joka oli varsin osaava mutta ei ihan helppo kaveri, hän oli kovasti kiihkeä ja olisi halunnut mennä koko ajan pykälää rivakammin kuin selässä keikkuva pikku pilotti. Tämä hevonen oli koulutettu periespanjalaiseen tyyliin, opettajan ote oli myös melko reipashenkinen ja ratsastus oli kaukana "akateemisesta" mutta no hei, maassa maan tavalla! Ei sinne menty kitisemään vaan avoimin mielin oppimaan kaikki, mitä voi oppia. Sain muutamia aika hyviä knoppeja tästäkin kokemuksesta vaikka ratsastaisin tätä hevosta itsekseni ehkä jossain määrin eri tavalla. Oli silti siis varsin hauskaa ja antoisaa. Tässä meidän pompottelusta lyhyt video ennen kuin kameran akku hyytyi.

Vietin parina päivänä aikaa oman pikku heppani kanssa, hän on kovasti parantunut karseista koettelemuksistaan, kirjoitan joutessani hänen tarinansa erilliseen bloggaukseen. Lyhyesti; ensin hän meinasi heittää henkensä heti syntyessään, sen jälkeen tallinpitäjän totaalisen pimahduksen takia jätettiin kuolemaan nälkään, jonka jälkeen hänelle on sattunut mm melko ikävä tapaturma ja evakuoitu maastopalosta ja jos vaikka mitä. Yhteinen reissumme on siis ollut melko dramaattinen. Nyt hän on toipunut hyvin ystävieni hellässä huomassa, ja muuttaa Suomeen mahdollisimman pian, luultavasti ensi kesän aikana. Hän on siis nyt viisi vuotta täyttävä lusitano ori, jonka isosisko minulla onkin täällä jo; teidän kaikkien tuntema Rinsessa! Tässä hänestä pari kuvaa.


Hän on maailman kiltein, viisain ja kiitollisin pieni hevonen! Tuskin maltan odottaa että saan hänet tänne Suomeen, jotta voin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Toivon sydämestäni, että pahimmat koettelemukset olisivat nyt takana päin...

Loppuun vielä muutama reissukuva iloksenne!

Kevät keikkuen tulevi kohta tännekin. Jipii!

Ajatuksia nuoren hevosen kouluttamisesta

Suunnittelin kirjoittavani pidemmänkin ajatelman nuorten hevosten kanssa puljaamisesta, mutta mitä sitä turhaan; jokainen saa ihan itse kokeilla erilaisia lähestymistapoja ;-) Kuitenkin muutama kysymys ja ajatus niiden teemojen ympäriltä, jotka mietiytyttävät monia ratsastajia. En väitä, että itsekään tietäisin näistä sen enempää kuin joku muukaan, mutta ajatusten herättely ja vastausten hakeminen on aina yhtä kiinnostavaa.



Perinteinen periaate nro 1. Ratsasta varsaa reippaasti takaa eteen kohti tuntumaa. Opeta hevonen tukeutumaan ohjaan.

Mitä on kellekin "tuntuma"? Ohjan paino, vai pari maitopurkkia? Kaikki mikä on enemmän kuin ohjan paino, on jo kuitenkin jonkin asteista vetämistä ratsastajan taholta. Miksi hevosen tulisi tukeutua ohjaan? Mitä ruumiinosaansa se siinä tukee? Päätä? Miksi ihmeessä? Eikö tavoitteena ole self carriage, vai halutaanko käyttää ratsastajaa jonkinlaisena rollaattorina?

Miksi pitäisi mennä tolkutonta haipakkaa nuoren kanssa? Paraneeko tasapaino siitä, että hevosella juostaan pää viidentenä jalkana, ennen kuin sen tasapaino ratsastajan kanssa on kehittynyt laisinkaan. Ei ole toki tarkoitus madella vetelän ameeban kanssa minne sattuu, mutta hevosen älytön hätyyttäminen ja painostaminen alkuvaiheessa johtaa aika nopeasti siihen, että varsasta kehkeytyykin kireä viulunkieli jolta on seuraavaksi jarrut ja tahti varsin kadoksissa. Olisiko järkevämpää yrittää etsiä juuri sille hevoselle sopiva helpoin tahti eri askellajeissa? Mahdollisesti vetohevosta käyttäen, hitaalla hermorakenteella varustetulla hevosella ehkä maastossa, jotta oma luonnollinen eteenpäinpyrkimys löytyisi ja säilyisi? Pyritäänkö siihen, että ratsastus on nuorelle hevoselle mahdollisimman mutkatonta ja hyväksyttävää, vai mahdollisimman tukalaa? Hevonen liikkuu mielellään eteen, kun se on hyvässä tasapainossa. Mikään varsa ei ole, mutta toki yksilölliset erot ovat valtavia riippuen myös siitä, miten hevonen on varsavuotensa viettänyt. Laatikossa ei pysty kasvattamaan urheilijaa.


Perinteinen periaate nro 2. Ratsasta varsaa pohkeet kiinni.

Mitä on "pohkeet kiinni"? Nilkat, pohjelihas hevosen kyljessä, koko jalka reidestä asti kiinni hevosessa?
Riippuu myös ratsastajan mittasuhteista hevosen nähden, sekä muista anatomisista seikoista. Pitkäjalkainen ratsastaja kapealla pienellä hevosella näyttää ja tuntuu kovasti erilaiselta, kuin pieni lyhytjalkainen ratsastaja leveällä hevosella.
Helposti käy niin, että ratsastaja jännittää pohje- ja reisilihaksia jolloin myös lantion alue jännittyy (josta ei seuraa mitään positiivista), joten järkevintä etenkin nuorella hevosella olisi antaa jalkojen vaan olla rentona silloin kun niitä ei käytetä. Kun hevonen on oppinut ymmärtämään pohkeen eteenajavan merkityksen, pohjeavuksi riittä hyvin usein pelkkä kosketus. Mikä idea on turruttaa nuori hevonen heti pohkeella hiertämiseen ja puristeluun? Kohta sitä pitää ratsastaa kovemmin ottein eteenpäin, ja se valuu entistä etupainoisemmaksi, jolloin sitä pitää ruveta vetämään edestä, jolloin se ei enää liiku takaa - - kohta ollaan tilanteessa että nuorella hevosella on pitkät kannukset, gramaanit ja siltikin se tuntuu siltä kuin tunkisi hammastahnaa takaisin tuubiin. Hupsista.


Perinteinen periaate nro 3. Kyllä sen on mentävä, vaikka se ei halua.

Miksi se ei halua? Yllättävän usein nuorella hevosella on hampaat hoitamatta, se tallin halvin ja kuppaisin satula sisäänratsastusta varten kun eihän se tarvi vielä sopivaa satulaa, liian lyhyeksi kuluneet kavionnysät ja lihakset kipeänä holtittomasta liinan päässä riekkumisesta (tästä kohta lisää). En minäkään haluaisi mennä! Lisäksi nuorta hevosta voi pelottaa uudet tilanteet ja ärsykkeet, ja vaikka urbaanilegendan mukaan hevonen pelleilee ja vttuilee näin ei aivojen biologisen ja kemiallisen toiminnan rajoissa kylläkään tapahdu, vaan hevosen tunne on aina aito. Se miksi hevonen yhtäkkiä pelkää jotain ihmisen mielestä naurettavaa asiaa onkin sitten eri juttu. Hevonen on kuitenkin saaliseläin, eikä sen geenit ole niin domestikoituneet että tietäisi, ettei Suomessa ole leijonia eikä sapelihammastiikereitä. Ne yksilöt, jotka ovat suhtautuneet puskan rapinaan vuosituhansien kuluessa välinpitämättömästi, eivät ole jääneet jatkamaan sukua. Oli se ihmisen mielestä typerää tai ei.

Jos hevosella ei ole fyysistä syytä vältellä työntekoa, voidaan pohtia, kokeeko se sen laisinkaan kannattavana. Totta kai hevosen "täytyy totella" tiettyjen reunaehtojen sisällä esim vaaratilanteen uhatessa, mutta hevosella ei ole mitään sisäänrakennettua systeemiä pitää ihmistä automaattisesti auktoriteettinaan ja rrrrakastaa ratsastamista.

Koirien koulutuksessa käytetään paljon positiivista vahvistamista, mutta hevosten kanssa pääosin negatiivista. Jos sitäkään. Aika usein hevonen ei saa minkäänlaista palkintoa siitä, että se on arvannut oikein, ja tilanne on sitäkin kökömpi jos se saa koko ajan useita ristiriitaisia käskyjä toteltavakseen. Vedä ja työnnä yhtä aikaa - - saat takuulla nuoren hevosen hämmennyksiin. Silloin sen on jätettävä tottelematta toista käskyä, eli oltava "tuhma"! :D Hevoset älykkäinä eläiminä toki oppivat arvailemaan meidän sekavista käskyistämme, mitä milloinkin haluamme, mutta asian voi tehdä paljon yksinkertaiseminkin. Käytetään vain yhtä käskyä kerrallaan, ja kun hevonen reagoi toiveisiimme, käsky loppuu välittömästi. Vrt, hevonen ei ehkä koe kiitoksena, jos ohjasapuun reagointi johtaa vain vähän vähempään vetämiseen...

Joskus hevonen ei tottele yksinkertaisesti siksi, että sillä ei ole siihen minkäänlaista motivaatiota. Hevonen ei koe ratsastajaa "sen arvoisena", eikä keskinäinen luottamus ja kunnioitus ole laisinkaan vaakakupeissaan. Pelkällä kunnioituksella ei pääse kovin pitkälle, eikä toisaalta pelkällä luottamuksellakaan. Pitää olla molemmat, ja molempiin suuntiin!

Perinteinen periaate nro 4. Ratsutus on kokeneiden ammattilaisten hommia.

Höpönlöpön! Ei normaalin perusvarsan ratsastaminen ole mitään rakettitiedettä, eikä sen tarvi myöskään olla mitään extremeä stunt-toimintaa. Jos ratsastaja ei ole notkea apina, aikaa valmisteluineen menee toki kauemmin, mutta ei se ole mikään reunaehto. Hevosia on ratsuttanut maailman sivu kaikenmaailman vanhat äijät ja kankeat köppänät, silloin valmisteluun pitää vaan käyttää enemmän aikaa ja varmistua siitä, että hevonen on koko ajan rento. Eipä se pahitteeksi ole ylipäätäänkään. Jos omaa jonkinlaisen kehonhallinnan ja tuntee hevosen, tietää perusasiat hevosen oppimispsykologiasta ja heittää kellon ja kalenterin narikkaan, jokainen voi sisäänratsastaa ja ratsuttaa omaa hevostaan, ainakin tiettyyn rajaan asti. Kaikenmaailman muuvien ja temppujen opetteluun voidaan toki tarvita vankemman ammattitaidon hankkinutta henkilöä, mutta niiden edistyneempien temppujenkin opettelu on paljon helpompaa, jos hevosella on hyvin opitut kaasu, jarru ja ratti valmiina, ja se on ratsastajan kanssa rento ja luottavainen.

Hevosen ei tarvi riekkua ratsastaessa, laisinkaan. Sen ei tarvi kuulua asiaan. Niin voi toki käydä, mutta se ei ole lainkaan pakollista, heh. Hevosta ei tarvi väsyttää ensin liinassa pukituttamalla, sen ei tarvi olla mikään villipeto, jota kolme miestä pitelee kiinni neljännen heittäessä ratsastajan selkään motocross-varusteissa. Miten hevonen voi edes ymmärtää, että ensin sen pitää juosta liinassa kuin hullu, jonka jälkeen se ei saakaan liikkua ratsastajan kiivetessä selkään ja liikkeelle lähdetäänkin rauhassa, eikä niin että juoksuttaja sivauttaa raipalla persuksille. Logiikkaa...


Tyylisuuntia ja oppeja on yhtä monia, kuin ratsastajia ja opettajiakin. Monta tietä vie Roomaan. Ei ole vain yhtä oikeaa totuutta. Ainoat asiat joista on turha kiistellä, ovat luonnonlait - hevonen on tietynlainen biologinen, fysiologinen, psyykkinen ja sosiaalinen eläin, jolla on omanlaisensa tapa reagoida asioihin. Ihan kuten meilläkin. Hevosesta ei tule saaliseläintä, eikä se pysty päihittämään gravitaatiota tai muitakaan fysiikan lakeja, vaikka kuinka haluaisimme ja olisimme päättäneet niin.
Moni epäselvyys selviäisi, jos oppilas kysyisi rohkeasti perusteluja opettajalta, tai ratsuttajalta. Vaatikaa perusteluja! Yllättävän monella hevosalan ammattilaisella, jopa ihan korkean tason kilpailijoilla, on hyvin hatarat tiedot hevosen fysiologiasta, biomekaniikasta ja oppimistavoista. Mutua ja urbaanilegendoja liikkuu sitten sitäkin enemmän. Kyseenalaistakaa, ajatelkaa! Kyseenalaistakaa kaikki! Myös tämä, minkä juuri luitte. ;-)